.:Kilkuttimia ja Meksikoa:.

Lisäsin nyt tähänkin blogiin erinomaisen harvoin aikaisemmin käyttämäni Twitter-feedin. Kenties epätoivoisena yrityksenä tuottaa edes jonkinlaista sisältöä sekä blogiin että edellä mainittuun lyhytmediaan. Entries that follow will be mostly in English, just for the sake of it [insert internationalist cues here].

Siljan lainaamassa chileläisen Roberto Bolañon tiiliskiven paksuisessa teoksessa Kesyttömät etsivät (Los detectives salvajes - teos on arvioitu täällä) onkin riittämiin tavattavaa kaunokirjallisuuden puolelta - olettaen, että keskittymiskykyni kantaa loppuun asti. Ennakkotietojen mukaan teos on massiivinen pläjäys 1975-luvulta lähtien meksikolaisrunopiirien rappiollisesta elämästä, beat-henkisine viitteineen. Asiaa helpottaisi, jos olisi joskus käynyt Mexico Cityssä, mutta köyhät ja kipeät joutuvat tyytymään korkeintaan katsastamaan kadunnimiä viliseviä paikkoja jostain Google Street Viewistä. Saa nähdä miten muutenkin marginaalisella asiantuntemuksella varustettu lukija kykenee tekstiin uppoutumaan. Ei siinä mitään latinalaisen Amerikan kirjallisuus on kyllä aina kutkuttanut allekirjoittaneen lukumieltymyksiä.

Eräs tuttava, joka oli jutellut kustantajan kanssa totesi, että käännöspöydällä kustantamossa odottaa 1300 sivua ohut jatkile Kesyttömille etsiville [pikaisen wikipediatarkistuksen jälkeen kyseessä lienee 2666], joten Bolañoon innostuneilta ei lähivuosina ainakaan luettava lopu.

.:Blogimerkintöjä sadan vuoden takaa:.

Jos tulikin kirjoitettua viime merkinnässä blogiähkystä, tarjoaa formaatti mielenkiintoisia matkoja historiaan, kun menneiden kirjoittajien päiväkirjoja julkaistaan uudelleen merkintä kerrallaan. Ensi lukemalta nämä toisinnot ovat uuvuttavan yksitoikkoisia, mutta pidempään seurattuina jännittäviä.

Dagens Nyheterin linkistä poimin brittiläisen tutkimusmatkailijan Robert Falcon Scottin viimeisen (ja onnettomasti päättyneen) etelänavalle suuntautuneen retkikunnan vaiheet. Tekstiä riittää vielä ennen katkeraa loppua vuoden päivät, mutta tavallisesti vain tutkijoiden kirjoituksista luetut katastrofin ainekset kyllä huomaa jo varhaisessa vaiheessa Scottin päiväkirjoissa. Vielä vuotta ennen virheensä konkretisoitumista hän ivaa kisassa paremmaksi selvinneen Roald Amundsenin vetokoirien käyttöä ja ylistää vahvoja poneja, jotka eivät koskaan navalle asti päässeet (paitsi leivänpäällisenä).

Mielenkiintoista on myös Scottin retkikunnan loputon innostus karuista oloista huolimatta tieteelliseen tutkimustyöhön - keisaripingviinien pötsin sisällön analyysiin, kallioperän kilkutteluun näytteitä varten ja muu loputon inhimillinen uteliaisuus - jota tietenkin niin sanotulla "naparetkeilyn herooisella kaudella" inspiroi taipumaton kilpailu mitä vaikeapääsyisimpien kolkkien valloituksesta pyhän kansallisvaltion (ja miksei henkilökohtaisenkin) kunnian nimissä.

Toinen, ehkä vähemmän historia-alan ulkopuolella kiinnostava päiväkirjajulkaisu on yhdysvaltalaisen diplomaatin (ja myöhemmin presidentin) John Quincy Adamsin matkailu laivalla Eurooppaan seurustelemaan venäläisten ylimyksien kanssa 1800-luvun parhaiden sanankäänteiden siivittämänä, jota tarjoillaan twitterissä yksirivisinä merkintöinä - merkinnät itse päiväkirjan (jonka linkkiä en juuri nyt satu löytämään) puolella ovat tietenkin pidempiä. Joskin tätä nykyä Adams on jo näemmä palannut Kanadaan.

Vastaavaa tavaraa julkaistaan myös brittivaltiomies Samuel Pepysin piinallisen yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, joita löytyykin sitten vuosikymmeniä kiinnostuneiden selattavaksi.

[Robert Falcon Scott]

[John Quincy Adams]

[Samuel Pepys]

.:Väliaikatilanne:.

Blogin jättäminen telakalle pariksi vuodeksi on varma tapa päästä ainakin eroon kaikista säännöllisistä lukijoista. Parhaiten tämän taidon osaavat ne poliitikot, jotka kirjoittavat merkintöjä vain kuukauden verran vaalien alla, ja sen jälkeen eivät ollenkaan. Ja jos jatkavatkin, yleensä suurinta huomiota saavat ne merkinnät vailla päätä-ja-häntää, joita ihmiset voivat sitten toisilleen jakaa sosiaalisessa mediassa ja ilkkua.

Joku voisi sanoa, että blogien aikakausi on ylitarjonnan takia ohitse. Ehkä se onkin, jos kerran Twitterin kaltaiset, tekstiviestin pituiset merkinnät ovat vallanneet alaa. Tai sitten koska blogit itsessään ovat pöhöttyneet valtavaksi rönsyileväksi ilmiöksi, jossa niitä hyviäkin löytyy niin paljon, ettei kukaan kerkeä lukemaan. Tiedä häntä. Ehkä minä olen viime kädessä enemmän naureskelija. Tai keskityn tuttujen matkablogeihin.

Täytynee nyt kuitenkin yrittää yrittää [sic] uudestaan - joskaan lupaamaan en lähde. Matokuurin jälkeen on tuskin myöskään ketään kenelle luvata, mikä on paineiden kannalta ihan hyvä.

.:Koljatti:.

Ystävältä lainaamani Jari Tervon Koljatti oli - ottaen huomioon sen, että poliittinen satiiri on vaikea taiteenlaji - varsin virkistävää vinoilua. Ainoaksi ongelmaksi muodostui se 100 sivua liikaa tekstiä ja Tervon päättämättömyys (loppua lukuunottamatta) pitäisikö koko roska vetää absurdiuden puolelle, vai tyytyä vain räimimään valtaapitäviä nokkelilla sutkautuksilla.

Tervon pääministerihahmo Pentti Lahnanen, joka tietenkin poimii alkuperänsä eräästä suomalaisesta poliitikosta, on virkaansa noussut paatunut Kekkosen ihailija, joka haluaisi vain olla höntti keskustalainen. Virkansa takia hän kuitenkin joutuu taituroimaan avustajiensa lieassa ikuisessa painissa suomalaisen median kanssa. Neljännen valtiomahdin rakkikoirat kun painavat lehteen vain ne tyhmimmät sutkautukset. Koska nehän tietenkin lehtiä myyvät. Hommaa ei tietenkään helpota se, että pääministerin yleissivistys on hillopurkin tasoa - ja kenties Tervon hieman ylikorostamanakin - joutuu jatkuvasti taistelemaan seksifantasioidensa kuvitteellisuuden ja toteuttamisen välissä.

Jos yhtään seurasi Koljatin julkaisun ympärillä pyörinyttä kohua iltapäivälehdissä, on ehkä ironisinta kuinka otsikoihin nostettiin kontekstitta kohtaus, jossa Lahnanen nai Lidlin kassaneitiä takaapäin muiden asiakkaiden haukotellessa. Lahnanenhan vain fantasioi. Tervoa tämä tuskin häiritsi, koska ainakin itse epäilen vahvasti (kirjailijan tuotantoa sen tarkemmin tuntematta), että koko Koljatti oli vain tarkkaan harkittu julkisuudesta rahaa takova läpyskä.

Suomessa poliittinen satiiri on melkoisen paitsiossa oleva taiteenlaji (verrattuna vaikkapa amerikkalaisiin piireihin), ja siksi tällaista teosta on saamarin vaikea lukea. Miksi vain aluksi naurattaa, keskivaiheilla pudistelee päätään ja nyökkäilee mediavallan heitoille ja vasta lopussa huokaa helpotuksesta kun Tervo vetää koko homman överiksi (alkanee siitä ensimmäisestä absolutisti-Lahnasen hörppäämästä votkanapsusta) ja tietää, että tätä ei voi onneksi jatkua enää kauan.

Rahojani en halua kuitenkaan takaisin, koska 1) nauratti pari kertaa, 2) irti sai muutaman hauskan sitaatin, 3) Tervon kevyen proosan väänsi loppuun asti suhteellisen lyhyessä tuntimäärässä, 4) kyseessä oli lainakirja.

Jos nykytuulia miettii, Koljatin huumoriarvosta säilyy korkeintaan toimittajasopulien valikoivuus jutuissaan ja ikuisesti hymyilevät kokoomuslaiset dynaamisine julkisuuskuvineen. Lahnanen itse, kuten esikuvansakin, jää Suomen poliittisen historian alamerkinnäksi.