.:Takaisin Sri Lankaan:.

Muutaman kuukauden myöhässä olevaa huomaamista, mutta aihe tuli mieleeni vasta aikani kuluksi selattuani takaperin omia blogimerkintöjäni. Vuoden 2008 lokakuussa kirjoittamani ja tässä blogissa julkaisemani vetoomuskirje (saati kymmenien tuhansien muiden pikavetoomusverkoston kirjoittajien vastaavat) ei näemmä ole tuottanut tulosta.

Sri Lankalaista toisinajattelijaa ja Transparency Internationalin Sri Lankan osaston puheenjohtajaa J.C. Weliamunaa vastaan näemmä oltiin nostamassa tammi- maaliskuussa korruptio-syytteitä [voi ironiaa] ja maanpetosepäilyjä. Weliamuna on Sri Lankan hallituksen mukaan kerännyt rahaa ulkomaisilta NGO:ilta ja ulkomaisilta tiedustelupalveluilta, joiden kanssa miehen väitettiin olevan kimpassa. Tavoitteena tällä pahantahtoisella toiminnalla oli kuulemma horjuttaa Sri Lankan demokraattista hallintoa ja itsenäisyyttä. Maan media meni kiltisti käsikynkkää hallituksen kannan kanssa ja kirjoitti useita artikkeleita TISL:n varojen väärinkäytöksistä. Kranaattihyökkäys Weliamunan asuntoon vuonna 2008, johon tuo vetoomuskirjekin viittaa, oli kuulemma herran itsensä järjestämä julkisuustempaus. Ihmisoikeusjärjestön sivuilta käy myös ilmi, ettei kranaattihyökkäystä koskaan tutkittu vakavasti.

Valitettavasti internet ei tunnu tietävän mitä Weliamunalle nyt kesän korvalla kuuluu. Ovatkohan syytteet kaatuneet, vai vieläkö Sri Lankan hallitus käy lokakampanjaa sen korruptiota ja epädemokraattisuutta vastustavia toisinajattelijoita kohtaan? Maailma näyttää olevan loputtoman täynnä hämäriksi jääviä tapauksia, joista ihmisoikeusjärjestöt yrittävät herättää keskustelua.

Vastaisipa joskus joku lähettämieni kirjeiden vastaanottaja. Edes jotain. "Kiitos huomiostanne, olemme ottaneet palautteenne vastaan" edes. Ystäväni Joonas sai sentään Israelille tehdystä vetoomuksesta lyhyen vastauksen ja sikäli varmennuksen, että ne postit edes avataan. Joissakin maissa.

.:Pyhän kirjan varjo:.

Eilinen Etnia-festivaalien näyttämä Arto Halosen dokumentti Pyhän kirjan varjo oli laatutyötä. Ja hyvin häiritsevä dokumentti. Se kertoo Turkmenistanin edesmenneen despootin Saparmurat Nijazovin, alias Türkmenbaşyn, kirjoittamasta sekavasta eepoksesta Ruhnamasta, jonka varjossa valtiota pyöritettiin rajuin ottein. Toisinajattelijat putkaan tai hengiltä, pidätyksiä ja kontrollikoneistoja. Nijazovin ympärille rakennettiin mahtipontinen henkilökultti, ja dokumentissa nähdäänkin reilusti lainauksia Turkmenistanin televisiosta, jossa pikkutytöt iloisesti laulavat gloriaa suurelle Turkmeenien isälle. Turkmenistan on ehkä pahimmassa ihmisoikeusjamassa kaikista alueen maista, mikä on aika hyvin ottaen huomioon että Yhdysvaltain rakkaassa liittolaismaassa Uzbekistanissakin on tapana keittää toisinajattelijoita kattilassa.

Halosen Turkmenistan-kuva koostuu paikan päällä kuvatuista massiivisista monumenteista ja uudisrakennuksista, joihin raha on revitty maan rikkaista kaasu- ja öljyvaroista. Maaseudusta on lyhyesti kuvaa, mutta kurjaltahan siellä näyttää.

Yleisen maadokumentin sijaan Halonen keskittyy dokumentissaan Ruhnamaan, sen asemaan diktatuurin välineenä - ja ennenkaikkea vahvaan yrityskritiikkiin. Suuryritykset ovat nimittäin toistuvasti käännättäneet kirjaa voidellakseen Nijazovia herkullisiin diileihin, dollarit silmissä kiiltäen. Suurin osa dokumentista koostuukin tekijöiden (etenkin toimittajalakimies Kevin Frazier ja Halonen) yrityksistä tavoitella suurfirmojen johtoporrasta haastatteluihin siitä, miten ne voivat eettisten sääntöjensä sisällä silti tukea diktatuuria pelkkä voitontavoittelu mielessä. Ja kyllähän ne voivat, mutta haastatteluja ei heru - ei turkkilaiselta rakennusurakointifirmalta Çalik Holdingilta, jonka vetohahmo Ahmet Çalık nousi jopa ministeriksi Turkmenistanin hallitukseen. Eikä Daimmler-Benziltä, Siemensiltä, ranskalaiselta rakennusjätti Bouyguesilta, Caterpillarilta, John Deereltä, jonka traktorit iloisesti leikkaavat suuren turkmeenikansan tähkäpäät. Ainoastaan suomalainen Ensto, jonka johto löysi moraalinsa käännätettyään ensin ensimmäisen osan Ruhnamasta suomeksi, suostuu - ja siitä todellinen hatunnosto, osoitus, että myös markkinataloudessa voidaan noudattaa eettisiä periaatteita.

Joitain kai haittaa se, että Halonen on rekonstruoinut muutamia pätkiä Turkmenistan-televisiotyyliin. Etenkin, koska kaikki vaikuttaa unenomaiselta, värimaailma ja visuaalinen asu kun on suomalaiselle melkoisen erikoinen, lähes fiktiivisen oloinen. Tosin sellainen se tunnelma taitaa Turkmenistanin televisiossa ollakin. Minusta rekonstruktiotkin toimivat hyvin, katsojalle ei tule liikaa ohjailtu olo, vaan oikea kuvanauha toimii hyvin jälkeenpäin tehtyjen kanssa. Eivätkä ne sitäpaitsi liity varsinaisesti esitettyihin argumentteihin. Ja huikein pätkä, Bouguyesin teettämä keskusteluohjelma Turkmenistanissa, joka näytettiin kyllä siellä, mutta ei väitteistä huolimatta koskaan Ranskan televisiossa, on aitoa tavaraa. Jotkut talouden toimijat eivät selvästi tunne lainkaan häpeää.

Halosen argumentteja ei ole vaikea uskoa. Hän oli itse näytännössä paikalla, ja kertoi ettei edes dokumentin julkaisun jälkeen ole löytynyt rohkeutta suuryrityksistä tunnustaa erheitään. Eikä varmaan löydykään ihan heti, koska uuden presidentin valtakaudella homma näyttää seuraavan pitkälti samoja reittejä. Pitkäniminen presidentti Gurbanguly Mälikgulyýewiç Berdimuhammedow on kuulemma ehtinyt jo kirjoittaa oman viisasten kirjan, jolla Ruhnamaa ehkä lähitulevaisuudessa pyritään korvaamaan - koululapset opettelevat nyt sitä ulkoa entisen eepoksen sijaan. Halonen on julkaisemassa aivan lähiaikoina aiheesta kirjaa, joka menee yksityiskohdissa syvemmälle ja herättää kuulemma mielenkiintoisia kysymyksiä kotimaisen Nokia Siemensin toimista kuuntelujärjestelmien toimittajana, niin Turkmenistanissa kuin Kiinassakin. Jälkimmäisessähän Nobel-palkittu Martti Ahtisaarikin seikkaili Nokian kaupparatsuna. Jään odottamaan kiinnostuksella.

Yritysketkuiluja voi seurata tekijäryhmään liittyvällä sivustolla FreedomForSale.org. Unohtaa ei myös kannata vanhaa CorpWatchia. Mutta vihaksi se kaikki pistää.

.:Vetoomus #1:.

Hankalampaa kuin osasin odottaakaan. Pitää hieman miettiä mitä verbejä käyttäisi, jotta vaikuttaisi kohteliaalta. Ja sanamuodoissakin on taivuttelemista. Jos englannin kirjoittaminen tiettyyn muottiin on muutenkin hankalaa, vaatii hyvien vetoomuksien kirjoittaminen kai sitä paljon puhuttua kokemusta. Mutta ehkä tämä nyt välttää ensimmäiseksi.

Your Excellency,

As a member of Amnesty International, a politically impartial organisation dedicated to the cause of human rights, I'm deeply concerned by the fact that Mr. J.C. Weliamuna, a human rights lawyer and the head of the Sri Lankan branch of Transparency International, is forced to live in hiding, fearing for his life. As you are probably aware, his life and limb came under threat as unknown assailants committed a grenade attack against his home on 27 September 2008. Also his family was in danger. There is a good reason to believe that the attempt on his life was tied to his work as a human rights lawyer and anti-corruption activist.

Therefore, I urge Your Excellency to use your authority in this case and ensure that Mr. Weliamuna is protected from further threats, using all measures deemed appropriate by Mr. Weliamuna himself.

I'm also hoping that the Sri Lankan authorities take the committed grenade assault under scrutiny and order a thorough and impartial investigation of the case by a competent authority, publish the results and bring those who are behind this insidious murder attempt into justice.

I'm also asking You to ensure that the human rights defenders and anti-corruption activists are able to continue their legitimate and important work without fear of harassment and intimidation, for their work is essential to the free and transparent society.

Yours sincerely, [-J.]

Ja osoitteeksi Sri Lankan presidentti, Mahinda Rajapaksa. Jotenkin tuntuu hupaisalta nähdä hieman vaivaa tällaisen tekstin kirjoittamiseen. Sitä tuskin luetaan, mutta kirjeiden volyymiinhan se tietty Amnesty-kampanjointi perustuu.

.:Pikavetoomusverkosto:.

Amnesty International on kyllä ihmeen hidas organisaatio — ensin liittyminen sähköpostilistalle kesti varmaan kolme viikkoa, ja sitten ensimmäistä kirjoitettavaa pikavetoomusta piti odotella ties kuinka kauan. Mutta nyt se viimein kolahti sähköpostiin. Sri lankalaisen ihmisoikeusjuristin ja Transparency Internationalin työntekijän J.C. Weliamunan puolesta, joka näemmä joutui kranaattihyökkäyksen kohteeksi. Siitä selvittyään onkin sitten joutunut vaimoineen elämään maan alla. Ei kun rustaamaan jahka kirjoitusoppaat on luettu, saapa nähdä miten hetkeen harjoituksitta ollut englanti taipuu käyttökielenä. Julkaisen vetoomuksen myös täällä jahka se valmistuu.

.:Guinea-Bissau:.

Omistettakoon tämä merkintä viimeaikaiselle seurannan kohteelle - Guinea-Bissaulle. Mitä ilmeisemmin hetken mielijohteesta huomion kiinnittänyt Afrikan länsirannikolla sijaitseva maa kuuluu maailman köyhimpiin. CIA Factbookin vuoden 2007 arvion mukaan bruttokansantuote asukasta kohden, 500 dollaria, oikeuttaa maailman viidenneksi köyhimmän maan titteliin. Alempaa löytyvät vain Burundi, Liberia, Kongon demokraattinen tasavalta ja Zimbabwe. Portugalin siirtomaakausi päättyi maassa 1974, jonka jälkeen Guinea-Bissau on kärsinyt maankolkalle tyypillisestä jatkuvasta epävakaudesta - kriiseistä, poliittisista levottomuuksista ja vallankaappauksista. Asukkaita maasta löytyy 1,5 miljoonaa ja pinta-alaltaan se on Belgian ja Sveitsin välimaastosta. Maasta löytyy luonnonrikkauksia kuten bauksiittia ja öljyä, mutta niitä hyödynnetään vain vähän taloudellisen pääoman puutteessa. Päävientituotteen muodostavat cashew-pähkinät.

Amerikkalaisen konservatiivijärjestö Heritage Foundationin pitämässä tilastossa (Index of Economic Freedom) Guinea-Bissau sijoittuu huonosti, mutta se lienee itsestään selvää, koska käppyrään vaikuttaa myös investoimisen turvattomuus, infrastruktuurin puute ja korruptio. Valtio myös kontrolloi cashew-pähkinöiden myyntihintoja ja Heritage Foundation ei myöskään oikein pidä valtio-omisteisista yhtiöistä.

Ihmisoikeustilanteesta Amnestyn vuosiraportti nostaa esiin ilmaisunvapauden ongelmat. Maasta on muodostunut huumekaupan läpikulkureitti ja bisneksiin ovat sotkeutuneet myös hallinnon edustajat. Näitä kytköksiä tutkivat journalistit ovat joutuneet uhkailun kohteeksi ja ainakin yksi ihmisoikeusaktivisti on joutunut lähtemään maanpakoon. Maassa on tavattu myös lapsikauppaa, uhreille luvataan koulutusta Senegalissa, mutta todellisuudessa heidät viedään työskentelemään puuvillaplantaaseille ja kerjäämään Dakariin.

Tuoreita uutisia voi löytää Afrol Newsin sivustoilta - Guinea-Bissau on poliittisessa kriisissä PAIGCin (African Party for Independence of Guinea Bissau and Cape Verde) erottua hallituskoalitiosta maan presidentin erotettua itsevaltaisin ottein puolueen edustajia virkamiehistöstä. Tällä hetkellä maa odottaa marraskuussa järjestettäviä parlamenttivaaleja väliaikaisen hallituksen johtamana, presidentti hajotti parlamentin heinäkuun lopussa tai elokuun alussa. Jatkuvat poliittiset levottomuuksien takia maassa ei ole juurikaan ulkomaalaisia suurlähetystöjä ja siten esimerkiksi maahan matkustaminen on hyvin vaikeaa viisumien saamisen hankaluuden takia.

Akuutein ongelma Guinea-Bissaussa on riehuva koleraepidemia, joka on toukokuusta lähtien aiheuttanut ainakin 53 ihmisen kuoleman ja 2200 tartuntatapausta. YK on antanut maan terveysviranomaisille 600 000 dollarin avustuksen koleran vastaista taistelua varten. Tilanne jatkuu kuitenkin vakavana.

(Lähteet: CIA Factbook, Heritage, Amnesty International, Afrol News)

...

Että näin. Maasta löytyisi toki aineksia pidempäänkin blogimerkintään, mutta epäilemättä tätäkään reportaasikollaasia kukaan ei jaksanut lukea tähän asti. Miksi yleensä kiinnostua eksoottisen tuntemattomasta (mutta kolonialismin kappaleiksi runtelemasta) maasta eksoottisessa maailmankolkassa? Onko kyse vain uuskolonialistisesta tirkistelystä? En tiedä, toivottavasti ei. Oikeasti hämmentävintä tällaisessa summittaisessa maatutustumisessa on se piittaamattomuus, millä yleisesti Afrikan köyhiä maita käsitellään. Niistä saa harvemmin lukea lehdestä (poikkeuksena viime aikoina esimerkiksi Hesarin hiljattain julkaisema laajahko artikkeli Sierra Leonesta), niiden ongelmat häivytetään, ne unohdetaan samaan tapaan kuin kolonialistivallat ne alunperin hylkäsivät. Internetin (sinänsä vaikuttavien tietomäärien) selaaminen kuitenkin inspiroi kiinnostumaan lisää, ehkä pian hyppään seuraavaan maahan ja katson mitä sinne kuuluu. On turha teeskennellä, että pelkkä informaationmetsästys jotenkin auttaisi maiden tilannetta, mutta ainakin ne pystyy sen jälkeen sijoittamaan edes kartalle. Kuinka moni muistaa kaikkien Afrikan maiden nimet ja sijainnit? Tai sitä, että siellä on kolme Guineaa - Päiväntasaajan Guinea, Guinea ja Guinea-Bissau.

(Kirjoitin aiheesta jo aiemmin merkinnässäni Beahin kirjasta, mutta toistettakoon tässä nyt hieman itseä).

.:Sotivat, sokeat ja hitaat:.

Hidastempoista ja apeaa. Ehkä siksi, ettei ole mahdollista väistää olympiauutisointia ja jatkuvaa sodankäyntiä, jos mielii seurata millään tavalla mediaa ja lukea sanomalehtiä. Jos nyt pakoilussakaan mitään suurempaa tarkoitusta olisi.

Etelä-Ossetian - tai nyttemmin kai Georgian sota - on sinänsä melkoinen kaistale mediatodellisuutta, Kaukasuksen sota näyttää mobilisoivan enemmän kirjoittelua, otsikoita ja urheita ulkoministereitä taistelutantereilla venäläisten koneiden maalitauluina kuin afrikkalaiset saisivat aikaan vaikka sytyttäisivät koko mantereensa tuleen. Guinea-Bissaun cashew-pähkinätuotanto jäänee toiseksi, kun puhutaan Vladikavkazin tienoilla pulppuavasta mustasta kullasta. Palkinnon voittaa kuitenkin George W. Bush, joka lausunnollaan Georgian kansainvälisen oikeuden takaamasta suvereniteetista ravisuttaa todellisuuden puitteita toden teolla.

...

José Saramagokin etenee, tänään vietin monta hetkeä tuomiokirkon varjossa kirjaa selaten, arvostaen Aurajoen rantojen kauneutta koko rahalla (ja pakoilin sitä toista sisäistä möykkyä, loppututkielmaa). Konstikas opus. Ei pitäisi ehkä kirjoittaa liikoja, kun on vasta puolessa välissä, mutta on todettava, että harmittamaan käy Saramagon vaikeasti seurattava tapa kirjoittaa dialogit vailla helpottavia merkintöjä, pötkylämäisiksi kappaleiksi. Epäilemättä tyyliseikka. Toinen harmitusta aiheuttava seikka on, että vasta puolessa välissä selviää, etteivät kansiliepeet valehdelleet - Kertomus näkevistä on tosiaan sisarteos Kertomukselle sokeista. Niin pitkälle, että edeltävään viitataan ainakin tällä hetkellä tavaamassani kohdassa melko keskeisesti. Tuli sitten luettua tämäkin kaksikko väärin päin, paljon lämpöä ei taida saada lukemalla edeltävä jälkikäteen. Ravunkäynti (joka ei lähde mielestä kun kerran, melko proosallisesti, eräs ystävällismielinen tataari kaatoi kappaleeni päälle kebab-kastiketta) ei toimi Saramagon kanssa.

...

Amnestyn vetoomusverkoston sähköpostipalvelin kuuluu kyllä hitaimpiin koskaan kohdattuihin - ilmoittauduin vapaaehtoiseksi kirjemaakariksi joskus aikoja sitten (ja siitä taisin kirjoittaakin), vahvistusmaili tuli vasta eilen. Tai oikeammin sanottuna saavillinen, koska olin tietenkin tuskastuneena pistänyt useammankin liittymispyynnön, vieläpä muutamasta sähköpostiosoitteesta, varmuuden vuoksi. Ties kuinka monta koti-ihmisoikeusaktivistia järjestö karkoittaa tällaisella odotuttamisella.

.:Oranssihaalarit Kuubassa:.

Jenkki-Amnestyn kiertue Guantánamo Bayn vankileirin sellireplikan kanssa Yhdysvalloissa innosti surffaamaan aiheen tiimoilta enemmänkin. Leiri tuntuu olevan aihe, jonka olemassaolo kuplii jatkuvasti pinnan alla, mutta useimmiten se on vajonnut pois julkisuuden valokeilasta, paistateltuaan siinä kerta kaikkiaan liian monta vuotta. Ainakin amerikkalaisilla ihmisoikeusaktivisteilla riittää puuhaa, joskin on vähintäänkin kyynistä, että jos leiri nyt suljetaan, sen asukkaat todennäköisesti vain sirotellaan muihin salaisiin vankiloihin, jonka jälkeen esimerkiksi Punaisella ristillä ei ole pääsyä heidän luokseen.

Replikaselliin liittyen riipaisevan artikkelin on kirjoittanut esimerkiksi The Boston Phoenixin toimittaja, joka vietti yön sellissä. Simuloiden myös yötä päivää kovalla soitetun amerikkalaismusiikin iPodillaan. Mitenköhän artistit mahtavat suhtautua siihen, että heidän musiikkiaan käytetään kidutuksen instrumenttina? Rage against the Machinen muusikot ovat varmaan käärmeissään. On suorastaan ironian huippu soittaa vangeille kyseisen yhtyeen poliisiväkivallasta ja rotudiskriminaatiosta kertovaa kappaletta Killing in the name. Strobovalot, pimeys, kylmyys ja kovaääninen musiikki, siinä terrorismia vastaan käyvän sivistysvaltion uusi lavastus keskiajan tyrmistä. Selleissä valot ovat tietenkin päällä yötä päivää, joskin toimittajalle suotiin yövalaistus. Gitmosta vuosien vankeuden jälkeen vapautetut vangit eivät taida olla enää ihan henkisesti terveitä. Seitsemän vuotta komerossa asumista, epätietoisuutta ja jatkuvia kuulusteluja ei voi tehdä kenenkään psyykeelle hyvää.

Kammottava on myös se, että "kansallisen turvallisuuden" nimissä vangit eivät saa pitää hallussaan kirjoitusvälineitä - Guantánamosta salakuljetettujen ja Punaisen ristin kautta hoidetun satunnaisen kirjeenvaihdon välityksellä vankien runoudesta on saatu koottua runokirjakin, Poems from Guantanamo: The Detainees Speak (The Independentin artikkeli). Pakistanilainen runoilija raapustamassa kivensirulla runoja styroksimukin kylkeen, alituisena vaarana kiinnijääminen ja kuppien joutuminen vartijoiden saappaiden alle.

Kommenteissa yöpymisartikkelin kirjoittanutta toimittaja Jeff Inglisiä syytetään luonnollisesti jihadistien symppaamisesta ja Amerikan vihaamisesta, retoriikka on perin tuttua jos vähänkään on seurannut konservatiivimielipiteen pahimpia rakkikoiria tai internetsotureita. Hämmästyttävää ihmisiltä, jotka jaksavat vannoa luovuttamattomien vapausoikeuksien nimeen, ja joille sisällissodan aikaan peruutetun habeas corpuksen kumoaminen tekee Abraham Lincolnista vastenmielisen presidentin. Jo vuoden parin ajan poliittinen tuuli näyttää olleen kääntymässä ja puheet leirin sulkemisesta lisääntyneet - sekä Barack Obama ja John McCain ovat luvanneet laittaa Kuuban keskuksen luukulle lapun, mutta nähtäväksi jää onko tämäkin viime kädessä tyhjää puhetta.

Amnestyn globaali verkkovetoomus Tear it down! Guantánamon leirin sulkemiseksi. Pikseli kerrallaan.

.:Yhdestä puusta:.

Lueskelin artikkelin sieltä, artikkelin täältä Arto Jokisen toimittamasta, kriittistä miestutkimusta edustavasta artikkelikokoelmasta Yhdestä puusta. Maskuliinisuuksien rakentuminen populaarikulttuureissa. Varsin mielenkiintoista. Sinänsä varsinaiset analyysin kohteena olevat ilmiöt ovat melko itsestäänselviä — kuten vaikkapa Pietarinkadun Oilers Go Go-radio-ohjelma tai Slitz-miestenlehti, joista kummastakaan minulla ei todellakaan ole sen tarkempaa tuntemusta, mutta joiden yleinen sisältö ei ole vaikeakaan arvata.

Tuskinpa maskuliinisen hegemonian tunnusmerkkien ja homososiaalisuuden löytäminen näistä esimerkeistä on mitenkään maailman suurin tutkimustulos. Tai että "miestenlehtien" sukupuolikuva on biologis-essentialistinen. Kirjoittajien (näiden kahden artikkelin tapauksessa Pasi Salonen ja Arto Jokinen) tekemä purkava käsittely kuitenkin avaa mielenkiintoisia ajatusketjuja, moneltakin taholta itsekriittisiä.

Tietty "kilvoittelu" ja diskurssi on kieltämättä tunnistettavissa — joskin ehkä se akateemisissa piireissä on hieman keveämpää, tuskin kukaan "oikeasti" pelkää tulevansa femininisoiduksi ja siten nöyryytetyksi — peli- ja kapakkailloissa ja vastaavissa. Ja ei se aina "sivistyneenkään" porukan seurassa ole niin kovinkaan korkealentoista ja progressiivista. Ehkä tunnistamisen kautta kuitenkin Yhdestä puusta tarjoaa jonkinlaisia argumentteja, ja jos ei niitä niin ainakin hieman terävämpiä pistoksia toisinaan.

Aiheesta olisi voinut kirjoittaa pidemmältikin, mutta ei nyt oikein irtoa. Odotan kyllä mielenkiinnolla Jokisen tulevaa väitöskirjaa sodasta ja maskuliinisuudesta.

...

Pekingin olympialaiset lähestyvät ja niiden täydellinen boikotointi tuntuu vaikealta. Ei siksi, että olisi haluja katsella lähetyksiä, vaan koska ne tulevat joka tapauksessa tihkumaan läpi kaikesta arjesta. AnArchitecture-blogin merkintä detournatuista kisamaskoteista oli kiinnostava — ja kysymys kysymisen arvoinen, millaista katukulttuuria autoritaarisessa valtiossa voidaan harjoittaa? Kuka edes uskaltaisi rangaistuksien pelossa? Jos Wien puunasi kasvonsa jalkapallon EM-kisojen edellä melkoisella arsenaalilla, millaiseen absolutiaan mennään Pekingissä?

.:Vapaus:.

Vierailu Helsingissä meni mukavasti Amnesty Internationalin Kiina-vetoomustempaukseen osallistuessa — samainen visuaalinen vetoomus toteutetaan näinä päivinä 29 eri maassa. Mikäs siinä keskellä Senaatintoria istuskellessa muodostelmassa ihmisten kanssa. Vaikka ilmoittautuneita oli yli tarpeen ja kunnianhimoisesti oli teipattu myös sanan ympärille ympyrä, lopulta kaikkien kirjainten täyteen haaliminen taisi osoittautua ainakin agitaatiotarpeesta päätellen järjestäjille vähän ongelmalliseksi. Puhumattakaan sivullisten turistien laumojen pitäminen etäisyyden päässä kuvia otettaessa. No, lopulta V-A-P-A-U-S tuli täyteen ja kuvatkin ovat ihan mukavan näköisiä. Allekirjoittanutkin on löydettävissä jostain sieltä kirjainten seasta. Jostain syystä Amnestyn sivujen päälinkki on virheellinen juuri tällä hetkellä [Edit: Nyt korjattu, mutta johtaa tuolle samalle lehdistösivustolle]. Pääsi sentään Nelosen ja Ylen sivujen nettiuutisiin, tiedä sitten itse uutislähetyksistä.