tiistai 31. heinäkuuta 2007

.:Sateinen pääkaupunki:.

Ilma ei varsinaisesti suosinut Helsingissä vierailua. Jos ei avannut sateenvarjoa kastui, jos avasi, ei kastunut (pahasti), mutta ei nähnyt eteensä. Säätilaan sopeutumista ei helpottanut se, että oli niin paljon roinaa kannettavana — ns. lopullisessa pesänselvityksessä huomaa omistavansa kaikenlaista sellaista, jota ei muistanutkaan omistavansa. Ja turhautuu yleensä hieman kaikkeen tarpeettomaan omistamiseen. Tyytyväinen voi kuitenkin olla siihen, että sain viimeinkin itselleni (omistukseeni) puolalaista konsonanttipitoista taide-elokuvaa (Andrzej Wajdan Wszystko na sprzedaż, Człowiek z Marmuru ja Człowiek z żelaza) ja heavy reggaeta (Paprika Korpsin Telewizor). Ensin mainittujen katsominen voi kyllä olla melkoinen jaksamisen ponnistus.

...

Samaan matkaan päätin yhdistää kulttuuritarjonnan, joten kävin katsomassa Taidemuseo Tennispalatsin kattauksen, erityisenä kiinnostuksen kohteena Duane Hansonin hyperrealistiset patsaat. Luonnollisesti narikka oli kiinni, joten jouduin tunkemaan edellä mainitut tavarat (joihin kuului muun muassa noin 2000 sivua Fjodor Dostojevskiä) äärettömän kapeisiin säilytyslokeroihin, joita vain helsinkiläiset keksisivät rakentaa. Tennari on muuten aika mielenkiintoinen paikka taidemuseolle, harvemmin museon aulassa vetelee niin paksua popcorn-rasvan ja kaatuneen kolan tuoksua nenäänsä.

Duane Hansonin veistokset olivat kuitenkin melko mukavia — muistan kironneeni Larsin luennolla valokuvien puutteellisuutta juuri tällaisten teosten kohdalla. Hansonhan teki siis luonnollisen kokoisia pronssi-, vinyyli- ja lasikuituveistoksia ihmisistä. Hyperrealismia edustavissa veistoksissa oli kieltämättä presenssiä — jotain samankaltaista epämiellyttävää kuollutta olemista kuin vahanukeissa. Hanson kommentoikin tätä yhdessä sitaatissaan, jossa hän kertoo näyttävänsä tavallisten ihmisten väsymyksen, tyhjyyden ja ikääntymisen — ja sitä patsaiden uskollisesti maalatuissa suonikohjuissa, paksuissa vatsoissa ja tyhjissä katseissa tosiaan oli.

Vahanukkejen tyypillisistä kuuluisuusaiheista poiketen Hansonin veistokset esittivät amerikkalaisia arkkityyppejä. Poliiseja, lääkäreitä, rakennusmiehiä. Amerikkalaisen unelman lähiöilmentymän banaalius. Teksteissä puhuttiin myös Hansonin 1960-luvun yhteiskuntakriittiseen tuotantoon kuolleine ruumiineen ja vastaavineen, mutta tätä konkretisoi oikeastaan vain Naishylkiö-veistos, joka olikin aika inhorealistinen. Kohua herättänyt Abortti jäi jostain syystä hieman valjuksi, ehkä koska taiteilija oli tuhonnut luonnollisen koon version.

Hyperrealismin mielenkiintoisuus perustuu siihen, että se ei ole koettavissa välillisesti — ja silloin kun teokset näkee, usein ei tiedä onko niiden pikkutarkka toteutus kiinnostavaa kokemuksena vai ajatuksena siitä, että taiteilija on jaksanut puuhastella. Tässä mielessä Hansonissa oli jotain samaa kuin viime talvena MUMOK:issa nähdyssä Franz Gertschin massiivisen kokoisissa fotorealistisissa maalauksissa. Oikeastaan ainoa harmillinen seikka oli se, että teoksia oli niin vähän ja juuri kun oli pääsemässä vauhtiin, kävelikin jo ulos näyttelyn toisesta päästä.

...

Tennarissa oli myös valokuvanäyttely Suomesta. En oikein jaksanut takertua kuviin, osin siksi, että suomalainen valokuva etenkin 1970-80-luvuilta vaikutti olevan — lukuunottamatta hauskoja festarikuvia Pori Jazzista ja Ruisrockista — perusteellisen masentavaa inhorealismia. Tai sitten ei ollut oikea päivä inhorealismille.

maanantai 30. heinäkuuta 2007

.:Ingmar & Umberto:.

Ingmar Bergman on kuollut, kuten kaikki varmaan jo tietävät. Tarkoittaakohan tämä sitä, että Bergmaniin kiinnitetään taas enemmän huomiota elokuvapiireissä, ja että niitä leffoja näkeekin jossain? Radiosta kuuntelemani pätkän mukaan (radioon on muuten vaikea viitata) ohjaaja oli tehnyt yli 50 elokuvaa. Siinähän riittänee näytettävää ja katsottavaa.

...

Luin Umberto Ecoa, tarkemmin sanottuna Miten käy -pakinakokoelman. Näissä pakinoissa Eco ei ole mitenkään miellyttävä mies — suorastaan surkuhupaisan itsekeskeinen ja hemmotellun porvarillinen — mutta joiltakin kohdin ihan hauskakin. Tosin monet pakinoista ovat joko vanhentuneita tai haisevat Valittujen palojen tapaiselle heh-heh-sanailulle. Tämä on tietyllä tavalla pettymys, onhan Econ Yhdysvaltoja käsittelevä esseekokoelma Matka arkipäivän todellisuuteen vastaavasti miellyttävää luettavaa, etenkin kontekstin huomioiden.

Jaa, minkä kontekstinko? No Econ vanha-eurooppalaisen itsetietoisen humanisti-professori-habituksen. Häntä lukiessa ei voi olla ajattelematta hieman snobia, kulturellia ja länsimaisen klassisen sivistyksen läpitunkemaa ruskeaan tweed-pukuun pukeutunutta professorihahmoa. Joka polttaa ketjussa ja on peri-italialaisella tavalla sovinisti. On epäselvää minkä verran tämä liittyy siihen todelliseen semiootikkoon, mutta alitajuiset viitteet Indiana Jonesin isään (Sean Conneryyn) johtunevat jo ulkonäöllisistä seikoista (ks. kuva).

Pahin virhe saattaisikin olla se, että lukisi Ecoa vain ja ainoastaan sanailusta huvittuen, iloa nimittäin pitää repiä myös intellektuellin omasta stereotyyppisyydestä ja kulttuurielitismistä. Tämä ei ehkä ole pakinoitsijan tarkoitus, mutta varmasti ihan oikein hänelle.

...

Lisäksi vaihdoin ikuisuusprojekti Musilin Döbliniin — ja ratkaisu taisi olla onnistunut, Döblinin kansanomaisuus on nimittäin monin verroin kiinnostavampaa kuin Musilin läpiporvarillinen jahkailu. Ehkä joskus myöhemmin, arvon Robert. Hieman harmittaa, että YLE Teeman näyttämä Rainer Fassbinderin Berlin Alexanderplatz-sarja meni niin sanotusti sivu suun. En jaksanut keskittyä, enkä edes onnistunut sisäistämään pakonomaista, ritualistista TV:n eteen jämähtämistä — syy, joka estää minua edes teoreettisesti koukuttumasta TV-sarjoihin, olkoonkin kuinka minisarjoja. Mutta ehkä onkin parempaa ensin lukea kirja ja sitten vasta haalia filmatisointi käsiinsä. Jos sen edes jostain taas löytää, televisiosta lienee turha odottaa taas vuosiin.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2007

.:Seremoniamenoja:.

Mukavat häät (onnittelut uudemman kerran, P. & T. + I.). Etenkin kun ei tarvinnut kiirehtiä yöbussiin vaan tuttu jyväskyläläinen filosofian opiskelija majoitti luokseen yöksi, jolloin samalla tuli tutustuttua Jyväskylän ylioppilaskylään, jonka sosialistinen realismi sai Turun vastaavan kyllä tuntumaan suorastaan kyläyhteisölliseltä. Muutamia havaintoja hääpäivän ja sitä seuranneen sunnuntain A.:n ja Ak.:n seurassa vietetyn Jyväskylä-kokemuksen varrelta:

  • Säynätsalon kirkon sankarihaudan muistopatsas on aika hemmetin ruma.
  • 1980-luvun seurakuntarakennukset.
  • Saattaa olla olemassa alitajuinen humanistien monokulttuuri, koskapa törmäsin Jyväskylässäkin sanan "flanöörata" arkikäyttöön.
  • Jyväskylässä nimetään kaupunginosia mäkihyppääjien mukaan (Mäki-Matti, voi taivas).
  • Keski-Suomen järvimaisema on kaunista. Etenkin kun se ei ole ihan litteää. Ainakaan näkötornista katsoen.
  • Näkötornin ravintolan kuhassa on kuulopuheiden mukaan kalalle liian voimakasta maustevoita.
  • Kesäisessä Jyväskylässä säätilat ovat tropiikkiin verrattavalla tavalla vaihtelevia.
  • Lainaten, uusien yliopistorakennuksien arkkitehdeillä on lapsuudessa ollut vain valkoisia legoja.

Halusin kirjoittaa jotain sukkelampaakin, mutta valitettavasti sinänsä ansaittu krapula on marinoinut pään formaldehydissä, joka ei vieläkään ole täysin poistunut. Ja kun ei oikein kykene lukemaankaan, tyydyn tuijottelemaan YLEn Elävää arkistoa. Minä sitten löydän nämä jutut aina jälkijunassa. Lisäksi kaikki suosittelevat — A., teologiasta kiinnostunut Jkl:n majoittajani ja Lukulamppu ennen kaikkea — puheradion (onko talk radiolla oikeaa suomennosta? Olen anglismien saastuttama) kuuntelua. Radion uusi renessanssi(ko?). Täytyisi tosiaan virittää vastaanottimet, hakea kanavat.

lauantai 28. heinäkuuta 2007

.:Unettomat Hong Kongissa:.

Fallen Angels (Duo luo tian shi. 1995) oli, kuten odotettua, taattua Wong Kar-wai laatua. Joskin hieman erilaista, kuin Chungking Express/In The Mood for Love/2046-tyyppinen lähimenneisyyteen sijoittuva kerronta.

Elokuva kertoo oikeastaan kaksi tarinaa —

Tarina numero yksi on kertomus työhönsä kyllästyneestä palkkatappajasta, jonka apurina toimii nainen, jonka hän on nähnyt vain vilaukselta. Näiden kahden välillä on luonnollisesti estynyt rakkaussuhde — ammattisuhteeseen kun ei voi tunteita sotkea. Huolimatta siitä, että palkkatappajan katkonaisesti kuvatuissa murhakeikoissa ammutaan kahdella pistoolilla yhtä aikaa, veren sotkiessa kameran linssiä kuin Hong Kong-toiminnassa ikään, ja että nainen pukeutuu mustiin ja punaisiin PVC-mekkoihin, elokuvalla on yhtä paljon tekemistä Matrixin kanssa kuin Steven Seagalilla Poirotin. Ennemminkin Godardin, jos tupakanpoltosta ja nopeista leikkauksista puhutaan. Ehkä Wong kettuilee Hong Kong-toiminnalle, kun jostain syystä ostomurhien kohteet ovat aina kapakin yläkerrassa jotain dominoa tai mahjonggia pelaavia tatuoituja triad-tyyppejä, lähes identtisissä puitteissa.

Taustana toimiva aina hieman sateinen, hikisen kuuma ja öinen Hong Kong lienee lähimpänä likaista kyberpunkia kuin vuoteen 1995 sijoittuva elokuva voi olla. Neonvalojen ja nuudelibaarien täplittämä kaupunki on kuin maamerkitön urbaani painajainen, vihreän kunnallispoliitikon helvetti ja ahtaudessaan kuin massiivinen slummi, jossa jokainen tuntuu asuvan koirankopin kokoisessa kaapissa. Jos Hong Kong on todella jotain tähän verrattavaa, ja populaarikulttuurihan siihen tuntuu jatkuvasti viittaavan, sen täytyy olla kurkkua kuristava paikka. Mielenkiintoisinta on oikeastaan Aasia-elokuvan (nyky-) kaupunkikuvissa se, että nämä väkirikkaat kaupungit kuvataan joko kiiltävän lasiteräsarkkitehtuurin steriileinä ilmentyminä (kuten aikaisemmin kirjoitin Infernal Affairsin kohdalla), tai (kärjistäen) hieman kulahtaneina aaltopeltihökkeleinä. Eri asia olisi, jos nämä elokuvat olisivat gaijinien tekemiä, mutta kun eivät — kolonialistista silmää ei voi ainakaan suoraan syyttää. Wong Kar-wain keltavihreä väripaletti ja ikuinen film noir-sade saattaa tietenkin vaikuttaa tähän yleisilmeeseen.

Takaisin tarinaan, tarina numero kaksi — se koominen — kertoo mykästä nuoresta miehestä, joka menetti äänensä syötyään viimeisen päivämäärän ylittäneitä ananassäilykkeitä kuukauden ajan sydämensä särjettyään. Hän hankkii elantonsa murtautumalla öisin suljettuihin kauppoihin ja pakkomyymällä kauppatavaroita yöllisille ohikulkijoille. Zhivun tarina saa suorastaan neuroottisia piirteitä hänen törmätessään psykoottiseen Charlieen, joka suree naimisiin menevää eksäänsä.

Kaikki elokuvan henkilöistä tuntuvat irtonaisilta elämässään — kohtaukset ovat henkilöiden tapaan harhailevia. Ehkä se on jotain jälkiteollisen runtelun aiheuttamaa irtaumuksen ahdistusta, mikä ei sinänsä olisi kovinkaan yllättävää kaikessa kauko-itämaisessa ahtaudessa. Käsivaralta kuvattu elokuva on visuaalisesti todella hieno, varsinkin kalansilmäperspektiiviä käyttäessään, tosin joskus muuttuen hieman pökerryttäväksi heiluvaksi puuroksi, mikä on ilmeisesti tarkoituskin. Yötä täplittää luonnollisesti Wongin tavaramerkkimäinen tapa kutoa keskeiseksi osaa tarinaa vanhaa popmusiikkia. Jos In The Mood for Loven kappale on (ikimuistoisen teemamusiikin lisäksi) Nat King Colen Quizas, Quizas, Quizas, on se Fallen Angelsissa Shirley Kwanin Mong Gei Ta ("Forget him" — tämä täytyi tarkistaa internetistä). #1818. Wong Kar-wain numerologia jatkuu. Ja viittauksia aikaisempiin elokuviin, kuten Chungking Expressiin, jonka poliisihahmolla on sekä sama nimi kuin mykällä, että kompulsiivinen pakkomielle ananassäilykkeiden parasta ennen-päiväyksiin. Heh heh.

perjantai 27. heinäkuuta 2007

.:Sauna ja viljapellot:.

Kesämökin Misa-merkkinen kiuas vuodelta 1964 (?) lähti viimeiselle matkalleen romunkerääjän matkaan, kun viimeiset saunomiset oli saunottu. Jos saunalla on arkkityyppi, siihen omalla kohdallani kuului juuri tuo kiuas. Josta ei jäänyt jäljelle kuin irtisahattu kuumavesihana. No, olihan se tietenkin jo puhki ruostunut. Saa nähdä kykeneekö uudenkarhea seuraaja läpinäkyvine tulipesäikkunoineen paikkaamaan aukkoa.

...

Eilinen YLE Teeman italoelokuva Io non ho paura (2003) ei ollut huonompi. Epämääräisenä aikakautena (1980-luvulla, ehkäpä?) tapahtuva, Italian köyhään ja syrjäiseen osaan (kuvauspaikkana on IMDB:n mukaan ollut Apulia) sijoittuva elokuva kertoo julman tarinan 9-vuotiaasta Michelestä, joka löytää rauniotalon pihalta kuopan, johon on kahlittu nälkiinnytetty poika. Michele vie saman ikäiseksi osoittautuvalle pojalle ruokaa ja kamppailee itsensä kanssa kertoisiko asiasta kenellekään.

Io non ho pauran autereeseen katoavat kultaiset viljapellot ja köyhä italialainen maaseutu muistuttavat hieman La Stradasta (1954) ja syrjäisien maankolkkien ahdistuksesta, joskin La Stradan sirkuksessa (ja tietenkin Giulietta Masinassa) on jotain pehmentävää, jota Io non ho paurassa ei ole. Kuvausmiljöö on joka tapauksessa erinomainen, elokuvaa katsoessa tuli melkein empatiahiki kaikesta siitä auringonpaisteesta. Tosin täytyy myöntää, että maalaisympäristön huojuvaan viljapeltoon suhtaudutaan melkeinpä luontofetisistisesti. Puhumattakaan muutamasta liiankin itsestäänselvästä ja sinänsä pateettisesta metaforasta — poika huomaa, ettei maailma ole viaton, ja näkee samalla puimurit niittämässä viljapeltoa, ja sen sellaista. Italialaisuutensa ja teemansa takia elokuva ehkä muistutti hieman punaisista prikaateista ja Aldo Moron sieppauksesta kertoneesta Buongiorno, nottesta (2003), josta unohdin kirjoittaa mitään ylös, mutta joka oli oikeastaan aika hyvä. Teeman tarjontaa ei voi väheksyä, ehkäpä luopuminen televisiosta tulee harmittamaan luultua enemmän juuri sen takia.

Tätä iltaa varten on kuitenkin varattu kopio ennennäkemättömästä Wong Kar-wain Fallen Angelsista (Duo luo tian shi, 1995), joka ohjaajan tuntien on toivon mukaan erinomainen.

...

Täytyy vain katsoa, ettei mene liian myöhään, jotta pääsisi lähtemään Jyväskylään häihin tarpeeksi aikaisin ja ehtisi hieman katsomaan kaupunkiakin. Viime vierailusta kun on aikaa jo useita vuosia ja silloin toiminta oli ohjattua ja aseistautunutta.

Ja nenä, Nyt-liitteen mukaan Tavastialla olisi vielä kaiken lisäksi tänä iltana Xiu Xiu, mutta taitaa jäädä väliin tällä kertaa.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2007

.:Englantilaisia sappivaivoja:.

Siitä tosiasiasta ei pääse yli eikä ympäri, nykyaikainen blogikirjoittaja ei pääse edes kovalla työllä samaan kuin lähes joka päivä melkein 350 vuoden takaa kirjoittava järkälemäinen päiväkirjaklassikko Samuel Pepys, jota voi lukea päivittäisinä viipaleina täällä. Sääli, että sitä on useamman vuoden jälkijunassa, ja tuotteliaan kirjoittajan kiinniottaminen enemmän tai vähemmän vaikeaa. Pepys kyllä kirjoittaa nykylukijalle hieman vaikeaselkoisesti, ja useimmiten aika tylsästikin, mutta verkkoblogin ylläpitäjien perusteelliselle annotaatiojärjestelmälle karttaohjelmalinkkeineen täytyy nostaa hattua.

Ainakin osoittaa, että internetin vapaaehtoisten projektien pinosta löytyy muutakin kuin keskinkertaista sotahistoriaa.

Tavaraa pitäisi riittää vielä ainakin viisi vuotta. Asettaa mielenkiintoisen kysymyksen pitäisikö P.G.Wodehouse-fraasien (I'm absolutely dashed, this is indeed getting sticky) lisäksi painaa muistiin myös Samuel Pepys-englantia.

maanantai 23. heinäkuuta 2007

.:Tatlin at home:.

Kateeksi käy nu-üorkilaiset ja heidän MoMA:nsa. Tosin Suomessa tällaisen museokateuden tunteminen ei ole harvinaista, kunhan vertailuksi otetaan epäreiluja suurkaupunkeja. Tällä kertaa sen herättää New York Timesin artikkeli varhaista pre-stalinistista neuvosto-arkkitehtuuria käsittelevästä näyttelystä (Lost Vanguard: Soviet Modernist Architecture 1922-32) ja etenkin siihen liittyvä slideshow. Moskovassa käymättömänä en tiennytkään, että Leninin mausoleumin sisustus näyttää niin paljon joltain muoviselta elokuvalavasteelta. Vai ehkä siellä on yleensä valaistus himmennettynä?

Venäläisessä avantgarde-arkkitehtuurissa ja futurismissa on silmää miellyttävää estetiikkaa, varsinkin kun sitä vertaa myöhempiin stalinistisiin kermakakkuihin. Vaikka kieltämättä esimerkiksi (Konstantin) Melnikovin talon pyöreästä kummallisuudesta voi olla montaa mieltä. Talon sijainti täytyy laittaa korvan taakse, jos vaikka joskus pääsisi Moskovaan saakka. Olettaen, että se on silloin vielä pystyssä — Venäjällä kun tuo talojen suojelu taitaa olla lastenkengissä (etenkin varojen puutteessa), siis siellä missä mitä ilmeisemmin turkulainenkin on. Hämmästyttäviä mielleyhtymiä voi vetää esimerkiksi Stoli-pullon kyljestä löytyvään Hotel Moskvaan — rakennus purettiin maanalaisen parkkihallin tieltä ja tilalle rakennettiin replikarakennus.

Sääli (tai käytännöllisesti katsoen ehkä vain hyvä), ettei Vladimir Tatlinin kolmannen internationaalin monumenttia koskaan yritetty rakentaa.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2007

.:Sitaatti #3:.

Muistiin:

"For instance, you're interviewing me about my life and and my ramblings. I think it's of little interest because people don't know me, and what I am can't be of interest to them. You should ask me what I think about Europe or Vietnam. But when you have very famous people, like de Gaulle or Pompidou, then, yes, you should ask them very personal questions, like the color of their socks or what brand of soup they like." -Jean-Luc Godard haastattelussa 1964.

.:Kuusi miljardia:.

Joku saattaa vielä muistaa Yann Arthus-Bertrandin ja 2005 Helsingin linja-autoaseman pihalla olleen ilmavalokuvanäyttelyn (Earth From The Air), joka sekoitti näyttävää valokuvaa ympäristötietoisuuteen. Jotkin näyttelyä katsellessa kuullut keskustelut olivat kyllä hauskoja, etenkin se eräs mies jonka mukaan "luontohössöttäjät" vääristelevät lukuja argumenttejansa varten. Tällaisessa "vasta-argumentoinnissa" ei muuten koskaan varsinaisesti tarkenneta mihin argumentteihin tarkalleen ottaen viitataan ja millä tavalla tilastoja tarkalleen ottaen on vääristetty. Minulle ei muuten myöskään koskaan selvinnyt miten yötä päivää esillä olleet kuvat pysyivät ylipäätään ehjinä.

Arthus-Bertrand palautui mieleeni törmättyäni jossain yhteydessä ranskalaiskuvaajan uuteen projektiin, 6 billion Others joka valmistuu verkkosivuston mukaan vuonna 2008 — silloin katseltavana pitäisi olla tuhansia haastattelupätkiä eri puolilta maailmaa. Jo nyt sivustolla on melkoinen läjä. Onhan ilmassa vähän sellaista rasittavaa Bob Geldof-henkeä, mutta kyllä klippejä jaksaa jonkin aikaa jo erilaisten ihmisten näkemisen takia katsella. Ja harjoitella vaikkapa kolonialistista katsettaan. Ehkä kysymys on abstraktin globalisaatio-käsitteen konkreettisesta ilmenemisestä.

.:Aamuyö:.

Humalamerkintää oletettiin, sitä siis tarjotaan.

Ajatukset voi vangita vain hyvin katkonaisesti, painottaen Aura-joesta nousevaa aamuöistä usvaa nokkosta kasvavalla pellolla. Silmät kiinni koettua viilentymistä Dynamon jälkeisestä sosiaalisuudesta sävyttää ensin Einstürzende Neubauten (Für wen sind die Blumen) ja sen jälkeen Kammerflimmer Kollektief (Absencen). Ja ehkä jotkin utuisemmat Ladytronin kappaleet. Äänimaailman valinta tilanteen mukaan on olennaista. On vain kahden tyyppisiä laskuhumalakokemuksia — ikäviä, jolloin mikään ei oikein ole kohdallaan ja toivoo pääsevänsä jo nukkumaan tai sellaisia, jolloin Angstille ei jaksa jättää liikaa tilaa, vaan heittäytyy. Eittämättä tämä on jälkimmäisiä.

Ja jos ei huomenna tunnu siltä, että tällaiset merkinnät täytyy tuhota, niin olen ihmeissäni.

Edit: (18:47, 22.07.2007) Oi-joi, onpas pateettisen sentimentaalista, todellista laskuhumalaproosaa. Käyttökelpoinen käsite, muuten — sen alle mahtuvat räytyvät saksalaiset 1800-luvun runopojat, heidän nykyaikaiset plagioijansa ja laskuhumalassa nettiin kirjoittavat. Internet ja humala eivät yleensäkään ole kovin hyvä yhdistelmä, puhumattakaan blogiin kirjoittamisesta joskus aamuyöllä. Jätettäköön merkintä muistutukseksi vastaisuuden varalle. Tekisi mieli melkein laittaa hymiö perään.

perjantai 20. heinäkuuta 2007

.:Toshiba-omenat:.

En osaa selittää mistä syystä tulin lainanneeksi Marina Lewyckan teoksen Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Ehkä siitä syystä, että näin joskus englanninkielisen laitoksen alennuksessa Akateemisen anglopokkarialessa, mutten tullut ostaneeksi. Hauska nimi kuitenkin, ja sehän on jo puolet koko kirjasta. Noin markkinointimielessä, ainakin.

Traktorien lyhyt historia ukrainaksi kertoo toisen maailmansodan pyörteissä Englantiin emigroituneesta ukrainalaisperheestä — kertojana on nuorempi tytär Nadežda. Äiti on kuollut ja isä Nikolai — traktori-insinööri — jäänyt yksin. Vanhuudenhöperöimä miesparka kirjoittaa kirjaa traktorien historiasta ja rakastaa keskustella ukrainalaisten saavutuksista Neuvostoliiton avaruusohjelman parissa. Ja sitten:

"Kaksi vuotta äitini kuoleman jälkeen äitini kuoleman jälkeen isäni rakastui hohdokkaaseen eronneeseen ukrainalaisnaiseen. Isäni oli kahdeksankymmentäneljävuotias ja nainen kolmenkymmenenkuuden. Nainen räjähti elämäämme kuin pörheä, vaaleanpunainen kranaatti, joka sai samean veden kuohumaan ja toi pintaan unhoon työnnettyjen muistojen lietettä."

Romaanissa tulevat siis esiin sekä emigranttiperheen suurelta osin vaiettu menneisyys, että nykypäivään sijoittuva nolo tilanne, jossa hieman hassahtanut isä tuntuu jäävän tyttärien mielestä Ukrainasta tulleen naisen armoille — Valentinan, jolla on länsimaiden rikkaudesta post-kommunistisista maista tulevien ihmisten suhteellisen epärealistinen kuva.

Siskojen Nadežda ja Vera välillä vallitsevat ristiriidat paikkautuvat yhteisen vihollisen ilmestyessä, mutta heidän poliittinen erilaisuutensa on hieno idea — Nadežda on akateeminen liberaalivassari, joka ostaa vaatteensa Oxfamilta, Vera taas kyyninen kapitalisti ja labour-hyysäämisen vastustaja. Kohdatessaan Valentinan, Nadežda alkaa luisua liberaalista maailmankatsomuksestaan. On epäselvää johtuuko juuri tästä se, että suurin osa angloversion kannen "kehuista" (jotka ovat muuten huvittavia jo käsitteenä) ovat oikeistolehdistä. En kuitenkaan näkisi kirjaa varsinaisesti siirtolaisvastaisena an sich. Kysymys lienee viime kädessä tulkinnasta.

Ilmeisesti kirja oli otteessaan pitävä kuin se tuli näin nopeasti luettua. Se onkin lopulta varmaan juuri sellainen kirja, joka on kevyt lukea ja joka ajoittain huvittaa, ajoittain ällöttää ja osittain surettaakin — mutta joka viime kädessä ei ole mitään kovinkaan tajuntaa räjäyttävän hienoa. Muutama juttu oli ihan oikeasti huvittava, ilmeisesti kääntäjä onnistui varsin hyvin muutamasta havaittavasta lipsahduksesta huolimatta. Mutta onko tämä juuri sellaisia kirjoja, joita on aina kesämökkien hyllyssä, ja jotka tuntuvat parin vuosikymmenen hyllyssä lepäämisen jälkeen kuolettavan tylsiltä? Ehkäpä, tämä täytyy testata empiirisesti. Katsotaan kahdenkymmenen vuoden päästä uudelleen.

torstai 19. heinäkuuta 2007

.:Huoltokatko #1:.

Sivupalkkia jo liian pitkäksi venyttävää luettujen kirjojen listaa on nyt hieman siistittävä. Arkistointitarpeen takia liimaan sen tähän.

(17.05.2007 - 19.07.2007)
  • Agamben, Giorgio - Tuleva yhteisö
  • Benjamin, Walter - Moscow Diary
  • Bolaño, Roberto - Chileläinen yösoitto (½)
  • Drakulic, Slavenka - Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään
  • Esterházy, Péter - Nainen
  • Heidegger, Martin - Oleminen ja aika
  • Hrabal, Bohumil - Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille
  • Huxley, Aldous - The Doors of Perception & Heaven and Hell
  • Katajavuori & Pääskynen - Ryhmä 06
  • Kertész, Imre - Kohtalottomuus
  • Kouros & Villa - Islam ja ihmisoikeudet
  • Kundera, Milan - Kiireettömyys
  • Lautela & Palo - Itävalta
  • Loe, Erlend - Maria & José
  • Majakovski, Vladimir - Pilvi housuissa
  • Meyrink, Gustav - Öljyä öljyä
  • Nabokov, Vladimir - Naurua pimeässä
  • Schulz, Bruno - Krokotiilikuja
  • Sebald, W.G. - On the Natural History of Destruction
  • Thompson, Hunter S. - Pelon valtakunta
Muutoin, ajatukset kuplivat hitaasti kuin bigos ikään. Löysin sentään lähikirjastosta uusien hankintojen kasasta Vastapainon julkaiseman Benedict Andersonin Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Jo oli aikakin, johan sitä oli etsiskeltykin.

tiistai 17. heinäkuuta 2007

.:Pittoreskia maaseutua:.

Maaseutumatkailun kunniaksi omistan tämän merkinnän isänpuoleisen suvun Nummi-Pusulassa sijaitsevalle kesämökille ja sen itäuusmaalaisen pittoreskille lähiympäristölle. Valitan sentimentaalista nostalgisointia, mutta täytyyhän tällaisetkin kirjata joskus ylös. Merkinnässä on paljon kuvia, jotka saattavat hitaammilla yhteyksillä ladata jonkin aikaa. Naksuttelemalla luonnollisesti isommaksi.


Talon rakensi 1925 isoäitini isä asuintalokseen — siihen ei kuulu mitään suurempaa maatilkkua, eikä tietääkseni ole koskaan kuulunutkaan, iso-isoisä oli nimittäin suutari. Matalampi veranta rakennettu myöhemmin. Talo on uudelleenlaudoitettu ja maalattu viimeksi joskus 1990-luvun loppupuolella. Totta puhuakseni olin viimeksi käynyt (tällä) mökillä useampi vuosi sitten.


Naapurin alapelloilla kykkivät lehmät tuovat mukavan agraarikepulaista tunnelmaa. Ilmeisesti lehmien viljely on käynyt Uudellamaalla vähemmän kannattavaksi kuin jossain pohjoisempana, lehmäkohtaisella tuella ei varmaan lennätettäisi Mansikkia enää kuin jonnekin Italian tietämille ja suolapähkinätkin pitäisi jättää ehkä ostamatta. Niinpä lehmiä ei ole enää niin monella niitulla kuin joskus tarunhohtoisessa menneisyydessä.



Kukkulalta, jolle talo on rakennettu näkyy myös osa naapurin tilarakennuksista — paikka säilynee allekirjoittaneelle jonkinlaisena maatilan arkkityyppinä kenties läpi elämän. Eräänä lapsuuden kesänä ladon ohi menevältä hiekkatieltä löytyi lumivalkoinen emon hylkäämä kissanpentu, pelkkää luuta ja nahkaa. Kummitädin mukaan onneton oli vielä umpikuurokin. Vaikka se lopulta suostuikin syömään, ei sille löytynyt mitään järkevää sijoituspaikkaa ja niinpä alatilan renki tuli hakemaan sen. Ilmiselvää oli jo tuon ikäiselle, ettei katin loppuelämä ollut kovinkaan pitkä. Joskus 1980-luvun alussa tilalta tuli myös sonni käymään mökin pihassa, mutta tämä tieto perustuu perimätietoon.

Etualalla oli ennen sauna, tosin en käsittääkseni koskaan käynyt siellä. Entinen saunan kiuas muistutti erehdyttävästi kuuraketin matkustamo-osaa.

Ja sitten "taidekuvamaisempaan" ilmaisuun, vaikka totta puhuakseni olen aina ollut aika surkea valokuvaaja. Tai lähinnä kai nössö valokuvaaja. Narratiivi kulkee vasemmalta oikealle järjestyksessä. Joitain kuvia on vähän photoshopattu (pyörä, lamppu, vadelmat).


(1) - Saunan ikkunan kiinnitysripa ja syreenipensas. Valitettavaa, etten osannut oikeastaan käyttää hallussa ollutta kameraa, enkä siksi kyennyt säätämään manuaaliasetuksia, vaan piti luottaa automaattiin. Asiaa hankaloitti vielä se, että kameran näyttö esitti kuvat systemaattisen epäterävinä ja vehkeessä ei ollut ollenkaan ilmeisesti vanhentunutta kurkistusaukkotähtäintä.

(2) - Helkama kumollaan eteisessä. Jos olisi ollut kauemmin, olisi voinut polkea vaikka kylille.

(3) - Vain 20-vuotiaana (1944) poisnukkunut isotätivainaa. Lipaston laatikossa oli muitakin kiinnostavia mustavalkoisia pönötyskuvia, täytyisi ehkä lainata niitä joskus ja skannata talteen. Muutama kaksikymmentäluvun kuva oli jo tuhoutunut.

(4) - Olohuoneen kalustus on perin kuuskytlukulaista ruskearaidallisine nojatuoleineen. Lipaston päälle on aseteltu muodostelmaan isoäidin matkoiltaan tuomia kolonialistisia matkamuistoja. Kookospalmuun kiipeävässä afrikkalaispojassa (ei kuvassa) on kieltämättä jotain banaalia.

(5) - Taidekuva lampusta, joka ei todennäköisesti ole niin vanha kuin esittää olevansa.


(1) - Mökin romua pursuavassa vintissä (tai ullakolla, mitenköhän murreraja mahtaa tässäkin mennä) oli ennen aina jotain mystistä — ehkä osaksi siksi, että ennen 1990-luvun remonttia lattia oli varsin huteraa tekoa.

(2) - Kenkälestejä siltä ajalta, kun yläkerrassa oli vielä isoisoisän suutarinpaja. Suurin osa työkaluesineistöstä on kuulemma lahjoitettu paikalliseen kotiseutumuseoon.

(3) - Vanhanmallinen sytytin ruostuu hitaasti roskan seassa.

(4) - Vahvasti denaturoitua tavaraa.


(1) - (4) - Tunnelmaltaan omituisen onnistuneita kuvia hieman kauempaa metsästä, kallioisesta metsämaastosta ja avohakkuualueilta. Erikoisen näköisiä nuo pystyynjätetyt kauempaa nauhanohuilta näyttävät männyt. Hakkuuaukean pöheikköisessä maastossa kasvoi pusikkokaupalla vadelmia. Ja paarmoja.

Kiipesin hieman ennen metsäaukiolle päätymistäni korkean kallion laelle, josta näki varsin kauas peltojen, maatilojen ja sorakuoppien yli.

maanantai 16. heinäkuuta 2007

.:Lainakansallinen historiankirjoitus:.

Tunnustettakoon julkisesti — minulla on heikko kohta historian yleisesityksiin (siis lähinnä maakohtaisiin), niissä on jotain sellaista pikkutarkkuuden alle nykyään hautautunutta viehätystä. Ehkä sellaista, miten historian koki joskus lukioaikoina. Ja sehän on tietenkin ristiriitaista, ottaen huomioon, että nykyajattelun(i) mukaan mikään ei voi olla metodologisesti huterammalla pohjalla (noin yleensä ottaen ainakin) kuin yleisesitys. Tässä nyt ei siis varsinaisesti puhuta mistään systemaattisesta ja huolellisesta lähiluvusta, lähinnä yleissivistävyyteen pyrkivästä lehteilystä.

Aiheen tuo nyt mieleen lukupöydällä oleva (ja jo jonkin aikaa ollut) Norman Daviesin Heart of Europe. The Past in Poland's Present, joka kiintoisaan muistin politiikkaan viittaavasta nimestään huolimatta ei ole ainakaan tähän mennessä ole irronnut juuri yleisesitysmäisestä tematiikastaan. On kai hieman kunnianhimoista pitää kirjaa lukulistassa, kun en varsinaisesti edes yritä edistyä siinä — olen tarponut vasta pakolliset kommunisti- ja natsimiehityksen ajat (Davies ei noudata, ehkä onneksi, kronologista järjestystä), ja lähestymässä lyhyttä ensimmäisen maailmansodan jälkeistä itsenäisyysaikaa, Piłsudskia ja kumppaneita.

Davies on suuresitysten todellinen grand old man — kymppifontilla painettu 450-sivuinen Heart of Europe on tosiasiassa riisuttu malli massiivisesta (muistini mukaan kaksiosaisesta ja reilusti yli tuhat sivua ohuesta) Puolaa käsittelevästä teoksesta God's Playground. Tuottelias historiankirjoittaja on myös näpytellyt sellaisiakin järkäleitä kuin Europe: The History, Iso-Britannian historian kattava The Isles. A History ja varsin mielenkiintoiselta kuulostava Breslauta (nykyinen Wrocław) Keski-Euroopan historiallisena pienoismallina käsittelevä Microcosm: Portrait of a Central European City. Lukematta on tietenkin vaikea kritisoida, ehkäpä Daviesilla on jokin tarkempi näkökulma esimerkiksi Euroopan historiaan — ilman sellaista en ymmärrä miten monessa tuhannessakaan sivussa voisi sanoa oikeastaan juuri mitään kokonaisen maanosan historiasta, etenkin kun Eurooppa on ollut yhtenäinen kokonaisuus lähinnä vain maantieteilijöiden kartoissa.

Joka tapauksessa, siinä missä Davies ei ole mitään huonosti luettavaa tekstiä, on hän toivottoman värittynyt kirjoittaja — ainakin Heart of Europessa ei jää epäselväksi mitä mieltä kirjoittaja tapahtumista on. Lähinnä tämä tulee esiin joissakin varsin voimakkaasti muotoilluissa lauseissa, joissa kirjoittajan polofiiliys (?) paistaa läpi todella räikesti, kuten esimerkiksi:

"No one can question the fact that the Polish Armed Forces, in total some 228, men under arms by 1945, set an outstanding example of duty and sacrifice in the Allied defeat of Nazi Germany. No Pole who loves his country can fail to honour their memory."

Daviesia on myös syytetty puolalaisen antisemitismin ohittamisesta sivulauseessa ja muutenkin vääristyneestä käsittelystä käsiteltäessä puolalaisten suhteita saksalaisiin, venäläisiin ja juutalaisiin. Jos puhutaan kansallisesta historiankirjoituksesta, Davies todellakin luo sellaista ainakin jollakin tasolla — kuten jo yllä lainattu palanen näyttänee. Mielenkiintoista kuitenkin on, ettei Davies ole puolalainen (vaikka on tosin väitellyt Jagellonian yliopistosta). Ehkä hänen tekstinsä onkin esimerkki historiantutkijan liian läheisestä suhteesta kohteeseen — en viittaa mihinkään distanssi-käsitteeseen, enkä "objektiivisuuteen pyrkimiseen" — jossa rakastuminen häiritsee jo analyysia. Tai en ainakaan keksi muuta selitystä Daviesin taipuvaisuudelle polofiliaan.

Joka tapauksessa on aavistuksen verran ikävää yleisesityksen lukijan kannalta, jos ei välillä tiedä onko tässä nyt kyse Daviesin mielipiteestä vai jostakin muusta. Tyypilliseen tapaan nootitustakaan ei ole tehty riittävästi.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2007

.:Nykykirjallisuus:.

Luin juuri nipullisen uutta suomenkielistä runoutta ja novelleja sisältävän antologian Ryhmä 06.

Runoutta minulla ei sinänsä ole mitään kompetenssia kommentoida — oli antologiassa muutama miellyttäväkin runo, mutta voi olla, että makuni on todella tylsän porvarillinen, kun pidin Katariina Kaarlelan Balkan-runoista ... en vieläkään voi sanoa kykeneväni täysin erottamaan hyvän ja huonon runouden.

Novelleista sitä vastoin, jostain syystä suomalainen nykynovelli ei oikein sytytä. Ne ovat monessa tapauksessa ennalta arvattavia, ja on vaikea välttää tuntemasta epäilyttävää tunnetta, että lukisi sellaista naistenlehti-novellia, joita kirjailijat tarjoavat lehdille jatkokertomuksina. En tosin ole lukenut montaa tällaista naistenlehtitarinaa, joten tunne perustunee ennemminkin jonkinlaiselle stereotypialle sellaisesta. Teksti on jotenkin todella pinnallista ja samat arkiset kuviot (joissa ei sinänsä tietenkään ole mitään pahaa) toistuvat jotenkin identtisinä eri kirjoittajien novelleissa. Olisi oikeastaan kiinnostava kaivaa jostain (mieluiten kai englanninkielistä) nykynovellia ja katsoa toistuuko sama ilmiö muiden maiden kirjallisuuspiireissä. Ehkä joskus.

En ollut kovin vakuuttunut tästä antologiasta, jolla tosin oli hetkensä.

...

Ikivanha juttu jo, mutta Google Earthilla on edelleen kiva leikkiä. Satelliitti- ja ilmakuvien tarkkuuden äimistely on tietty hupinsa sinänsä, mutta ohjelma poikkeaa edukseen selain-pohjaisesta siinä, että ohjelmaan ihmiset ovat liittäneet valokuvia ympäri maailmaa. Tämän ansiosta maisemia voi katsella vaikkapa Brazzavillestä Kongosta (joka muuten sijaitsee Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunkia Kinshasaa vastapäätä Kongojoen toisella puolella, pohdin näiden maiden pääkaupunkeja joskus jonkun kanssa jossain baarissa tässä taannoin. Kuka muistanee miksi).

...

Jostain syystä tämän blogin kieliasu on mennyt todella surkeaan suuntaan, seikka jonka havaitsin lukiessani uudelleen edellistä merkintääni. Pitäisi varmaan jäsennellä enemmän ennen publish postin painelua. Tavoitehan kuitenkin lopulta oli, että voisi kirjoittaa tekstiä vapaammin, mutta samalla niin, että oppisi kirjoittamaan paremmin. Nyt mongertaminen niin sanotusti syö tätä pyrkimystä.

perjantai 13. heinäkuuta 2007

.:Sitä samaa:.

Kuume alkaa hiljalleen helpottaa, ja jos minulta kysytään, jo on aikakin — eilinen päivä meni vähintään puoliksi horroksessa. En halua tietää kuinka monta aivosolua kohonnut ruumiinlämpö ja suomalainen televisiotarjonta tuhosi peruuttamattomasti.

...

Kylmän ja kuuman vaihdellessa luin myös Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä (Kamera Obskura. 1933. Laughter in the Dark. 1938), joka olikin aika hyvä. Kaipa melkein yhdeltä istumalta lukeminen on aina merkki jostakin. Juonesta on paras kertoa kirjailijan omin sanoin:

"Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon.
Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita."

Naurua pimeästä muistuttaa selvästi kirjailijan tunnetummasta teoksesta Lolita (1955), joskaan keski-ikäisen Albinuksen rakastettu Margot ei ole varsinaisesti alaikäinen, vaan liikkuu jossain 17-18-ikävuoden korvilla. Nabokov kuitenkin alleviivaa ikäeroa muutamaan otteeseen, kovin Lolitamaisesti:

"Eräs englantilainen nainen, joka loikoi kansituolissa malvanvärisen auringonvarjon alla lukien Punchia, kääntyi puhumaan miehelleen, punanaamaiselle, valkohattuiselle miehelle, joka kyyhötti hiekassa: 'Katso tuota saksalaista, joka telmii tyttärensä kanssa. Älä nyt ole noin laiska, William. Vie lapset reippaasti uimaan.'"

Toisaalta, samat pakkomielteen ja hyväksikäytön teemat ovat esillä, joskin tässä tapauksessa uhriksi joutuukin porvarillisesta siveellisyydestä himonsa takia ulossavustettu Albinus. Jos Lolitan Humbert Humbertia kohtaan on vaikea tuntea minkäänlaista sympatiaa, on Albinuksen päähänpinttymän kohde Doloresin tavoin naiivi ja sivistymätön (jota korostaa edellä mainitun kulttuuriporvarillinen snobbailu ja taiteilijapiirit). Tämän lisäksi Margot on myös viileän manipuloiva, etenkin juonen varttuessa pidemmälle, jossa hyväksikäyttö alkaa tuntua jo ansaitsemattomalta. Naurua pimeässä rakentuu myös sinänsä "objektiivisemmin", Lolitassahan suuri osa kirjan ymmärtämisestä (siinä missä kaunokirjallisuuden kohdalla kannattaa puhua oikein- ja väärinymmärryksestä) oli sen tulkitseminen Humbert Humbertin kertomukseksi tapahtumista, omine kerronnan motiiveineen — joten Margotin itsekeskeisyyttä ei tule laittaneeksi kertojan piikkiin.

...

Pitäisi hankkia vinyylisoitin. Sääli, että ne ovat nykyään niin kalliita — kirpputorimarkkinoiden tarjonnan loppuessa tai ymmärtäessä soittimien arvon. Varsinkin sellaisten soittimien, joilla olisi mahdollista soittaa 78,26 rpm levyjä.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2007

.:Huxley ja peyote:.

Mikäli seuraava merkintä vaikuttaa poukkoilevalta ja vaikeasti seurattavalta, syy ei välttämättä ole kokonaan Aldous Huxleyn esseiden rakenteessa. Olen nimittäin onnistunut, kuin tuberkuloosin jäytämä vähäverinen taiteilijasielu 1900-luvun alkupuolelta ikään, saamaan keskellä kesää lievän kuumeen. Lihakset ovat riivatun kipeät, päästä puhumattakaan. Ja ajatus juoksee vaihtelevasti. Aldous Huxleykin kirjoittaa:

"Only when I have a high temperature do my mental images come to independent life."

Ei ole kuitenkaan syytä tehdä tästä mitään Samuel Pepysin päiväkirjaa — sinänsä ihmeellistä muuten, etten ole vielä blogeja tonkiessani törmännyt mielenterveydellisiä tilityksiä lukuunottamatta kunnon sairauspäiväkirjaan, kenties onneksi. Vaan palattakoon aiheeseen.

Huxley kirjoittaa kahdessa kustantajan samaan niteeseen keräämässä esseessään The Doors of Perception & Heaven and Hell (1954 ja 1956) tekemistään kokeiluista peyote-kaktuksesta johdetulla meskaliinilla. Kirjailija, joka tunnetaan lähinnä dystopiastaan Brave New World (1932), kiinnostui myöhemmällä iällä mystiikasta ja paranormaalista — tähän vaiheeseen myös The Doors of Perception kytkeytyy. Ensimmäinen essee on muuten sinänsä kuuluisa, että se innoitti Jim Morrisonin perustamaan yhtyeen nimeltä The Doors. Meskaliinikuvaus ja siihen liittyvä pohdinta omaksuttiin myös 1960-luvun psykedelia-sukupolven perustavaksi teokseksi.

Huxley lainaa esseessään filosofi Charlie Dunbar Broadin perin hämärää näkemystä hermojärjestelmästä, aivoista ja aistielimistä eliminatiivisina, ei tuottavina välineinä:

"The suggestion is that the function of the brain and nervous system and sense organs is in the main eliminative and not productive. Each person is at each moment capable of remembering all that has ever happened to him and of perceiving everything that is happening everywhere in the universe. The function of the brain and nervous system is to protect us from being overwhelmed and confused by this mass of largely useless and irrelevant knowledge, by shutting out most of what we should otherwise perceive [...]"

Ajatustavassa jokainen ihmismieli on potentiaalinen "Mind at Large", mutta toisaalta koska ihminen on myös eläin, jonka päätavoite on selviytyminen, tämä Avoin Mieli on (normaalisti) kahlittu. Huxleyn mukaan vapautuminen on mahdollista automaattisesti ainoastaan visionaaristen yksilöiden tapauksessa (William Blake ja Emanuel Swedenborg, esimerkiksi), tai vähemmän tasapainoisesti, skitsofreniasta, jonka tapauksessa "turhasta" aistihavaintojen tulvasta tulee painajainen. Skitsofreenikko kun ei pysty palaamaan normaaliin "common sensen" hallitsemaan, jokapäiväisen toiminnan mahdollistavaan tilaan.

"Tavallinen" ihminen, jollaiseksi Huxley laskee itsensä, voi ylittää tämän rajalinjan ainoastaan hallusinogenien avulla. Hän kirjoittaa päihdekulttuurista — lännen tapauksessa alkoholista (ja tupakasta) — jonka tarkoitus on avata tavallisille ihmisille Ovia tavallisuuden ja itse-transendentaalisuuden väliseen Seinään.

"That humanity at large will ever be able to dispense with Artificial Paradises seems very unlikely. Most men and women lead lives at the worst so painful, at the best so monotonous, poor and limited that the urge to escape, the longing to transcend themselves if only for a few moments, is and has always been one of the principal appetites of the soul."

Molempia käytössä olevia läntisiä päihteitä hän pitää vahingollisina, ja pohtiikin mahdollista kehittää meskaliinista sopiva hallusinogeni tähän väistämättömään päihtymisen toivomukseen. Huxleyn mukaan tämän voisi vielä kätevästi liittää kristillisiin kirkonmenoihin, jolloin teologinen transendenssi yhdistyisi kemialliseen — etenkin siksi, että häivytettäisiin kristinuskon kustannuksella ja kemiallisen hyödyksi toimiva erottelu.

"God may still be acknowledged; but He is God only on the verbal level, only in a strictly Pickwickian sense. The effective object of worship is the bottle and the sole religious experience is that state of uninhibited and belligerent euphoria which follows the ingestion of the third cocktail."

Suhtautui Huxleyn kokeisiin miten tahansa, puhumattakaan lennokkaasta ajatuksesta aistisuppilon ja egofiltterin läpi maailmaa katselevasta Mind at Largesta, joka tajuaa asioiden todellisen Olemisen luonteen(*) vasta irtautuessaan näistä rajoitteista, on The Doors of Perception keskeinen ymmärryksen väline 1960-luvun hallusinogeni-filosofiaan, joka on ainakin allekirjoittaneelta aikaisemmin mennyt lähes aina väärintulkinnan kautta. Eikä voi olla tuomatta mieleen Vappu Taipaleen 1960-luvun alussa tekemää LSD-trippiä, josta kohuttiin Taipaleen tunnustuksen jälkeen — osoitus siitä, että myös Suomessa hallusinogenit olivat yliopistollisen tutkimuksen (tai "tutkimuksen") piirissä.

Ironista tosin on, että juuri Huxleyn teos nousi niin merkittävään pioneeriasemaan kukkaissukupolven kaanonissa — kirjailijan kuulu dystopia kun käsittelee hedonistista yhteiskuntaa, jossa huumeet (soma) ovat viihteellisessä käytössä, pelataan kummallisia/typeriä seurapelejä (escalator squash, obstacle golf) ja kaikki naivat toisiaan (orgy-porgy).

---

(*) - Kuulostaa kieltämättä heideggeriläiseltä, mutta kytkeytynee Huxleyllä ennemminkin keskiaikaisen saksalaisen teologin, Meister Eckhartin käsitteeseen Istigkeitistä - "olemisuudesta"(?), tai buddhismin ei-itse-olemisuuteen (non-Self) — siis toisin sanoen korkealentoisempaan metafysiikkaan/mystiikkaan.

Huxley: "Istigkeit — wasn't that the word Meister Eckhart liked to use? 'Is-ness.' The Being of Platonic philosophy — except that Plato seems to have made the enormous, the grotesque mistake of separating Being from becoming and identifying it with the mathematical abstraction of the Idea."

.:Kaukasian vuorilta:.

Venäläinen Leo Tolstoin novellia päivittävä elokuva Kaukasian vankina (Кавказский Пленник. 1996) siirtää kertomuksen nykyaikaan, Tšetšenian sotaan tai miehitykseen — kuinka vain — jossa paikalliset ja venäläiset pitävät yllä jatkuvaa verivihaa. Vanja on juuri värvätty varusmies, Sasha vanha monet sodat läpikäynyt konkari. Yhteen kahlittuna he istuvat Abdulin vankina, jonka pojan venäläiset ovat viskanneet varuskunnan tyrmään. Abdulin (hyvin) nuori tytär Dina rakastuu hieman ennalta-arvattavasti (no, se on siinä novellissa) Vanjaan.

Vankeudesta tulee mielenkiintoinen tarina, jossa vihanpidon mielettömyyden ja väistämättömän väkivaltaisuuteen loppuvan kurimuksen partaalla myös nauretaan, korjataan kelloja ja lauletaan. Myös tšetšeenikulttuurista piirretty kuva on mielenkiintoinen — ennakko-oletusten suhteen ei ehkä odottaisi, että venäläisessä elokuvassa voisi nähdä jotain tällaista. Jos elokuvan nimi viittaa siihen, kuinka Vanja ja Sasha ovat tšetšeenien vankina, on mukana myös varsin selvän tuntuinen viesti, että myös kapinalliset ovat vuorten vankina, venäläisten miehityksen alla. Kuten nuhruisen transistoriradion laulussa sanotaan, "Let my people go".

Elokuvan sodanvastainen viesti ei jää pelkälle ideatasolle, vaan myös venäläinen varuskuntaelämä saa kyytiä — maastopukuinen sotilas kävelee viinakauppaan, ja maksaa ostamansa kaksi vodkalekaa Makarov-pistoolilla ... pistoolin vaihtaa rahaan pojalleen katkera tšetšeeni-isä. Ja tragedia kiertää. Muutenkin armeijan korruptioon viitataan enemmän kuin kerran.

Jylhissä vuorimaisemissa juuri ensimmäisen Tšetšenian sodan ollessa päättymäisillään (mikäli Tšetšenian tilaa nyt voikaan luonnehtia tavallisin sodan ja rauhan käsittein) filmattu elokuva on kuvauksellisestikin aika upea — joskin jää epäselväksi miksi Venäjä haluaa uhrata niin paljon pitääkseen kivikkoiset vuorenrinteet itsellään.

maanantai 9. heinäkuuta 2007

.:Värivalokuva paljastaa:.

Aina oppii uutta nippelitietoa. Tänään se oli Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorskin värivalokuvaustekniikka 1900-luvun kahdelta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, joka kieltämättä sai hetken aikaa pyörittelemään päätä epäuskoisuudesta — ettäkö kymmenluvulla (1911, Alim Khan, Bukharanin emiiri) olisi pystytty tällaiseen?

RGB-värijärjestelmää teknisesti eteenpäin kehittänyt (ranskalaista Louis Ducos du Hauronia saa tosin kiittää sekä CMYK:istä, että RGB:stä jo vuodesta 1860 asti) Prokudin-Gorski otti kunnianhimoiseksi tehtäväkseen kuvata koko Venäjän keisarikunnan alueella tällä kehittämällään värivalokuvajärjestelmällä. Kuvien, joita on muuten melkoinen kasa (raakatumpi lähde), aiheet kiinnostanevat kai lähinnä kansatieteilijöitä (minkä Arbete och Redenskapilta kerkeävät), mutta jotain oudon lumoavaa niissä on. Kenties osaksi, että ne ovat aikakaudelta, jota ei ole tottunut näkemään väreissä. Ja osaksi ehkä selkeästi tunnistettavan jäykän pönöttävän poseeraustyylin takia — joka tuntuu paljon luontevammalta, kun muistaa, että valotusajat olivat mustavalkokuvissakin melkoisen pitkiä. Prokudin-Gorskin työtä esitelleen Yhdysvaltain Kongressin kirjaston (eli jenkkien kansalliskirjaston) näyttelyn esittelysivuston mukaan juuri valotusaikojen takia valokuvissa ihmisiä esittävät kuvat on otettu lähinnä ulkosalla, koska ainoastaan siellä valaistus oli riittävän kirkas siedettävän lyhyihin valotusaikoihin. Liikkuvaa vettä esittävissä kuvissa eri värikanavien otosten lievä eriaikaisuus näkyy hyvin sateenkaarenkirjavana vääristymänä. Tai lyhyen keskittymiskyvyn omaavien musikoiden tapauksessa, punaisina haamuina.

On tietenkin hankala tietää ovatko kuvat näyttäneet aivan tuollaisilta, koska nämä versiot ovat digitaalisesti aikaansaatuja. Prokudin-Gorski ei onnistunut tekemään kuvistaan paperiversioita, vaan viisituntinen lomakuvamaratoni piti hoitaa kolmilinssisellä värivaloprojektorilla — nykyään riittää kanavien photoshoppaus yhteen ja värien säätäminen kohdalleen.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2007

.:Pienet on piirit:.

Eilen ilmestynyt Helsingin Sanomien (ajoittain maamme virallinen Хельсинская Правда) kuukausiliite ilmensi joitain clique-ajattelun rasittavia piirteitä. Ensin lehdessä esiteltiin Café Strindbergin, "Strinden", terassilla patsastelevaa Ben Zyskowicziä, hänen mukavaa persoonaansa ja ympäröivää naisseuraa. Kaljamainoksen jälkeen virolaisia rauniokartanoita (sinänsä ainakin potentiaalisesti kiinnostava aihe, siis) esittelee Sofi Oksanen, tuo krypto-julkimoiden krypto-julkimo. Sofi edestä, Sofi takaa, Sofi istuu, Sofi makaa. Ja rauniokartanoita.

Julkisuushakuinen käyttäytyminen on tietenkin perin ymmärrettävää, totesihan jo Oscar Wilde, että "the first duty in life is to assume a pose." Ja tässä maassa mitä ilmeisemmin elää julkisuudella, Oksasenkin kirjat varmaan myyvät paljon enemmän sen takia, että kirjailijaan törmää julkisen keskustelun joka kolkassa.

Mutta kuka pelastaisi "kuluttajat" (joko vapaaehtoiset tai pakotetut) pienen maan pienien piirien aiheuttamalta pitkästymiseltä?

lauantai 7. heinäkuuta 2007

.:Dasein:.

Martin Heideggerin eksistentialistis- fenomenologinen järkäle Oleminen ja aika (Sein und Zeit. 1926) saavuttaa viimein loppunsa. Tai siis sen mihin Heidegger sen jätti kesken. Ja kyllä sitä on vanutettukin, sykäyksellinen lukuprosessi alkoi piirin kera joskus tammikuussa ja viimeistä kahtakymmentä sivua olen pantannut varmaan jo kuukauden.

Martin-setä jättää jälkeensä hieman jakomielisen vaikutelman. Oleminen ja aika on valtaisan työlästä luettavaa, etenkin tauotettuna, koska väliajoilla ehtii unohtaa heideggeriaanisen terminologian merkitykset ja niitä täytyy sitten ymmärryksen paikkaamiseksi kaivella edeltä — tekstimassasta, jonka seulominen ei todellakaan ole helppoa. Jos olisin ostanut kirjan aikaisemmin kirjastokappaleen sijaan, olisin varmaan harrastanut enemmän alleviivaamista. Tosin tästäkin huolimatta varmaan aika paljon jää ymmärryksen tuolle puolen — toinen lukukerta avaisi varmaan lisää — ja ehkä sillä ei niin väliäkään. Rajallisuuden positiivisuus, ja sen sellaista.

Klassikon kahlaaminen oli toisaalta hyödyllistä — mannermaisen koulukunnan yhtenä kivijalkana Heideggeriin kun viitataan melkoisesti. Olemisen ja ajan hieman reikäinenkin tuntemus tarjoaa ainakin hyvän perusosaamisen lähteä kaivamaan myöhempien kirjoittajien (kryptinen Derrida, selväpäinen Gadamer & muut epelit) Heidegger-viittausten tynnyrinpohjia. Ainakaan ei tarvitse tyytyä enää nurinkuriseen tietämykseen, jossa ajattelijan tuntee ainoastaan siltä pohjalta mitä muut, hänen ajatteluansa seuranneet, ovat sanoneet. Herra H. taitaa vielä kaiken lisäksi olla selvempi kirjoittaja kuin viittauskohteena lähes yhtä käytetty Friedrich Nietzsche. Kiintoisa ilmiö muuten, että lähinnä vasurikirjoittajien vetämä ranskalainen eksistentialismisiipi lainasi niin paljon patakonsu Heideggeriltä ja muutoin ahdistuneelta Nietzscheltä.

"Onko olemassa tie, joka johtaa olemisen mieleen alkuperäisestä ajasta? Osoittautuuko olemisen horisontiksi itse aika?" (§83)

Projektin pituus antaisi aihetta kirjoittaa pidemmänkin purkamisen, mutta jätän sen myöhempään ajankohtaan.

perjantai 6. heinäkuuta 2007

.:Luopumisia:.

Melkoinen ennui tänään. Syy ei tunnu selviävän, mutta kaikki ei olekaan kausaalista, ainakaan selitettävän sellaista.

...

Roberto Bolañon Chileläinen yösoitto jääköön nyt kesken. Ei siinä mitään, että teksti itsessään olisi vaikeasti sulavan tajunnanvirtaavaa, mutta joko alkuperäistekstille uskollisena tai taittovirheen takia kustannusyhtiö Diagonaalin painoksessa ei ole edes yhtään kappalejakoa, joka tekee tekstistä suunnattoman vaikeasti luettavaa. Asiaa ei voi edes kuvitella, ennenkuin sen todella tiedostaa näissä pitkissä teksteissä. Hetkittäin anorektinen guatemalalaistaiteilija ja Ernst Jünger jaksoivat pitää otteessaan, mutta tällainen tekstin kanssa taistelu on ajanhukkaa, ehkäpä myös vääryyttä kirjailijaa itseään kohtaan. Hyydyn puoleen väliin.

...

Sen sijaan keskityinkin lukemaan National Geographicin uusimmasta numerosta (July 2007) varsin kiintoisaa artikkelia malariasta. Eipä ole tullut tiedostettua sen laajaa levittäytymistä kaikkialle lämpimällä vyöhykkeellä. Joidenkin ehkä ylimitoitettujen, hurjalta kuulostavien arvioiden mukaan joka toinen koskaan elänyt ihminen on kuollut malariaan.

.:Up to par:.

Katsoin eilen illalliseksi korealaisen Kim Ki-dukin elokuvan Rautakolmonen (Bin-jip. 2004).

Elokuva sisältää suurimman osan ohjaajan tavaramerkeistä — viiltävän terävä visuaalinen ilme, ainakin näin kolonialistiseen silmään vetoava orientaalimystiikka (siis hyvin "luonnollisella" tasolla liikkuva sellainen) ja harkiten punnitut tunnelmat. Aivan yhtä hyvä elokuva ei ollut kuin ensimmäisellä kerralla vuoden 2005 R&A:ssa, mutta ei hullumpi kuitenkaan, jotain koskettavaa siinä on. Asiaan saattaa tietenkin vaikuttaa valkokankaan ja TV-ruudun väistämätön eroavaisuus. Tosin Rautakolmonen on ehkä niitä elokuvia, jotka eivät nyt ihan silmittömästi kärsi pieneltä ruudulta nähtyinäkään.

Elokuvan nimi, siis länsinimi, viittaa elokuvan keskeisenä väkivallan instrumenttina olevaan golfmailaan/golf-palloon. Itämaiseen tyyliin väkivalta on (empaattisille ihmisille) hätkähdyttävää, eikä (useimmiten) tarpeetontakaan, kuten joskus länsielokuvissa. Toisaalta Rautakolmosta ei voi todellakaan pitää ohjaajan raaimpana teoksena (puistattavan kuvottava The Isle [Seom. 2000] — joka on kaikesta huolimatta myös varsin kaunis elokuva — pitää huolen siitä tittelistä), itseasiassa näyttää olevan Suomessa mahtunut K-11-luokitukseen. Itseasiassa jokin elokuvan tunnelmassa, kenties juuri edellä mainittu mystiikka, muistuttaa varhaisemmasta syvemmin idän kulttuuriin kytkeytyvästä teoksesta Viisi vuodenaikaa (Bom yeoreum gaeul gyeoul geurigo bom. 2003), joka taitaa olla suosikkini.

Rautakolmonen on oikeastaan esimerkki kuinka aasialaiset eivät joko osaa tehdä normaaleja elokuvia tai kertakaikkiaan pukevat rakkaustarinatkin (jotka useimmiten ehostetaan ikävän surullisilla piirteillä, kuten tässä tapauksessa parisuhdeväkivallalla) omituisiin ja ennakoimattomiin asuihin. Ja on se Kim Ki-duk kumma heppu, miten hän ehtiikään tehdä nämä kaikki. IMDB:n mukaan Rautakolmonenkin on pyöräytetty kokoon parissa kuukaudessa, jota ei kyllä voi suoraan arvata.

Koreasta saa kyllä paikallista elokuvaa katsomalla perin erikoisen kuvan. Päänsisäiseen imaginaariseen kun nämä vaikuttavat kovasti.

torstai 5. heinäkuuta 2007

.:LEF!:.

Keski-iän ylittäneet valtavan kokoiset ukot joivat punaista Carilloa (joka — ainakin laulun mukaan — maistuu mansikkahillolle) ja uusnatsi astui varpaille (pyysi tosin hieman sammaltaen anteeksi). Elämä on siis jännittävää ja vaarallista, kenties vaarallisempaa kuin juhannuksena, jolloin eräs uusnatsi (ei sama) etuili kassajonossa, totenkopf-tatuointeineen kaikkineen. Se small-talkista ja uusnatseista. Tasapainotetaan merkintää juutalaisilla kirjailijoilla ja kommunistirunoilijoilla:

...

Pääsin jo jonkin aikaa sitten Bruno Schulzin Krokotiilikujan loppuun, tosin siten että oikaisin valikoidut suomennokset kokoelmasta Kuolinilmoituksen parantola, löydettyäni sen englanniksi kokonaisena käännöksenä.

Mitä Krokotiilikujasta ja Kanelikaupoista voi sitten sanoa? Schulzin tyyli on toisaalta novellista toiseen vaihtelevaa, toisaalta yleispätevästi (kuten on tullut jo muutamaan otteeseen todettua) adjektiiveja tursuavaa unitavaraa. Vaikka yleensä on hieman kulunutta todeta, että jokin on kafkalaista, Schulz on sitä jo sen takia, että novellikokoelman läpi kulkeva teema hiljalleen hulluksi tulevasta isästä, porvarillista rouvaa stereotyypittävästä äidistä ja topakasta palvelijattaresta Adelesta päättyy (ainakin suomennoksessa) niin suoraan hatunnostoon Franz Kafkan novellille Muodonmuutos, ettei ole tosikaan. Schulz myös käänsi Kafkan tekstejä puolaksi, joten kai moiset viittaukset ovat ymmärrettäviä.

Schulzin omakin elämä heijastelee jossain määrin ajalle jostain syystä kovin tyypillistä 1900-luvun alun taiteilijakohtaloa — juutalainen kirjailija-maalari syntyi pienessä Drohobyczissä (nykyisin Ukrainassa, L'vivistä viitisenkymmentä kilometriä lounaaseen), eikä juuri matkustellut kotikylänsä ulkopuolella ja vietti muutenkin eristäytynyttä elämää. Kaikkien kunnon taiteilijoiden tapaan hän kärsi myös huonosta terveydestään. Kaiken tämän päälle Schulz tuli ammutuksi siksi, että häntä suojellut Gestapo-upseeri oli ampunut toisen Gestapo-upseerin juutalaisen hammaslääkärin. The New Yorkerin kirja-arvostelussa kirjoitetaan aiheesta (siis myös Schulzin elämästä) laajemmin.

...

Schulzista Vladimir Majakovskiin — kaivoin runokokoelman nyt uudelleen luettavaksi keskeneräisten kasasta, osaksi siksi, että mieleeni jäi pyörimään huikea esimerkkiruno:

Ananasta ahmi / hotkaise pyy
Loppusi, porvari, lähestyy.

Ешь ананасы, рябчиков жуй,
день твой последний приходит, буржуй.


En voi välttää ymmärtäväni runoutta kovinkaan paljon — osittain siksi, että en ole lukenut juuri mitään (Majakovskin lisäksi mieleeni tulevat ainoastaan teini-iän A.W.Yrjänät ja myöhemmin vähän matkalukemisina Czesław Miłoszia ja Wisława Szymborskaa). Mutta Majakovskissa on sitä jotain, futuristista vauhtia, lähes naivistista vallankumouksellisuutta, niin runoudessa kuin yhteiskunnassakin, vaikka Majakovski tuskin erottelisi näitä kahta.

tiistai 3. heinäkuuta 2007

.:Militaria:.

Tämänpäiväinen retkeily loi taas kiinnostavan katsauksen omalla kohdallani perin vähäiseksi jääneeseen niin sanottuun maakuntamatkailuun — pakkauduimme aamupäivästä Veistäjän ja O.:n kanssa K-M.:n sporttiseen Toyota Terceliin ja ajoimme syvemmälle Varsinais-Suomeen, kohteena lähinnä rähinäremmitetyn Jo.:n hellässä huomassa oleva Säkylän Talvi- ja jatkosotamuseo.

Ja olihan se kiintoisa kokoelmaltaan. Etenkin aikakauden kulutushyödykkeitä työmiestupakkeineen, täikampoineen, hammasharjoineen ja korvikekahveineen oli mielenkiintoista ihmetellä. Kaltaiseni pehmohumanisti kiinnostuu aina etenkin ihmisistä ja heidän elämistään. Ennakko-oletuksista huolimatta museo ei edes teksteiltään — sen verran mitä ehti ennen eläkeläisryhmän invaasiota tutustua — ollut mitenkään ylitsekäyvän isänmaallishenkinen. Tosin myönnettäköön, että allekirjoittanut löysäsi jo ennakolta hieman punavihreää besserwisser-kanavaselaintaan.

Ehkäpä näistä Suomen sodista on helpompi kirjoittaa kuin siitä Lapualla olevasta Lapuan liike-museosta — liikkeen, jonka historiasta Hesarin toimittajan mukaan on niin hiton vaikea kirjoittaa neutraalisti, käyttiväthän Kosolan pojat kuulemma ensin kaikki demokraattiset keinot loppuun kommarien kyykyttämisessä. Tosin herää aiheellinen kysymys olisiko tällaisessa museossa ylipäätään mahdollista esittää niin sanottuja toisia tulkintoja ajanjaksosta, etenkin niistä kipeistä kohdista, joita Suomessa ei selvästi edes toisen maailmansodan tapauksessa ole akateemisten piirien ulkopuolella suotavaa esittää ääneen, ainakaan altistumatta äläkälle. Ollaanko lopulta jumituttu vasta-aaltoon 60-luvun äärikriittisestä tulkinnasta? Niinkö lienee, että asiaa voidaan käsitellä vähemmän kuohuvin tuntein vasta sitten, kun aika veteraaneista jättää? Tai vielä todennäköisempää, käy kuten ehkä historiallisen muistin kannalta vielä ongelmallisemman kansalaissodan tapauksessa, jossa koko tapahtuma jää poliittisista syistä tulkinnalliseen (tai oikeammin sanottuna, yleisen historiakuvan jäsentymisen) limboon.

Oli toki kaikesta huolimatta vaikea välttää tietyn metallisen militarismin makua suussaan (etenkin suhteessa naapurissa olleeseen armeijan ylijäämä-firmaan), mutta varsin ennakoitavasti kaikki sotiin liittyvä levittää ympärilleen sodan mystiikan luomaa kiihkeyttä. Puhumattakaan varsin usein sotahistoriaan liittyvästä militarismi-briljeerauksesta, jota museoon varmaan tullaan harrastamaan kaukaakin.

No, mutta. Maakuntamatkailua tuli harrastettua myös vähemmän sotaisissa merkeissä. Myös Köyliön Lalli-patsas ja kirkko, sekä Säkylän vastaava tuli vierailtua. Suomalaisten pikkupaikkakuntien olemus kyllä täyttää tiettyjä stereotypioita ja jos joskus tulisi tehtyä laajamittaisempaa tutustumista olisi aiheesta varmaan paljonkin havaittavaa — kulmabaareineen, pizzerioineen ja kirkkomaiden sankarihautoineen. Kuuma kesäpäivä teki tietenkin kaikesta suorastaan idyllistä, Köyliö-järvikään ei ollut jäässä, ainoastaan paksussa viherlevässä.

...

Toivottavasti oli tarpeeksi itsensä positioiden kirjoitettu. Blogivillityksen saavuttaessa viimein toden teolla lähipiirin (viimeaikaisine aiheeseen liittyvine treparin terassilla käytyine keskusteluineen) tulee entistä enemmän tietoiseksi siitä, ettei enää — kuten tietyn ikäiset lapset — leiki toisten rinnalla vaan toisten kanssa. Vaikka en aio antaa tämän johtaa mihinkään itsekieltäymykseen kirjoittaa niin sanotusti mitä päähän juuri kirjoittaessa pälkähtää.

...

Edit: Niin, Säkylähän on tosiaan Satakunnassa, eikä väitetysti Varsinais-Suomessa.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2007

.:Turusta:.

Huonosti nukutut yöt (tai aamuyöt) tekevät kyllä seuraavasta päivästä aika uneliaita, kun kerran perjantai kului kovin ex tempore-henkisesti niin sanotusti skutassa Turun lähitienoilla. Mutta olihan siinä kansallismaisemaa kerrakseen.

...

Maisemista puheenollen, kotikaupungistaankin kyllä saa mukavasti irti tunnelmia toisinaan. Haahuilua yhteennitoakseni otin iltasella kirjan mukaan ja menin jokirantaan lukemaan Krokotiilikujaa — katsottuani ensin matkan varrella väärän kuninkaan kruunajaiset. Keskiaikatapahtumat, maraton ja aurinko olivat vetäneet keskustaan aika mukavasti porukkaa. Minulta jääneellä penkinpuolikkaalla keski-ikäiset ahtoivat kitusiinsa pannukakkua, heidän jälkeensä virolaiset joivat kaljaa. Hetken aikaa olisi voinut luulla olevansa etelämmässäkin Euroopassa. Suomalaisuutta kuitenkin edustettiin myös — Aurajokea kirjaimellisesti soutivat ja huopasivat eestaas veneellään kaksi hevimiehen näköistä tyyppiä prätkärotseissaan.

Jos ei olisi tuullut, niin olisi varmaan saanut enemmänkin luettua.

...

Ja myöhäisillan YO-kyläkävelyllä tois puol jokkee Koroistenniemellä pidettiin kovin epämuodollisen näköisiä, mutta kovaäänisiä rap-festivaaleja. Jos olisi ollut silta, niin olisin käynyt katsomassa lähemmin.

Schulz saisi tähän mahtumaan enemmän adjektiiveja.