Jo ennalta takkuinen päivitystahti on hieman hiipunut. Tähän johtavat tekijät selittyvät lähinnä sillä, että minulla ei oikein ole ollut aikaa kulttuuriharrastuksille, koska päivät kuluvat kesäharjoittelussa ja illat käynnissä olevien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen kyttäämiseen.
Urheilu ei varsinaisesti sovi kovinkaan hyvin varsinaiseen maailmankuvaani, joten avattakoon aihetta hieman. Ensinnäkin, seurajalkapallosta en tajua juuri mitään. Eurooppalaisten seurojen miljoonikkopelaajat ovat useimmiten hämäriä nimiä, jotka pelaavat tuntemattomissa joukkueissa. Siirtojen hienot merkitykset pakenevat, enkä todellakaan aina tiedä (saati edes ole kiinnostunut) kuka huippupelaaja on fanien vastalauseista huolimatta on siirtynyt joukkueeseen X, pettäen samalla kannattajat joukkueessa Y.
Jalkapallointoni kuitenkin herää aina kahden vuoden välein - Euroopan- ja maailman mestaruutta ratkottaessa. Mitään perimmäistä syytä on vaikea hakea. Osa selittynee ensimmäisen jotenkuten seuraamani MM-turnauksen, vuoden 1990 Italiassa järjestetyn kokemuksellisuudessa. Kisatunnukset, pelaajat vihreällä nurmella ja tulostiedot. Maskottikin oli 90-lukulaisen kuutiomainen noppahahmo. Määrittelemättömistä syistä toivoin Italian voittavan, vaikka Saksa vei mestaruuden.
Osa viehätyksestä perustuu taas abstraktiin nationalismiin/kansalliseen identiteettiin. Linja näiden kolmen välillä on vaikeasti vedettävä, kun puhutaan jalkapallosta - suomalaisen kokemus on ristiriitainen, koska maajoukkue on aina jäänyt karsintasarjoihin. Tämän takia jalkapallon intohimoisten seuraajien on valittava itselleen "toinen kotimaa", joukkue jota tunnustavat - sama pätee kai seurajalkapalloonkin Veikkausliigan ulkopuolella. On kannatettava Manchester Unitedia, AC Milania tai vaikkapa FC Barcelonaa, jotta olisi jotain mitä kannattaa suurissa, jännittävää peliä tarjoavissa otteluissa. Oma valinta on osunut Saksaan, todennäköisesti enemmän kulttuurivaikutteiden ja silkan vastakkainasettelun takia.
Itse peliin ja maajoukkueiden kannattamiseen kytkeytyvä nationalismi/kansallinen identiteetti - tai kannattajaidentiteetti yleensä - on sinänsä mielenkiintoinen aihe, josta olisi kiinnostava lukea tieteellistä tutkimusta. Urheilukilpailut luovat toisaalta kansalliselle uholle melko harmittoman purkautumistien, toisaalta jatkuvasti todistetaan kuinka vastakkain asettuvien joukkueiden kannattajat pahoinpitelevät toisiaan kisajärjestäjämaan kaupunkien kaduilla. Urheilulaji luo vastakkainasetteluja, ja esimerkiksi Puolan Krakovassa kaupungin sisäisesti oli/on suosittu harrastus ryöstää yöllisissä, humalaisissa kahakoissa vastustajajoukkueen (Wisla Krakow/Cracovia) kannattajahuiveja ja polttaa niitä katsomossa seuraavassa ottelussa. Primitiivinen huliganismi yhdistyy yleviin sanoihin fair playstä ja yhteisestä rauhantahdosta. Kansallisen identiteetin ilmaisun tavoista kertoi jo vuoden 2006 maailmanmestaruusturnaus, josta journalistit bongasivat ensimmäistä kertaa, kuinka saksalaiset kykenivät kansallisen lipun avoimeen juhlimiseen sitten toisen maailmansodan. Onko se sitten huonoa nationalismia vai niin sanottua hyvää kansallistunnetta (jota toiseus-ajatteluun perustuen kutsutaan patriotismiksi - filosofisesti ajatellen patriotismi oman identiteetin priorisoivana, mutta myös toiset hyväksyvänä on kyllä ansakuoppa), siihen on vaikeampi vastata.
Ja mukavaahan on myös se pelin abstrakti kauneus, jota on vaikea kuvata niille, jotka eivät potkupallosta niin suuremmin välitä. Jalkapallo on toki noin näennäisesti melko väkivallaton peli (jotain mitä ei voida sanoa suomalaiskansallisesta jääkiekosta) ja todellisuus on tietenkin asteen verran toisenlainen, mutta jotain kaunista siinä on. Saati siinä, että se on ainoa humanistien hyväksymä urheilulaji.
On myös monta syytä miksi maailman suosituimmasta urheilulajista ei pitäisi välittää. Miljoonikot potkimassa lapsityövoimalla valmistettua palloa valtavilla stadioneilla, jonne he ovat lentäneet maailman ääristä. Kieroutuneet kansallisvaltioteemat. Mutta ehkä myös tietty tapa purkaa niitä turhaumia ilman konkreettista väkivaltaa, ja ehkä myös avain ymmärrykseen siitä miten ihmiset tietyssä ryhmässä jäsentävät maailmaa sääntöjen perusteella, jotka ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä.
Lisäksi muuten pidän käsitteellisistä järjestelmistä, joissa voi spekulatiivisesti asetella asioita järjestykseen ja huomata katkerasti kuinka väärässä oli.
Urheilu ei varsinaisesti sovi kovinkaan hyvin varsinaiseen maailmankuvaani, joten avattakoon aihetta hieman. Ensinnäkin, seurajalkapallosta en tajua juuri mitään. Eurooppalaisten seurojen miljoonikkopelaajat ovat useimmiten hämäriä nimiä, jotka pelaavat tuntemattomissa joukkueissa. Siirtojen hienot merkitykset pakenevat, enkä todellakaan aina tiedä (saati edes ole kiinnostunut) kuka huippupelaaja on fanien vastalauseista huolimatta on siirtynyt joukkueeseen X, pettäen samalla kannattajat joukkueessa Y.
Jalkapallointoni kuitenkin herää aina kahden vuoden välein - Euroopan- ja maailman mestaruutta ratkottaessa. Mitään perimmäistä syytä on vaikea hakea. Osa selittynee ensimmäisen jotenkuten seuraamani MM-turnauksen, vuoden 1990 Italiassa järjestetyn kokemuksellisuudessa. Kisatunnukset, pelaajat vihreällä nurmella ja tulostiedot. Maskottikin oli 90-lukulaisen kuutiomainen noppahahmo. Määrittelemättömistä syistä toivoin Italian voittavan, vaikka Saksa vei mestaruuden.
Osa viehätyksestä perustuu taas abstraktiin nationalismiin/kansalliseen identiteettiin. Linja näiden kolmen välillä on vaikeasti vedettävä, kun puhutaan jalkapallosta - suomalaisen kokemus on ristiriitainen, koska maajoukkue on aina jäänyt karsintasarjoihin. Tämän takia jalkapallon intohimoisten seuraajien on valittava itselleen "toinen kotimaa", joukkue jota tunnustavat - sama pätee kai seurajalkapalloonkin Veikkausliigan ulkopuolella. On kannatettava Manchester Unitedia, AC Milania tai vaikkapa FC Barcelonaa, jotta olisi jotain mitä kannattaa suurissa, jännittävää peliä tarjoavissa otteluissa. Oma valinta on osunut Saksaan, todennäköisesti enemmän kulttuurivaikutteiden ja silkan vastakkainasettelun takia.
Itse peliin ja maajoukkueiden kannattamiseen kytkeytyvä nationalismi/kansallinen identiteetti - tai kannattajaidentiteetti yleensä - on sinänsä mielenkiintoinen aihe, josta olisi kiinnostava lukea tieteellistä tutkimusta. Urheilukilpailut luovat toisaalta kansalliselle uholle melko harmittoman purkautumistien, toisaalta jatkuvasti todistetaan kuinka vastakkain asettuvien joukkueiden kannattajat pahoinpitelevät toisiaan kisajärjestäjämaan kaupunkien kaduilla. Urheilulaji luo vastakkainasetteluja, ja esimerkiksi Puolan Krakovassa kaupungin sisäisesti oli/on suosittu harrastus ryöstää yöllisissä, humalaisissa kahakoissa vastustajajoukkueen (Wisla Krakow/Cracovia) kannattajahuiveja ja polttaa niitä katsomossa seuraavassa ottelussa. Primitiivinen huliganismi yhdistyy yleviin sanoihin fair playstä ja yhteisestä rauhantahdosta. Kansallisen identiteetin ilmaisun tavoista kertoi jo vuoden 2006 maailmanmestaruusturnaus, josta journalistit bongasivat ensimmäistä kertaa, kuinka saksalaiset kykenivät kansallisen lipun avoimeen juhlimiseen sitten toisen maailmansodan. Onko se sitten huonoa nationalismia vai niin sanottua hyvää kansallistunnetta (jota toiseus-ajatteluun perustuen kutsutaan patriotismiksi - filosofisesti ajatellen patriotismi oman identiteetin priorisoivana, mutta myös toiset hyväksyvänä on kyllä ansakuoppa), siihen on vaikeampi vastata.
Ja mukavaahan on myös se pelin abstrakti kauneus, jota on vaikea kuvata niille, jotka eivät potkupallosta niin suuremmin välitä. Jalkapallo on toki noin näennäisesti melko väkivallaton peli (jotain mitä ei voida sanoa suomalaiskansallisesta jääkiekosta) ja todellisuus on tietenkin asteen verran toisenlainen, mutta jotain kaunista siinä on. Saati siinä, että se on ainoa humanistien hyväksymä urheilulaji.
On myös monta syytä miksi maailman suosituimmasta urheilulajista ei pitäisi välittää. Miljoonikot potkimassa lapsityövoimalla valmistettua palloa valtavilla stadioneilla, jonne he ovat lentäneet maailman ääristä. Kieroutuneet kansallisvaltioteemat. Mutta ehkä myös tietty tapa purkaa niitä turhaumia ilman konkreettista väkivaltaa, ja ehkä myös avain ymmärrykseen siitä miten ihmiset tietyssä ryhmässä jäsentävät maailmaa sääntöjen perusteella, jotka ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä.
Lisäksi muuten pidän käsitteellisistä järjestelmistä, joissa voi spekulatiivisesti asetella asioita järjestykseen ja huomata katkerasti kuinka väärässä oli.
