.:Rzeczpospolita Polska & Bundesrepublik Deutschland:.

Kolmekymmentä vuotta rapsahti rikki, ja hyvien juhlien lisäksi ystävät ja toverit lahjoivat budjetilla ja vinolla pinolla matkakirjallisuutta viiksekkäiden setämiesahtaajien ja piippukirjailijoiden idylliseen satamaan Gdanskiin, sekä - eittämättä minun kohdallani viimeinkin - Berliiniin.

Erinäisten seikkojen takia matka-aikataulu on vielä pahasti hakusessa, mutta matkasuunnitelmat sitä paremmassa vauhdissa. Vaikka lentäminen onkin ilmastollisesti epäsuositeltavaa, matkareitin on tarkoitus alkaa sulloutumalla lentävään alumiinisikariin hikisten Olkiluotoa rakentavien polakkien kanssa Turun lentokentällä ja ilmailla Gdanskiin Länsi-Pomeranian voivodiin, jossa täytyy katsastaa ainakin kirkuvan rummunsoittajan rikkomien ikkunoiden katedraali ja Solidarnośćin syntysija Leninin telakka (nyk. Stocznia Gdańska). Ja tietty Sopot ja Gdynia, vaikka ne ovat kuulemma tylsiä, mutta joissa pääsee ehkä Dorota Masłowskan "nuorisokuvauksen" Wojna polsko-ruska pod flagą biało-czerwonąn (Puolalais-venäläinen sota punavalkolipun alla) tunnelmiin. Ja katsomaan ovatko ne jo maalanneet talonsa kotkalipun väreihin.

Sen jälkeen voisi junailla konsonanttijono Szczeciniin, joka myös saksankielisellä nimellä Stettin tunnetaan, koska harvempi varmaan haluaa siellä käydä. Kuvista päätellen kaupunki ei sentään ole mikään pohjoisen Puolan Katowice (Kattowitz), vaikka pettymykseksi samaan tapaan kuin Varsova se lanattiin toisessa maailmansodassa tiilikasoiksi ja uudellenrakennettiin myöhemmin. Kai siellä jotain kiinnostavaa on. Sosialistista realismia ja sen sellaista.

Szczecinistä onkin sitten vain lyhyen junamatkan kantama Berliiniin, josta allekirjoittanut tarvitsee rautaisannoksen lahjaksi saamiaan matkailuoppaita, ettei mene pelkäksi Berlin Alexanderplatziksi ja toinen käsi jää matkan varrelle.

.:Brown and Durham:.

Juutuin meksikolaisten sijasta lukemaan Upton Sinclairin The Junglea, jota ei käsittämättömistä syistä (ilmeisesti) ole koskaan suomennettu. Kyseessähän on siis vuonna 1906 ilmestynyt häiritsevä kuvaus Chicagossa kukoistaneesta teurastamoteollisuudesta, teollisen vallankumouksen verenmakuinen dystopia, jossa oli totuutta enemmän kuin pelkäksi liivatteeksi.

"Brown's Imperial Ham and Bacon, Brown's Dressed Beef, Brown's Excelsior Sausages! Durham's Pure Leaf Lard, Durham's Breakfast Bacon, Durham's Canned Beef, Potted Ham, Devilled Chicken, Peerless Fertilizer!"

The Junglella vaikutti jopa ajankohtaisia sikavideoita konkreettisemmin amerikkalaiseen lihateollisuuteen - raflaavat kertomukset tuberkuloottisten nautojen uittamisesta säilykkeisiin, likaisella lattialla uineista sisälmyksistä keitetystä laardista ja keittopatoihin pudonneista työläisistä [voi sisältää jäämiä palkkaorjista] myötävaikuttivat ensimmäiseen amerikkalaiseen ruokatarvikkeiden hygienialainsäädäntöön. Lihankulutus Yhdysvalloissa putosi.

Sinclair on toisaalta myös sosialisti, ja kritisoi voimakkaasti myös yhtiöiden muodostamia trusteja ja markkinatalouden tekopyhyyttä - jossa joku voittaa vain jos nyhtää alemmalta portaalta selkänahan rippeetkin. The Junglen liettualainen siirtolaisperhe, joka muuttaa paremman elannon toivossa saastaiseen työläiskortteliin Chicagoon, on pyramidin pohja - myytävänä on vain työvoima, joka on kauppatavarana yhtä kuin oma fyysinen terveys. Nuoret voimat ajetaan loppuun ahneiden kapitalistien suolauskellareissa, saippuankeittomasuuneissa ja teurastuspihoilla, ja tilalle hankitaan uusi vetreä hammasratas, jos edellinen pettää. 1900-luvun kapitalismin kritiikkiä puhtaimmillaan.

Kukakohan onnistuu ensimmäisenä vakiinnuttamaan romaaninsa merkkipaalunomaisena postmodernin kapitalismin ja pätkätyöläisyyden raivonhuutona? Ei sillä, etteikö Sinclair kykenisi tavoittamaan jotakin perustavaa tästäkin ajasta:

"Here was this Durham's, for instance, owned by a man who was trying to make as much money out of it as he could, and did not care in the least how he did it; and underneath him, ranged in ranks and grades like an army, were managers and superintendents and foremen, each one driving the man next below him and trying to squeeze out of him as much work as possible. And all the men of the same rank were pitted against each other; the accounts of each were kept separately, and every man lived in terror of losing his job, if another made a better record than him. So from top to bottom the place was simply a seething cauldron of jealousies and hatreds; there was no place in it where a man counted for anything against a dollar. And worse than there being no decency, there was not even any honesty. The reason for that? Who could say? It must have been old Durham in the beginning; it was a heritage which the self-made merchant had left to his son, along with his millions."

Tosin nykyään saa kuulua liittoihinkin, eikä lakkoja sentään hajoteta pampuin. Sinclairin kommentaaria voisi avata vähän pidemmältikin, mutta luetaan nyt ensin teos loppuun. Vieraalla kielellä raamattupaperille painetun pokkariversion lukeminen on yllättävän hidasta.

.:Lyhytaaltoradioista:.

Ei ehkä maailman yleiskiinnostavin aihe kirjoittaa blogimerkintä, mutta liittyy ainakin tämän blogin täysin esteettisistä syistä naputeltuun alaotsikkoon "lähetyksiä nimeämättömien aaltopituuksien välisestä taustakohinasta". En tiennytkään, että lyhytaaltotaajuuksia käytetään edelleen vakoilupuuhiin - tai siis lähettämään parhaaseen 'allo 'allo-henkeen salaviestejä maanalaisille illegaaleille. Todellisia feindsendereitä. Yksitoikkoista keinoäänen lukemista numeroista koostuvaa ohjelmaa sentään väritetään joillakin kanavilla muutamalla nuotilla iloista musiikkia.

Erityisen mielenkiintoinen on venäläinen lähetin UVB-76 joka vain surisee jossain siperialaisessa metsässä, kenenkään julkisuudessa tietämättä miksi helkkarissa. Mitä nyt välillä henkilökunta sählää, ja juttelee mukavia mikrofonin ääressä. Tai täysin dadaan sopivasti soittaa pätkän saksalaisesta poplaulusta Moskau. Noin siis pari kertaa kolmessa kymmenessä vuodessa, ja silti joku onnistuu kyttäämään asemaa niin tarkasti, että saa sen nauhalle. Neuvostoliiton organisaation tuntien ei ehkä olisi ihmeellistä, että jokin radioasema olisi vain unohdetusta syystä jätetty surisemaan metsikköön, mutta itsepintainen lähetys jatkuu vielä nykyäänkin.

Foliohatut ja unettomuudesta kärsivät voivat kuunnella nauhoituksia näiltä taajuuksilta The Conet Projectin verkkosivuilta. Kansainvälisen vakoilun kiemuroita ei tietenkään pidä sotkea neuvostoliittolaisten Duga-3-ohjustutkaan - tuohon kylmän sodan radiotaajuuksien itsepintaisen naputtajaan - joka ruostuu tällä hetkellä 30 kilometriä Tshernobylin ympärille pystytetyn eristysvyöhykkeen sisällä. Vyöhykkeen, josta NeQo Phosgraphis tarjoaa melkoisen vaikuttavan valikoiman taidekuvia.

.:Kun journalisti värittää:.

Tässäkin blogissa muutamaan kertaan mainittu puolalainen journalisti (ja kirjailija) Ryszard Kapuściński on - ainakin Artur Domoslavskin hänestä kirjoittaman biografian mukaan melkoinen sanaseppo ja todellisuuden värittäjä. Tässä ei sinänsä kirjoittajan teoksiin tutustuneelle ole mikään suuri yllätys, sen verran maalailevia ja seikkailuhenkisiä kirjailijan teokset ovat. Domoslavski ei tarjoile tätä pahantahtoisena ilkeilynä, vaan kannustaa lukijoita ymmärtämään mitä Puolan journalismitaivaan supertähti haki takaa. Kapuściński esimerkiksi väittää tavanneensa Che Guevaran, vaikka mies oli jo siinä vaiheessa kuollut, ja olleensa läsnä historian tapahtumissa, vaikka oli jossain ihan muualla. Journalismin ja faktakirjallisuuden kannalta tämä on tietenkin äärimmäisen ongelmallista, ja monella tavalla silkkaa vääryyttä - "todellisuutta" ja "fiktiota" kun ei voi lukija millään tavalla erotella toisistaan, varsinkin jos kirjoittaja ei sitä suostu avaamaan (tai Kapuścińskin tapauksessa, valehtelee).

Annettakoon tämä nyt kuitenkin edesmenneelle kirjoittajalle anteeksi - yksityiskohtien totuudenmukaisuus ei liene niinkin hienoissa kirjoissa kuin Eebenpuu tai Keisari merkityksellistä, ennemminkin niiden hyvin vaikuttava tapa kirjoittaa hajoavasta kolonialistisesta järjestelmästä. Imperiumikin saattaa mahdollisesti sepitetyistä kohtauksistaan huolimatta vangita enemmän Neuvostoliiton hajoamisesta, kun yksikään seikkaperäisen todellinen journalistinen raportti ikinä. Indiana Jonesmainen seikkaileva journalisti jännittävine vaaranpaikkoineen ei ehkä ole todellisesta maailmasta, mutta puhtaasti kirjallisesti Kapuścińskin teokset ovat erinomaista sanataidetta.

Tuo elämäkerta olisi kiinnostava lukea, mutta lienee turha haikailla 600-sivuista puolankielistä järkälettä suomalaisten kustantamojen käännöslistoihin. No ehkä sitten englanniksi, jahka ilmestyy.

.:Kilkuttimia ja Meksikoa:.

Lisäsin nyt tähänkin blogiin erinomaisen harvoin aikaisemmin käyttämäni Twitter-feedin. Kenties epätoivoisena yrityksenä tuottaa edes jonkinlaista sisältöä sekä blogiin että edellä mainittuun lyhytmediaan. Entries that follow will be mostly in English, just for the sake of it [insert internationalist cues here].

Siljan lainaamassa chileläisen Roberto Bolañon tiiliskiven paksuisessa teoksessa Kesyttömät etsivät (Los detectives salvajes - teos on arvioitu täällä) onkin riittämiin tavattavaa kaunokirjallisuuden puolelta - olettaen, että keskittymiskykyni kantaa loppuun asti. Ennakkotietojen mukaan teos on massiivinen pläjäys 1975-luvulta lähtien meksikolaisrunopiirien rappiollisesta elämästä, beat-henkisine viitteineen. Asiaa helpottaisi, jos olisi joskus käynyt Mexico Cityssä, mutta köyhät ja kipeät joutuvat tyytymään korkeintaan katsastamaan kadunnimiä viliseviä paikkoja jostain Google Street Viewistä. Saa nähdä miten muutenkin marginaalisella asiantuntemuksella varustettu lukija kykenee tekstiin uppoutumaan. Ei siinä mitään latinalaisen Amerikan kirjallisuus on kyllä aina kutkuttanut allekirjoittaneen lukumieltymyksiä.

Eräs tuttava, joka oli jutellut kustantajan kanssa totesi, että käännöspöydällä kustantamossa odottaa 1300 sivua ohut jatkile Kesyttömille etsiville [pikaisen wikipediatarkistuksen jälkeen kyseessä lienee 2666], joten Bolañoon innostuneilta ei lähivuosina ainakaan luettava lopu.

.:Blogimerkintöjä sadan vuoden takaa:.

Jos tulikin kirjoitettua viime merkinnässä blogiähkystä, tarjoaa formaatti mielenkiintoisia matkoja historiaan, kun menneiden kirjoittajien päiväkirjoja julkaistaan uudelleen merkintä kerrallaan. Ensi lukemalta nämä toisinnot ovat uuvuttavan yksitoikkoisia, mutta pidempään seurattuina jännittäviä.

Dagens Nyheterin linkistä poimin brittiläisen tutkimusmatkailijan Robert Falcon Scottin viimeisen (ja onnettomasti päättyneen) etelänavalle suuntautuneen retkikunnan vaiheet. Tekstiä riittää vielä ennen katkeraa loppua vuoden päivät, mutta tavallisesti vain tutkijoiden kirjoituksista luetut katastrofin ainekset kyllä huomaa jo varhaisessa vaiheessa Scottin päiväkirjoissa. Vielä vuotta ennen virheensä konkretisoitumista hän ivaa kisassa paremmaksi selvinneen Roald Amundsenin vetokoirien käyttöä ja ylistää vahvoja poneja, jotka eivät koskaan navalle asti päässeet (paitsi leivänpäällisenä).

Mielenkiintoista on myös Scottin retkikunnan loputon innostus karuista oloista huolimatta tieteelliseen tutkimustyöhön - keisaripingviinien pötsin sisällön analyysiin, kallioperän kilkutteluun näytteitä varten ja muu loputon inhimillinen uteliaisuus - jota tietenkin niin sanotulla "naparetkeilyn herooisella kaudella" inspiroi taipumaton kilpailu mitä vaikeapääsyisimpien kolkkien valloituksesta pyhän kansallisvaltion (ja miksei henkilökohtaisenkin) kunnian nimissä.

Toinen, ehkä vähemmän historia-alan ulkopuolella kiinnostava päiväkirjajulkaisu on yhdysvaltalaisen diplomaatin (ja myöhemmin presidentin) John Quincy Adamsin matkailu laivalla Eurooppaan seurustelemaan venäläisten ylimyksien kanssa 1800-luvun parhaiden sanankäänteiden siivittämänä, jota tarjoillaan twitterissä yksirivisinä merkintöinä - merkinnät itse päiväkirjan (jonka linkkiä en juuri nyt satu löytämään) puolella ovat tietenkin pidempiä. Joskin tätä nykyä Adams on jo näemmä palannut Kanadaan.

Vastaavaa tavaraa julkaistaan myös brittivaltiomies Samuel Pepysin piinallisen yksityiskohtaisista päiväkirjamerkinnöistä, joita löytyykin sitten vuosikymmeniä kiinnostuneiden selattavaksi.

[Robert Falcon Scott]

[John Quincy Adams]

[Samuel Pepys]

.:Väliaikatilanne:.

Blogin jättäminen telakalle pariksi vuodeksi on varma tapa päästä ainakin eroon kaikista säännöllisistä lukijoista. Parhaiten tämän taidon osaavat ne poliitikot, jotka kirjoittavat merkintöjä vain kuukauden verran vaalien alla, ja sen jälkeen eivät ollenkaan. Ja jos jatkavatkin, yleensä suurinta huomiota saavat ne merkinnät vailla päätä-ja-häntää, joita ihmiset voivat sitten toisilleen jakaa sosiaalisessa mediassa ja ilkkua.

Joku voisi sanoa, että blogien aikakausi on ylitarjonnan takia ohitse. Ehkä se onkin, jos kerran Twitterin kaltaiset, tekstiviestin pituiset merkinnät ovat vallanneet alaa. Tai sitten koska blogit itsessään ovat pöhöttyneet valtavaksi rönsyileväksi ilmiöksi, jossa niitä hyviäkin löytyy niin paljon, ettei kukaan kerkeä lukemaan. Tiedä häntä. Ehkä minä olen viime kädessä enemmän naureskelija. Tai keskityn tuttujen matkablogeihin.

Täytynee nyt kuitenkin yrittää yrittää [sic] uudestaan - joskaan lupaamaan en lähde. Matokuurin jälkeen on tuskin myöskään ketään kenelle luvata, mikä on paineiden kannalta ihan hyvä.

.:Koljatti:.

Ystävältä lainaamani Jari Tervon Koljatti oli - ottaen huomioon sen, että poliittinen satiiri on vaikea taiteenlaji - varsin virkistävää vinoilua. Ainoaksi ongelmaksi muodostui se 100 sivua liikaa tekstiä ja Tervon päättämättömyys (loppua lukuunottamatta) pitäisikö koko roska vetää absurdiuden puolelle, vai tyytyä vain räimimään valtaapitäviä nokkelilla sutkautuksilla.

Tervon pääministerihahmo Pentti Lahnanen, joka tietenkin poimii alkuperänsä eräästä suomalaisesta poliitikosta, on virkaansa noussut paatunut Kekkosen ihailija, joka haluaisi vain olla höntti keskustalainen. Virkansa takia hän kuitenkin joutuu taituroimaan avustajiensa lieassa ikuisessa painissa suomalaisen median kanssa. Neljännen valtiomahdin rakkikoirat kun painavat lehteen vain ne tyhmimmät sutkautukset. Koska nehän tietenkin lehtiä myyvät. Hommaa ei tietenkään helpota se, että pääministerin yleissivistys on hillopurkin tasoa - ja kenties Tervon hieman ylikorostamanakin - joutuu jatkuvasti taistelemaan seksifantasioidensa kuvitteellisuuden ja toteuttamisen välissä.

Jos yhtään seurasi Koljatin julkaisun ympärillä pyörinyttä kohua iltapäivälehdissä, on ehkä ironisinta kuinka otsikoihin nostettiin kontekstitta kohtaus, jossa Lahnanen nai Lidlin kassaneitiä takaapäin muiden asiakkaiden haukotellessa. Lahnanenhan vain fantasioi. Tervoa tämä tuskin häiritsi, koska ainakin itse epäilen vahvasti (kirjailijan tuotantoa sen tarkemmin tuntematta), että koko Koljatti oli vain tarkkaan harkittu julkisuudesta rahaa takova läpyskä.

Suomessa poliittinen satiiri on melkoisen paitsiossa oleva taiteenlaji (verrattuna vaikkapa amerikkalaisiin piireihin), ja siksi tällaista teosta on saamarin vaikea lukea. Miksi vain aluksi naurattaa, keskivaiheilla pudistelee päätään ja nyökkäilee mediavallan heitoille ja vasta lopussa huokaa helpotuksesta kun Tervo vetää koko homman överiksi (alkanee siitä ensimmäisestä absolutisti-Lahnasen hörppäämästä votkanapsusta) ja tietää, että tätä ei voi onneksi jatkua enää kauan.

Rahojani en halua kuitenkaan takaisin, koska 1) nauratti pari kertaa, 2) irti sai muutaman hauskan sitaatin, 3) Tervon kevyen proosan väänsi loppuun asti suhteellisen lyhyessä tuntimäärässä, 4) kyseessä oli lainakirja.

Jos nykytuulia miettii, Koljatin huumoriarvosta säilyy korkeintaan toimittajasopulien valikoivuus jutuissaan ja ikuisesti hymyilevät kokoomuslaiset dynaamisine julkisuuskuvineen. Lahnanen itse, kuten esikuvansakin, jää Suomen poliittisen historian alamerkinnäksi.

Wessen Uni? Unsere Uni!

(Julkaistu Turun ylioppilaslehdessä 13.11.2009)

Itävallassa opiskelijat ovat nousseet barrikaadeille. Kymmenien tuhansien opiskelijoiden ja tukijoiden kansanliike vaatii lisärahoitusta yliopistoille ja muutoksia koulutuspolitiikkaan.

Lokakuun opiskelijamielenosoitus keräsi Itävallan toiseksi suurimman kaupungin Grazin kaduille tuhansia ihmisiä.

Itävallan opiskelijamielenosoitukset lähtivät liikkeelle Wienin taidekorkeakoulusta muutaman sadan opiskelijan vallattua yliopistorakennuksen. Lokakuun 22. päivänä taidekorkeakoululaiset ja Wienin pääyliopiston (Universität Wien) opiskelijat yhdistivät voimansa ja valtasivat Itävallan suurimman luentosalin Audimaxin, josta on tullut opiskelijaliikkeen keskustukikohta. Toimintaansa organisoidakseen valtaajat muodostivat yli sata toimintaryhmää, joiden tehtävät ulottuvat aina talouspolitiisesta keskustelusta siivouspartioihin.

Vallatussa Audimaxissa järjestetään lähes päivittäin yleiskokouksia yliopiston ja protestiliikkeen tulevaisuudesta. Järjestetyissä keskustelutilaisuuksissa on vieraillut myös yliopiston hallinnon ja opetusministeriön edustajia. Valtausliike käyttää aktiivisesti tiedottamiseen ja koordinoimiseen uusia sosiaalisen median välineitä Twitteristä Facebookiin. Audimaxin kokouksista tarjotaan myös suoraa kuvaa verkossa.

Wienin jälkeen yliopistorakennusten valtaukset levisivät koko maan yliopistoihin – muun muassa Graziin, Linziin ja Salzburgiin. Solidaarisuuden osoituksia on tullut useilta tahoilta – esimerkiksi Suomen Opiskelijatoiminnalta ja Itävallan ammattiyhdistysliikkeen kattojärjestöltä. Lokakuun 28. päivä Wienin kaduilla marssi vaihtelevien arvioiden mukaan 10 000 – 40 000 ihmistä vapaan koulutuksen ja yliopistodemokratian puolesta.

Torstaina 5. marraskuuta liike kutsui kokoon toisen mielenosoituksen, johon itävaltalaisten tiedotusvälineiden mukaan osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä eri yliopistopaikkakunnilla. Mielenilmauksia järjestettiin myös naapurimaa Saksassa. Berliinissä, Münsterissa, Potsdamissa ja Heidelbergissä yliopisto-opiskelijat ovat järjestäneet tukivaltauksia.

Itävallan opiskelijaliike on huolestunut perin tutuista aiheista. Yliopistojen rahoitus on valtaajien mukaan laskenut dramaattisesti, samaan aikaan kun yliopistodemokratiaa on kavennettu ja sisäänottomääriä leikattu. Opiskelijaliike haluaakin Itävallan sosiaalidemokraattien ja konservatiivien muodostamalta koalitiohallitukselta ja opetusministeri Johannes Hahnilta konkreettisia muutoksia. Mittavasta vaatimuslistasta löytyvät yliopiston hallinnon demokratisoiminen ja tasa-arvokiintiöittäminen, maksuton koulutus, vapaat sivuainevalinnat ja ennen kaikkea rahoituksen lisääminen.

Täysin yhtenäistä opiskelijarintamaa Wienin Audimaxin valtaajat eivät muodosta. Der Standard-lehden haastattelussa Wienin kauppakorkeakoulun oppilaskunnan puheenjohtaja Stefan Kilga ei pitänyt valtaajien keinoja oikeina tapoina vaikuttaa kansalliseen politiikkaan, vaan peräänkuulutti todellista dialogia päättäjien kanssa epärealististen tavoitteiden sijaan. Rahoituksen parantamisen tarpeellisuuden hän allekirjoitti.

Opetusministeri Hahn on esittänyt tilanteen lievittämiseksi 34 miljoonaa euroa lisää yliopistoille, jotka ministeriön ohjeiden mukaan pitäisi käyttää konkreettisiin kohteisiin, kuten opetushenkilöstön lisäämiseen, luentosaleihin ja e-learning-hankkeisiin.

Valtaajien ”karkkirahaksi” kutsuma lisärahoitus ei kuitenkaan ole lähimainkaan riittävä summa, jonka näyttävät jo hallitusohjelmassa luvatut korotukset. Koalitiohallituksen itse määrittämän tavoitteen saavuttamiseksi määrärahoja pitäisi liikkeen mukaan lisätä yli kaksi miljardia euroa vuodessa, mutta seuraavan vuoden budjetista näitä korotuksia ei löydy. Valtaajat kritisoivat hallitusta ja opetusministeriötä myös haluttomuudesta keskusteluyhteyteen.

Rahasummaa piti riittämättömänä myös Itävallan yliopistorehtoraatin puheenjohtaja, Wienin kauppakorkeakoulun Christoph Badelt, joka Der Standardin mukaan totesi yliopistojen tarvitsevan miljardi euroa lisää vuodessa tavoittaakseen muun Euroopan tason.

Itävallan yliopistovaltaajat verkossa: http://unsereuni.at

(Kuva:Alex Koch / #unsereuni)

addendum: Tätä kirjoittaessa mielenosoitukset ovat laajentuneet ympäri Eurooppaa ja tänään saksalaisten uutislähteiden mukaan sadat tuhannet osallistuivat mielenilmauksiin ympäri Saksaa vapaan koulutuksen puolesta.

.:Revolutionary Road:.

Richard Yatesin romaani Revolutionary Road oli hämmentävä lukukokemus. Käytännössä luin sen yhden junamatkan aikana ja seuraavana unettomuuden valtaamana yönä. Kiitettävä projekti, ottaen huomioon, että läpyskässä on sentään 400 sivua. Voi myös arvata, että kirja oli sekä helposti luettava että koukuttava.

Revolutionary Road on sydämettömän julma ja/tai satiirisen hauska kertomus Yhdysvaltain 1950-luvun ummehtuneesta alemmasta keskiluokkaisuudesta ja muovilähiöistä. Toisaalta, se on myös piinallinen kirjoitus ikääntymisestä ja urautumisesta (päähenkilöt Frank ja April Wheeler ovat molemmat - ! - tarinan aluksi 29-vuotiaita). Wheelerien avioliitto on peruuttamattomissa vaikeuksissa ja elämä keskiluokkaisuudessa, joka ei siis vielä 1950-luvulla tarkoita alemmalle luokalle massaturismia ja muita maailman kiertelemisen postmoderneja iloja, kuolettavan tylsää raatamista. Frank teeskentelee tekevänsä töitä harmaassa cubicle-sisustetussa toimistossa, joka kauppaa varhaisia tietokoneita ja April pitkästyy kotiäitinä.

Molemmat juovat silmittömän paljon viinaa (itse asiassa Revolutionary Road on melkoinen juomiskertomus), polttavat ketjussa ja pitävät yllä kunniallista fasaadia - samaa harjoittavat moralistista aikakautta kansoittavat yhtä nuupahtaneet sivuhenkilöt.

Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi lainaus Revolutionary Roadia kommentoineelta Helsingin Sanomain kriitikko A.Majanderilta, joka vangitsee kirjan viehätyksen (ja kauhistuksen) ehkä paremmin kuin itse osaan verbalisoida:

"- - kun takana on vain loistava tulevaisuus, vallalla tympeä pettymys, toiveiden kuolema, minuuden kadotus, hapeton perhe-elämä ja yhdentekevä työ - ja edessä kaikenkattava vajoaminen keski-ikäiseen ja -luokkaiseen lähiöläisyyteen, 'hitaaseen, kivuttomaan kuolemaan", jossa keskitytään poseeraamaan itselle ja muille.'"

Kirjasta on myös Sam Mendesin ohjaama ja Leonardo Di'Caprion ja Kate Winsletin tähdittämä filmatisointi, joka lienee syytä katsoa. Onneksi vasta elokuvan jälkeen, sillä olisi ollut piinallista lukea kirja visualisoiden Frank Wheeler Di'Caprioksi (joka ei ainakaan lukemisen perusteella tunnu kovinkaan sopivalta kasvolta Frankiksi).