Helteitä ei ollut hullumpi viilentää lukemalla hyvin 1950-lukumaisesti marmoroituja kansia ja hilpeää suomenkielistä nimeä Yön ja jään matka (Fram over Polarhavet) kantava Fridtjof Nansenin napajäätikkökertomus matkasta kohden pohjoisnapaa. Kuten muutamissa aikaisemmissa merkinnöissä on käynyt ilmi, tunnen erikoista seikkailukertomuksellista viehätystä maan ääreen matkaavien tutkimusmatkailijoiden päiväkirjoja kohtaan. Äärimmäiset luonnonolot? Pakkanen ja alituinen kuoleman vaara? Päiväkirjamaisuuden tylsyys? Jotain siihen suuntaan kai.
Yön ja jään matka on päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjoitettu matkakertomus. Vuonna 1893 Nansen varusti Norjan valtion, tieteellisten piirien ja kansalaisten suosiolla avustuksella tutkimusmatkan, jonka tavoitteena oli saavuttaa pohjoisnapa - ja samalla luodata aikanaan huonosti kartoitettua äärimmäistä pohjoista. Erityisesti suunniteltu laiva Fram oli suunniteltu niin kestämään jäiden puristus kuin mahdollistaa pienen miehistön selviäminen kovien pakkasten läpi yli viiden vuoden mittainen aika. Nansenin alkuperäinen tavoite oli kiilata Fram loukkoon jäiden väliin ja odottaa jäämassojen liikkeen vievän aluksen pohjoisnavalle. Lopulta näin ei näyttänyt käyvän, vaan Fram ei tuntunut liikkuvan jäiden mukana tarpeeksi pohjoiseen. Tästä tilanteesta suomennettu versio Nansenin matkakertomuksesta alkaa.
Nansen päättää lähteä yhden toverin, Hjalmar Johansenin kanssa pyrkimään kohden pohjoisnapaa koiravaljakon vetämien rekien avustuksella, joihin on lastattu tarpeellinen määrä tarvikkeita ja kajakit sulan veden ylittämistä varten. Kahden miehen retkikunnan tavoitteena on päästä pohjoisnavalle ja palata sieltä suoraan lähimmälle kuivalle maalle - Frans Joosefin maalle. Pohjoisnapa jää saavuttamatta, jään petollisuuden ja hirveiden olosuhteiden takia, ja suurin osa kirjasta käsitteleekin paluumatkan vaiheita ja vaikeuksia. Nansen ja Johansen joutuvat muun muassa viettämään kokonaisen talven yhdellä Frans Joosefin maan saarella, pienessä kivisessä asumuksessaan, eläen ainoastaan jääkarhunlihalla ja polttaen lampussaan mursujen ja hylkeiden traania.
Yleisesti käsitellen Nansenin matkakertomus on varsin tyypillinen naparetkikuntakertomus. Sen dramaattisimmat osat käsittelevät selviytymistä ikuisen jään ja alituisen kylmyyden vihamielisessä ympäristössä. Koirat tapetaan yksitellen toisten koirien ruuaksi, mikä harmittaa Nansenia - ymmärrettävästi, koska päämäärän saavuttamiseksi miehet joutuvat piiskaamaan ja kurittamaan eläinparkoja äärirajoille asti.
Kiinnostavaksi muodostuukin nykylukijalle juuri Nansenin luontosuhde. Hän puhuu luonnontieteilijän suulla määritellen parin kohtaamia lintulajeja innostuneesti ja jatkuvasti kiinnostuen jäämassojen liikkeistä ja kivilajien muodostumisesta. Toisaalta Nansen kuvaa riipaisevalla tavalla metsästyskokemuksia. Kuoliaaksi ammutun jääkarhuemon ympärille hämmentyneenä kerääntyvät poikaset kirvoittavat selviytymisestä taistelevasta, paatuneesta naparetkeilijästä lähes sentimentaalisia kuvauksia - jotka ironisesti päätyvät toteamukseen siitä kuinka hyvälle poikasten liha maistuu. Ihmisistä täysin piittaamattomat mursut pöhisevät hämmentyneinä lekottelupaikoillaan, kun Nansen Johansenin kanssa tappaa niitä selviytyäkseen. Ja vuoden vanha mursu maistuu aivan lampaalle. Kirjoittajan tavassa käsitellä luontoa on osa länsimaista luonnontieteilijää ja osa inuiittia tai Siperian alkuperäisasukasta, jolle eläimistö on niin välttämätön resurssi kuin kunnioituksen kohdekin.
Kertomuksesta puuttuvat osat kertovat myös omaa tarinaansa. Nansen lopetti selvittyään koettelemuksesta retkensä tähän ja teki menestyneen uran naparetkeilyn asiantuntijana ja luonnontieteilijänä, vastaanottaen myös Nobelin palkinnon. Nuorempi Johansen ei koskaan toipunut kunnolla, vajoten alkoholismiin ja masennukseen. Myöhemmin etelänavalle pyrkinyt toinen norjalainen, Roald Amundsen, rekrytoi hänet valloittamaan toista napaa, mutta Johansen riitautui lopulta Antarktiksella Amundsenin kanssa ja joutui jäämään alkuleiriin. Vuotta myöhemmin Johansen teki itsemurhan. Tasan eivät käy naparetkeilijöiden arvat.
Yön ja jään matka on päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjoitettu matkakertomus. Vuonna 1893 Nansen varusti Norjan valtion, tieteellisten piirien ja kansalaisten suosiolla avustuksella tutkimusmatkan, jonka tavoitteena oli saavuttaa pohjoisnapa - ja samalla luodata aikanaan huonosti kartoitettua äärimmäistä pohjoista. Erityisesti suunniteltu laiva Fram oli suunniteltu niin kestämään jäiden puristus kuin mahdollistaa pienen miehistön selviäminen kovien pakkasten läpi yli viiden vuoden mittainen aika. Nansenin alkuperäinen tavoite oli kiilata Fram loukkoon jäiden väliin ja odottaa jäämassojen liikkeen vievän aluksen pohjoisnavalle. Lopulta näin ei näyttänyt käyvän, vaan Fram ei tuntunut liikkuvan jäiden mukana tarpeeksi pohjoiseen. Tästä tilanteesta suomennettu versio Nansenin matkakertomuksesta alkaa.
Nansen päättää lähteä yhden toverin, Hjalmar Johansenin kanssa pyrkimään kohden pohjoisnapaa koiravaljakon vetämien rekien avustuksella, joihin on lastattu tarpeellinen määrä tarvikkeita ja kajakit sulan veden ylittämistä varten. Kahden miehen retkikunnan tavoitteena on päästä pohjoisnavalle ja palata sieltä suoraan lähimmälle kuivalle maalle - Frans Joosefin maalle. Pohjoisnapa jää saavuttamatta, jään petollisuuden ja hirveiden olosuhteiden takia, ja suurin osa kirjasta käsitteleekin paluumatkan vaiheita ja vaikeuksia. Nansen ja Johansen joutuvat muun muassa viettämään kokonaisen talven yhdellä Frans Joosefin maan saarella, pienessä kivisessä asumuksessaan, eläen ainoastaan jääkarhunlihalla ja polttaen lampussaan mursujen ja hylkeiden traania.
Yleisesti käsitellen Nansenin matkakertomus on varsin tyypillinen naparetkikuntakertomus. Sen dramaattisimmat osat käsittelevät selviytymistä ikuisen jään ja alituisen kylmyyden vihamielisessä ympäristössä. Koirat tapetaan yksitellen toisten koirien ruuaksi, mikä harmittaa Nansenia - ymmärrettävästi, koska päämäärän saavuttamiseksi miehet joutuvat piiskaamaan ja kurittamaan eläinparkoja äärirajoille asti.
Kiinnostavaksi muodostuukin nykylukijalle juuri Nansenin luontosuhde. Hän puhuu luonnontieteilijän suulla määritellen parin kohtaamia lintulajeja innostuneesti ja jatkuvasti kiinnostuen jäämassojen liikkeistä ja kivilajien muodostumisesta. Toisaalta Nansen kuvaa riipaisevalla tavalla metsästyskokemuksia. Kuoliaaksi ammutun jääkarhuemon ympärille hämmentyneenä kerääntyvät poikaset kirvoittavat selviytymisestä taistelevasta, paatuneesta naparetkeilijästä lähes sentimentaalisia kuvauksia - jotka ironisesti päätyvät toteamukseen siitä kuinka hyvälle poikasten liha maistuu. Ihmisistä täysin piittaamattomat mursut pöhisevät hämmentyneinä lekottelupaikoillaan, kun Nansen Johansenin kanssa tappaa niitä selviytyäkseen. Ja vuoden vanha mursu maistuu aivan lampaalle. Kirjoittajan tavassa käsitellä luontoa on osa länsimaista luonnontieteilijää ja osa inuiittia tai Siperian alkuperäisasukasta, jolle eläimistö on niin välttämätön resurssi kuin kunnioituksen kohdekin.
Kertomuksesta puuttuvat osat kertovat myös omaa tarinaansa. Nansen lopetti selvittyään koettelemuksesta retkensä tähän ja teki menestyneen uran naparetkeilyn asiantuntijana ja luonnontieteilijänä, vastaanottaen myös Nobelin palkinnon. Nuorempi Johansen ei koskaan toipunut kunnolla, vajoten alkoholismiin ja masennukseen. Myöhemmin etelänavalle pyrkinyt toinen norjalainen, Roald Amundsen, rekrytoi hänet valloittamaan toista napaa, mutta Johansen riitautui lopulta Antarktiksella Amundsenin kanssa ja joutui jäämään alkuleiriin. Vuotta myöhemmin Johansen teki itsemurhan. Tasan eivät käy naparetkeilijöiden arvat.
