.:Pjongjang:.

Kanadalaisen Guy Delislen sarjakuva-albumi, tai oikeastaan kirja Pjongjang on jo toinen käteeni eksynyt paksumpi sarjakuvaesitys. Edellinen oli Catel - Bocquetin erinomainen Kiki - Montparnassen kuningatar, jonka lukeminen valitettavasti osui aikaan ennen tämän blogin uudelleenherätystä, mutta josta sietäisi kirjoittaa myöhemmin merkinnän verran.

Pjongjang ei valitettavasti pääse ihan samoihin sfääreihin kuin Kiki, mutta ainakin yrittää kovasti. Nimensä mukaisesti se on todellisuuteen perustuva sarjakuvamuotoinen esitys Delislen työmatkasta maailman suljetuimpaan maahan Pohjois-Koreaan, joka on totalitarismin kenties viimeinen bunkkeri. Delisle on harvojen maahan päästettyjen ulkomaalaisten joukossa — mielenkiintoisesta syystä: hän menee nimittäin valvomaan pohjoiskorealaisia animaattoreita, jotka piirtävät alihankintana erittäin halvalla eurooppalaisten (ja amerikkalaisten) piirrettyjen niin sanottuja välikuvia. Mitä tämä tarkoittaa selitetään kyllä, mutta lyhykäisyydessään siis halvan työvoiman maihin siirrettyä aikaaviepää rutiinityötä. Globalisaation ironia on Delislen ammatin tapauksessa vahvasti läsnä — kapitalistiset maat siirtävät mekaanisen tuotannon ensin halvempiin Aasian maihin ja lopulta surkeimpaan ja köyhimpään, antikapitalistiseen ja militanttiin Pohjois-Koreaan.

Kertomuksena Pohjois-Koreasta Delislen sarjakuva ei eroa juurikaan totutuista. Maa kuvataan tyhjänä kulissina, jossa näkyvät vain johtajisto, armeija ja kuuliaiset juche-puolueen kaaderit. Maaseudulla osa kansasta selviää miten nyt sattuu selviämään ja osa on suljettu poliittisen epäkelpouden takia vankileirien saaristoon. Mahtipontinen henkilökultti keskittyy Isän ja Pojan yhteydelle — Suuren ja Rakkaan Johtajan parivaljakolle, joiden kuvat ja kultti levittäytyvät kaikkialla pääkaupungissa ja jonka muistomerkkejä ulkomaisia raahataan palvomaan. Ulkomaiset ovat suljettu (Delislen kertomuksen perusteella yllättävän löysän) valvonnan alle hotelleihin. Mukaan on kiinnitetty kaksi puolueen päällystakkia — opas ja tulkki.

Synkkää, betoninkatkuista ja pelottavaa, mutta aika tuttua aikaisemmista lehdistöraporteista ja avustusjärjestöjen työntekijöiden kertomuksista. Lopulta toistuu ainoastaan kysymys mitä ihmettä siitäkin maasta tulee, kun järjestelmä vaihtuu. Onko Etelä-Korea tosiaan valmis avaamaan talouslamassa natisevan äärikapitalistisen yhteiskuntansa pahasti aivopestyille, köyhille massoille pohjoisesta? Tätä epäilee Delislekin.

Pjongjang on hauska, muttei ratkiriemukas. Se on sujuvasti, muttei mitenkään erityisemmin huomiota herättävästi piirretty. Se kelpaa lukea, muttei siitä sen suurempia kokemuksia saa irti. Sarjakuvan alalla se on kuitenkin Kikin rinnalla arvokas teos — ainakin suomennoksena — sillä aikaisemmin vakavia ja vähemmän fiktiivisiä sarjakuvatulkintoja yhteiskunnallisista aiheista ja esimerkiksi historiasta on saanut hakea sarjakuvahyllystä lähinnä turhaan (ellei erinomaista Marjane Satrapin Persepolista lasketa). Esitystapa on kiehtova ja näitä käännöksiä sopisi näkevän useamminkin.

[Pjongjang Delislen kotisivuilla]

.:Rzeczpospolita Polska & Bundesrepublik Deutschland:.

Kolmekymmentä vuotta rapsahti rikki, ja hyvien juhlien lisäksi ystävät ja toverit lahjoivat budjetilla ja vinolla pinolla matkakirjallisuutta viiksekkäiden setämiesahtaajien ja piippukirjailijoiden idylliseen satamaan Gdanskiin, sekä - eittämättä minun kohdallani viimeinkin - Berliiniin.

Erinäisten seikkojen takia matka-aikataulu on vielä pahasti hakusessa, mutta matkasuunnitelmat sitä paremmassa vauhdissa. Vaikka lentäminen onkin ilmastollisesti epäsuositeltavaa, matkareitin on tarkoitus alkaa sulloutumalla lentävään alumiinisikariin hikisten Olkiluotoa rakentavien polakkien kanssa Turun lentokentällä ja ilmailla Gdanskiin Länsi-Pomeranian voivodiin, jossa täytyy katsastaa ainakin kirkuvan rummunsoittajan rikkomien ikkunoiden katedraali ja Solidarnośćin syntysija Leninin telakka (nyk. Stocznia Gdańska). Ja tietty Sopot ja Gdynia, vaikka ne ovat kuulemma tylsiä, mutta joissa pääsee ehkä Dorota Masłowskan "nuorisokuvauksen" Wojna polsko-ruska pod flagą biało-czerwonąn (Puolalais-venäläinen sota punavalkolipun alla) tunnelmiin. Ja katsomaan ovatko ne jo maalanneet talonsa kotkalipun väreihin.

Sen jälkeen voisi junailla konsonanttijono Szczeciniin, joka myös saksankielisellä nimellä Stettin tunnetaan, koska harvempi varmaan haluaa siellä käydä. Kuvista päätellen kaupunki ei sentään ole mikään pohjoisen Puolan Katowice (Kattowitz), vaikka pettymykseksi samaan tapaan kuin Varsova se lanattiin toisessa maailmansodassa tiilikasoiksi ja uudellenrakennettiin myöhemmin. Kai siellä jotain kiinnostavaa on. Sosialistista realismia ja sen sellaista.

Szczecinistä onkin sitten vain lyhyen junamatkan kantama Berliiniin, josta allekirjoittanut tarvitsee rautaisannoksen lahjaksi saamiaan matkailuoppaita, ettei mene pelkäksi Berlin Alexanderplatziksi ja toinen käsi jää matkan varrelle.

.:Brown and Durham:.

Juutuin meksikolaisten sijasta lukemaan Upton Sinclairin The Junglea, jota ei käsittämättömistä syistä (ilmeisesti) ole koskaan suomennettu. Kyseessähän on siis vuonna 1906 ilmestynyt häiritsevä kuvaus Chicagossa kukoistaneesta teurastamoteollisuudesta, teollisen vallankumouksen verenmakuinen dystopia, jossa oli totuutta enemmän kuin pelkäksi liivatteeksi.

"Brown's Imperial Ham and Bacon, Brown's Dressed Beef, Brown's Excelsior Sausages! Durham's Pure Leaf Lard, Durham's Breakfast Bacon, Durham's Canned Beef, Potted Ham, Devilled Chicken, Peerless Fertilizer!"

The Junglella vaikutti jopa ajankohtaisia sikavideoita konkreettisemmin amerikkalaiseen lihateollisuuteen - raflaavat kertomukset tuberkuloottisten nautojen uittamisesta säilykkeisiin, likaisella lattialla uineista sisälmyksistä keitetystä laardista ja keittopatoihin pudonneista työläisistä [voi sisältää jäämiä palkkaorjista] myötävaikuttivat ensimmäiseen amerikkalaiseen ruokatarvikkeiden hygienialainsäädäntöön. Lihankulutus Yhdysvalloissa putosi.

Sinclair on toisaalta myös sosialisti, ja kritisoi voimakkaasti myös yhtiöiden muodostamia trusteja ja markkinatalouden tekopyhyyttä - jossa joku voittaa vain jos nyhtää alemmalta portaalta selkänahan rippeetkin. The Junglen liettualainen siirtolaisperhe, joka muuttaa paremman elannon toivossa saastaiseen työläiskortteliin Chicagoon, on pyramidin pohja - myytävänä on vain työvoima, joka on kauppatavarana yhtä kuin oma fyysinen terveys. Nuoret voimat ajetaan loppuun ahneiden kapitalistien suolauskellareissa, saippuankeittomasuuneissa ja teurastuspihoilla, ja tilalle hankitaan uusi vetreä hammasratas, jos edellinen pettää. 1900-luvun kapitalismin kritiikkiä puhtaimmillaan.

Kukakohan onnistuu ensimmäisenä vakiinnuttamaan romaaninsa merkkipaalunomaisena postmodernin kapitalismin ja pätkätyöläisyyden raivonhuutona? Ei sillä, etteikö Sinclair kykenisi tavoittamaan jotakin perustavaa tästäkin ajasta:

"Here was this Durham's, for instance, owned by a man who was trying to make as much money out of it as he could, and did not care in the least how he did it; and underneath him, ranged in ranks and grades like an army, were managers and superintendents and foremen, each one driving the man next below him and trying to squeeze out of him as much work as possible. And all the men of the same rank were pitted against each other; the accounts of each were kept separately, and every man lived in terror of losing his job, if another made a better record than him. So from top to bottom the place was simply a seething cauldron of jealousies and hatreds; there was no place in it where a man counted for anything against a dollar. And worse than there being no decency, there was not even any honesty. The reason for that? Who could say? It must have been old Durham in the beginning; it was a heritage which the self-made merchant had left to his son, along with his millions."

Tosin nykyään saa kuulua liittoihinkin, eikä lakkoja sentään hajoteta pampuin. Sinclairin kommentaaria voisi avata vähän pidemmältikin, mutta luetaan nyt ensin teos loppuun. Vieraalla kielellä raamattupaperille painetun pokkariversion lukeminen on yllättävän hidasta.

.:Lyhytaaltoradioista:.

Ei ehkä maailman yleiskiinnostavin aihe kirjoittaa blogimerkintä, mutta liittyy ainakin tämän blogin täysin esteettisistä syistä naputeltuun alaotsikkoon "lähetyksiä nimeämättömien aaltopituuksien välisestä taustakohinasta". En tiennytkään, että lyhytaaltotaajuuksia käytetään edelleen vakoilupuuhiin - tai siis lähettämään parhaaseen 'allo 'allo-henkeen salaviestejä maanalaisille illegaaleille. Todellisia feindsendereitä. Yksitoikkoista keinoäänen lukemista numeroista koostuvaa ohjelmaa sentään väritetään joillakin kanavilla muutamalla nuotilla iloista musiikkia.

Erityisen mielenkiintoinen on venäläinen lähetin UVB-76 joka vain surisee jossain siperialaisessa metsässä, kenenkään julkisuudessa tietämättä miksi helkkarissa. Mitä nyt välillä henkilökunta sählää, ja juttelee mukavia mikrofonin ääressä. Tai täysin dadaan sopivasti soittaa pätkän saksalaisesta poplaulusta Moskau. Noin siis pari kertaa kolmessa kymmenessä vuodessa, ja silti joku onnistuu kyttäämään asemaa niin tarkasti, että saa sen nauhalle. Neuvostoliiton organisaation tuntien ei ehkä olisi ihmeellistä, että jokin radioasema olisi vain unohdetusta syystä jätetty surisemaan metsikköön, mutta itsepintainen lähetys jatkuu vielä nykyäänkin.

Foliohatut ja unettomuudesta kärsivät voivat kuunnella nauhoituksia näiltä taajuuksilta The Conet Projectin verkkosivuilta. Kansainvälisen vakoilun kiemuroita ei tietenkään pidä sotkea neuvostoliittolaisten Duga-3-ohjustutkaan - tuohon kylmän sodan radiotaajuuksien itsepintaisen naputtajaan - joka ruostuu tällä hetkellä 30 kilometriä Tshernobylin ympärille pystytetyn eristysvyöhykkeen sisällä. Vyöhykkeen, josta NeQo Phosgraphis tarjoaa melkoisen vaikuttavan valikoiman taidekuvia.

.:Kun journalisti värittää:.

Tässäkin blogissa muutamaan kertaan mainittu puolalainen journalisti (ja kirjailija) Ryszard Kapuściński on - ainakin Artur Domoslavskin hänestä kirjoittaman biografian mukaan melkoinen sanaseppo ja todellisuuden värittäjä. Tässä ei sinänsä kirjoittajan teoksiin tutustuneelle ole mikään suuri yllätys, sen verran maalailevia ja seikkailuhenkisiä kirjailijan teokset ovat. Domoslavski ei tarjoile tätä pahantahtoisena ilkeilynä, vaan kannustaa lukijoita ymmärtämään mitä Puolan journalismitaivaan supertähti haki takaa. Kapuściński esimerkiksi väittää tavanneensa Che Guevaran, vaikka mies oli jo siinä vaiheessa kuollut, ja olleensa läsnä historian tapahtumissa, vaikka oli jossain ihan muualla. Journalismin ja faktakirjallisuuden kannalta tämä on tietenkin äärimmäisen ongelmallista, ja monella tavalla silkkaa vääryyttä - "todellisuutta" ja "fiktiota" kun ei voi lukija millään tavalla erotella toisistaan, varsinkin jos kirjoittaja ei sitä suostu avaamaan (tai Kapuścińskin tapauksessa, valehtelee).

Annettakoon tämä nyt kuitenkin edesmenneelle kirjoittajalle anteeksi - yksityiskohtien totuudenmukaisuus ei liene niinkin hienoissa kirjoissa kuin Eebenpuu tai Keisari merkityksellistä, ennemminkin niiden hyvin vaikuttava tapa kirjoittaa hajoavasta kolonialistisesta järjestelmästä. Imperiumikin saattaa mahdollisesti sepitetyistä kohtauksistaan huolimatta vangita enemmän Neuvostoliiton hajoamisesta, kun yksikään seikkaperäisen todellinen journalistinen raportti ikinä. Indiana Jonesmainen seikkaileva journalisti jännittävine vaaranpaikkoineen ei ehkä ole todellisesta maailmasta, mutta puhtaasti kirjallisesti Kapuścińskin teokset ovat erinomaista sanataidetta.

Tuo elämäkerta olisi kiinnostava lukea, mutta lienee turha haikailla 600-sivuista puolankielistä järkälettä suomalaisten kustantamojen käännöslistoihin. No ehkä sitten englanniksi, jahka ilmestyy.