Wessen Uni? Unsere Uni!

(Julkaistu Turun ylioppilaslehdessä 13.11.2009)

Itävallassa opiskelijat ovat nousseet barrikaadeille. Kymmenien tuhansien opiskelijoiden ja tukijoiden kansanliike vaatii lisärahoitusta yliopistoille ja muutoksia koulutuspolitiikkaan.

Lokakuun opiskelijamielenosoitus keräsi Itävallan toiseksi suurimman kaupungin Grazin kaduille tuhansia ihmisiä.

Itävallan opiskelijamielenosoitukset lähtivät liikkeelle Wienin taidekorkeakoulusta muutaman sadan opiskelijan vallattua yliopistorakennuksen. Lokakuun 22. päivänä taidekorkeakoululaiset ja Wienin pääyliopiston (Universität Wien) opiskelijat yhdistivät voimansa ja valtasivat Itävallan suurimman luentosalin Audimaxin, josta on tullut opiskelijaliikkeen keskustukikohta. Toimintaansa organisoidakseen valtaajat muodostivat yli sata toimintaryhmää, joiden tehtävät ulottuvat aina talouspolitiisesta keskustelusta siivouspartioihin.

Vallatussa Audimaxissa järjestetään lähes päivittäin yleiskokouksia yliopiston ja protestiliikkeen tulevaisuudesta. Järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa on vieraillut myös yliopiston hallinnon ja opetusministeriön edustajia. Valtausliike käyttää aktiivisesti tiedottamiseen ja koordinoimiseen uusia sosiaalisen median välineitä Twitteristä Facebookiin. Audimaxin kokouksista tarjotaan myös suoraa kuvaa verkossa.

Wienin jälkeen yliopistorakennusten valtaukset levisivät koko maan yliopistoihin – muun muassa Graziin, Linziin ja Salzburgiin. Solidaarisuuden osoituksia on tullut useilta tahoilta – esimerkiksi Suomen Opiskelijatoiminnalta ja Itävallan ammattiyhdistysliikkeen kattojärjestöltä. Lokakuun 28. päivä Wienin kaduilla marssi vaihtelevien arvioiden mukaan 10 000 – 40 000 ihmistä vapaan koulutuksen ja yliopistodemokratian puolesta.

Torstaina 5. marraskuuta liike kutsui kokoon toisen mielenosoituksen, johon itävaltalaisten tiedotusvälineiden mukaan osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä eri yliopistopaikkakunnilla. Mielenilmauksia järjestettiin myös naapurimaa Saksassa. Berliinissä, Münsterissa, Potsdamissa ja Heidelbergissä yliopisto-opiskelijat ovat järjestäneet tukivaltauksia.

Itävallan opiskelijaliike on huolestunut perin tutuista aiheista. Yliopistojen rahoitus on valtaajien mukaan laskenut dramaattisesti, samaan aikaan kun yliopistodemokratiaa on kavennettu ja sisäänottomääriä leikattu. Opiskelijaliike haluaakin Itävallan sosiaalidemokraattien ja konservatiivien muodostamalta koalitiohallitukselta ja opetusministeri Johannes Hahnilta konkreettisia muutoksia. Mittavasta vaatimuslistasta löytyvät yliopiston hallinnon demokratisoiminen ja tasa-arvokiintiöittäminen, maksuton koulutus, vapaat sivuainevalinnat ja ennen kaikkea rahoituksen lisääminen.

Täysin yhtenäistä opiskelijarintamaa Wienin Audimaxin valtaajat eivät muodosta. Der Standard-lehden haastattelussa Wienin kauppakorkeakoulun oppilaskunnan puheenjohtaja Stefan Kilga ei pitänyt valtaajien keinoja oikeina tapoina vaikuttaa kansalliseen politiikkaan, vaan peräänkuulutti todellista dialogia päättäjien kanssa epärealististen tavoitteiden sijaan. Rahoituksen parantamisen tarpeellisuuden hän allekirjoitti.

Opetusministeri Hahn on esittänyt tilanteen lievittämiseksi 34 miljoonaa euroa lisää yliopistoille, jotka ministeriön ohjeiden mukaan pitäisi käyttää konkreettisiin kohteisiin, kuten opetushenkilöstön lisäämiseen, luentosaleihin ja e-learning-hankkeisiin.

Valtaajien ”karkkirahaksi” kutsuma lisärahoitus ei kuitenkaan ole lähimainkaan riittävä summa, jonka näyttävät jo hallitusohjelmassa luvatut korotukset. Koalitiohallituksen itse määrittämän tavoitteen saavuttamiseksi määrärahoja pitäisi liikkeen mukaan lisätä yli kaksi miljardia euroa vuodessa, mutta seuraavan vuoden budjetista näitä korotuksia ei löydy. Valtaajat kritisoivat hallitusta ja opetusministeriötä myös haluttomuudesta keskusteluyhteyteen.

Rahasummaa piti riittämättömänä myös Itävallan yliopistorehtoraatin puheenjohtaja, Wienin kauppakorkeakoulun Christoph Badelt, joka Der Standardin mukaan totesi yliopistojen tarvitsevan miljardi euroa lisää vuodessa tavoittaakseen muun Euroopan tason.

Itävallan yliopistovaltaajat verkossa: http://unsereuni.at

(Kuva:Alex Koch / #unsereuni)

addendum: Tätä kirjoittaessa mielenosoitukset ovat laajentuneet ympäri Eurooppaa ja tänään saksalaisten uutislähteiden mukaan sadat tuhannet osallistuivat mielenilmauksiin ympäri Saksaa vapaan koulutuksen puolesta.

.:Revolutionary Road:.

Richard Yatesin romaani Revolutionary Road oli hämmentävä lukukokemus. Käytännössä luin sen yhden junamatkan aikana ja seuraavana unettomuuden valtaamana yönä. Kiitettävä projekti, ottaen huomioon, että läpyskässä on sentään 400 sivua. Voi myös arvata, että kirja oli sekä helposti luettava että koukuttava.

Revolutionary Road on sydämettömän julma ja/tai satiirisen hauska kertomus Yhdysvaltain 1950-luvun ummehtuneesta alemmasta keskiluokkaisuudesta ja muovilähiöistä. Toisaalta, se on myös piinallinen kirjoitus ikääntymisestä ja urautumisesta (päähenkilöt Frank ja April Wheeler ovat molemmat - ! - tarinan aluksi 29-vuotiaita). Wheelerien avioliitto on peruuttamattomissa vaikeuksissa ja elämä keskiluokkaisuudessa, joka ei siis vielä 1950-luvulla tarkoita alemmalle luokalle massaturismia ja muita maailman kiertelemisen postmoderneja iloja, kuolettavan tylsää raatamista. Frank teeskentelee tekevänsä töitä harmaassa cubicle-sisustetussa toimistossa, joka kauppaa varhaisia tietokoneita ja April pitkästyy kotiäitinä.

Molemmat juovat silmittömän paljon viinaa (itse asiassa Revolutionary Road on melkoinen juomiskertomus), polttavat ketjussa ja pitävät yllä kunniallista fasaadia - samaa harjoittavat moralistista aikakautta kansoittavat yhtä nuupahtaneet sivuhenkilöt.

Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi lainaus Revolutionary Roadia kommentoineelta Helsingin Sanomain kriitikko A.Majanderilta, joka vangitsee kirjan viehätyksen (ja kauhistuksen) ehkä paremmin kuin itse osaan verbalisoida:

"- - kun takana on vain loistava tulevaisuus, vallalla tympeä pettymys, toiveiden kuolema, minuuden kadotus, hapeton perhe-elämä ja yhdentekevä työ - ja edessä kaikenkattava vajoaminen keski-ikäiseen ja -luokkaiseen lähiöläisyyteen, 'hitaaseen, kivuttomaan kuolemaan", jossa keskitytään poseeraamaan itselle ja muille.'"

Kirjasta on myös Sam Mendesin ohjaama ja Leonardo Di'Caprion ja Kate Winsletin tähdittämä filmatisointi, joka lienee syytä katsoa. Onneksi vasta elokuvan jälkeen, sillä olisi ollut piinallista lukea kirja visualisoiden Frank Wheeler Di'Caprioksi (joka ei ainakaan lukemisen perusteella tunnu kovinkaan sopivalta kasvolta Frankiksi).

.:Lisää katkoja:.

Motivaation puuttesta johtuen tämä(kin) blogi on kai uupumassa. Harkitsen vakaasti palveluntarjoajan vaihtamista Wordpressille jahka palaan takaisin kirjoittamaan. Voi viedä vielä jonkin aikaa, mutta ilmoitan kyllä uuden linkin täällä jahka saan aikaiseksi.

.:WALL-E:.

Kinokoplan tämäniltainen, Disneyn ja Pixarin WALL-E, kieltämättä ylitti odotukset, vaikka kehuja olikin jo satanut muualta. Taitavasti tehty pätkä, vaikka osan analyysista on jo pilannut se, että lukaisin wikipedian artikkelin elokuvasta, jossa se puretaan melko perusteellisesti osiinsa. Jotain kieltämättä katoaa, kun saa tietää täysin mitä elokuvan tekijät ovat tarkoittaneet, oli kyse sitten taide-elokuvasta tai varsin alleviivaavasti tehdystä Disney-elokuvasta.

Sympaattinen ja viihdyttävä se silti oli. 1970-lukulaisten tieteiselokuvien trash-estetiikan (mieleen nousee klassinen tietokonepeli Fallout), Mad Max-tyyppisen erämaa-maailmanlopun, Apple-muovismin ja hieman imelähkön animaatiokulttuurin yhdistelmä ei ole ihan huono. Muutamassa kohtauksessa Pixar veti homman liian romanttiseksi avaruudessalentelyksi robottirakkauksineen, ja silloin nolotti, mutta muutoin paketti pysyy aika hyvin kasassa.

WALL-E:n suhteellisen usein toistuvat scifi-niiailut olivat myös mukavia - yleensä tosin konkreettisen helposti ymmärrettävinä. Elokuvan voisi kai halutessaan sitoa innokkaasti myös politiikkaan ihan tulkinnan mukaan (kuten kriitikot ovatkin wikipedian mukaan tehneet) - massakulutuksen vastainen elokuva pakomatkasta avaruuteen maapallon "tullessa täyteen roskaa" vai osoitus, kuinka Kaiken tarjoava Valtiovalta vie tuhoon ja tuomioon, kun innovatiivinen kilpailuyhteiskunta lakkautetaan ja lihavat kuluttajasyöttiläät saavat kaiken tarvitsemansa (paitsi inhimilliset ihmisuhteensa) suoraan nenän eteen? NYTin kriitikko Kyle Smith totesi: "I'm also not sure I've ever seen a major corporation spend so much money to issue an insult to its customers." viitaten Disney Parkin ranskalaisista turvonneisiin kuluttajiin. The American Conservativen kirjoittaja Patrick J. Ford taas "The government unilaterally provided its citizens with everything they needed, and this lack of variety led to Earth's downfall." Aika linkolalaista sinänsä, että on vaikea kuvitella, että koko kuluttava ihmiskunta olisi mahtunut kulutusparatiisimaiseen Axiom-alukseen. WALL-E:n raunioituneessa aavesuurkaupungissa ei näy juurikaan luita ja pääkalloja.

Kukin tulkitsee mieltymyksiensä mukaan, mutta kyllä minä ainakin jaksoin puolitoista tuntia tietokoneanimaatiota paljon paremmin kuin yleensä.

.:Väliaikoja:.

Blogin päivittäminen on tökkinyt suorastaan kahdella kädellä. Ehkä osa hengestä on ollut kadoksissa. Tai sitten aina ei jaksa tuottaa tekstiä. Kirjan lukemisen jälkeen ei tunnukaan siltä, että tästä voisi kirjoittaa jotain. Huono asia sinänsä, että tämän takia moni asia katoaa päästä, eikä tule koskaan ylöskirjatuksi. Teen asialle jotain, jos löydän uudelleen kirjoittamisen innon.

Tänään kävin katsomassa Kinokoplan näytännössä Oncen, joka aikoinaan kahmi Oscarinkin. Tästä huolimatta tai ehkä juuri sen takia Once oli miellyttävä, mutta melko yhdentekevä moderni musikaalidraama. Sitä tuskin muistaa enää hetken päästä, ja joissain kohdissa toivoi juonen menevän pitkien laulujen sijasta eteenpäin. Mutta ei se silti surkea ollut, Oncen kaltaiset mukavat "pikku elokuvat" täyttävät kuitenkin oman roolinsa - niiden ei tarvitse olla mitään maatamullistavaa tahi mieleenpainuvaa. Riittää se, että ne ajavat oman paikkansa ja niitä katsoessa kuitenkin viihtyy sen minuuttimäärän, minkä elokuva kestää. Sympaattinen väliinputoajaelokuva kai.

.:Päivän talo, yön talo:.

Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talo oli juuri niin erinomainen kirja kuin toisen kirjailijan teoksen lukeneena voi uskoa. Vaikka kirja hyydytti osittain sivuille uneksimaan, ei se koskaan tappanut kiinnostusta täysin.

Sleesialaisen maalaispitäjän arkeen ja historiaan keskittyvä kirja sirpaloituu pieniksi kertomuksiksi, tarinanpalasiksi ja rippeiksi. Se ei kuitenkaan kirjaa haittaa, vaan ennemminkin allekirjoittanut lumoutui keitoksesta johon mahtui niin pitkällisiä pyhimystarinoita, Puolan historiaan kytkeytyviä ajankuvia, ainakin osittain biografisia kirjailijan kertomuksia (onhan Tokarczuk itse viettänyt pitkiä aikoja siinä nimenomaisessa Nowa Rudassa) ja pelkkää unta ja epätodellisuutta. Ja tietenkin ruokareseptejä myrkyllisistä sienistä.

Tokarczuk on vahvimmillaan kirjoittaessaan henkilökuvia lukkiutuneesta maaseudusta - Marek Marek menee hirteen juotuaan juomavesisäiliönsä tyhjäksi vodkasta, pankkivirkailijaneiti matkaa kauas työpaikastaan löytääkseen unessa näkemänsä rakastajan. Menetettyyn Sleesiaan kaipaavat saksalaiset muuttajat kuolevat suklaata suussa Tsekin ja Puolan rajalle, jossa vartijat siirtävät vuoropäivin ruumiin toiselle puolelle jakavaa viivaa muiden ongelmiksi.

Heikoimmillaan Päivän talo, yön talo uppoutuu pitkiin metafyysisiin keskusteluihin olemisesta, kuolevaisuudesta ja ajasta. Vaikka pohdinnat ovat osittain liian pitkiä ja ehkä hieman ennalta arvattavia, ne jaksaa lukea läpi ja siirtyä seuraavaan osaan. Joitain saattavat myös ärsyttää päättämättömät tarinat, se ettei romaanissa mikään oikein ole valmista eikä kantavaa juonta voi kuin yrittää seurailla.

Minusta Tokarczukin kirja oli kuitenkin mainio - se mahdollisti lukijan kiinnostuksen herpaantumisen, mutta myös koukuttavan ilmiön, kun jonkin tarinapolun eteneminen kiinnostaa niin paljon, että on pakko lukea myös väliinjäävät sirpaleet, jotta tietäisi miten kertomus jatkuu.

Tämän jälkeen kaikki käännetty Tokarczuk on luettu. Täytyy toivoa, että suomentajalla riittää tarmoa ja kysyntää jatkaa kirjailijan muihin teoksiin, kun niteitä ei ole englanniksikaan erityisemmin käännetty. Ja myönnettäköön, etten pitäisi mahdottomana, että Tokarczuk saattaisi vuosikymmenen päästä pokata kirjallisuuden Nobelinkin. Jollei sitten jo siinä vaiheessa ole liian vanhakantaista kirjallisuutta, josta minäkin pidän.

Sivuhuomautuksena Elfriede Jelinekin Lust on käännetty nyt sitten suomeksikin. Luin sen englanniksi (ja rinnakkain saksaksi, muttei mitenkään vakavasti), ja koko opus takkusi pirullisesti. Koska ei puhuta monesta sivusta, voisi sitä kai kerrata omalla kielelläänkin.