.:Apologia potkupallolle:.

Jo ennalta takkuinen päivitystahti on hieman hiipunut. Tähän johtavat tekijät selittyvät lähinnä sillä, että minulla ei oikein ole ollut aikaa kulttuuriharrastuksille, koska päivät kuluvat kesäharjoittelussa ja illat käynnissä olevien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen kyttäämiseen.

Urheilu ei varsinaisesti sovi kovinkaan hyvin varsinaiseen maailmankuvaani, joten avattakoon aihetta hieman. Ensinnäkin, seurajalkapallosta en tajua juuri mitään. Eurooppalaisten seurojen miljoonikkopelaajat ovat useimmiten hämäriä nimiä, jotka pelaavat tuntemattomissa joukkueissa. Siirtojen hienot merkitykset pakenevat, enkä todellakaan aina tiedä (saati edes ole kiinnostunut) kuka huippupelaaja on fanien vastalauseista huolimatta on siirtynyt joukkueeseen X, pettäen samalla kannattajat joukkueessa Y.

Jalkapallointoni kuitenkin herää aina kahden vuoden välein - Euroopan- ja maailman mestaruutta ratkottaessa. Mitään perimmäistä syytä on vaikea hakea. Osa selittynee ensimmäisen jotenkuten seuraamani MM-turnauksen, vuoden 1990 Italiassa järjestetyn kokemuksellisuudessa. Kisatunnukset, pelaajat vihreällä nurmella ja tulostiedot. Maskottikin oli 90-lukulaisen kuutiomainen noppahahmo. Määrittelemättömistä syistä toivoin Italian voittavan, vaikka Saksa vei mestaruuden.

Osa viehätyksestä perustuu taas abstraktiin nationalismiin/kansalliseen identiteettiin. Linja näiden kolmen välillä on vaikeasti vedettävä, kun puhutaan jalkapallosta - suomalaisen kokemus on ristiriitainen, koska maajoukkue on aina jäänyt karsintasarjoihin. Tämän takia jalkapallon intohimoisten seuraajien on valittava itselleen "toinen kotimaa", joukkue jota tunnustavat - sama pätee kai seurajalkapalloonkin Veikkausliigan ulkopuolella. On kannatettava Manchester Unitedia, AC Milania tai vaikkapa FC Barcelonaa, jotta olisi jotain mitä kannattaa suurissa, jännittävää peliä tarjoavissa otteluissa. Oma valinta on osunut Saksaan, todennäköisesti enemmän kulttuurivaikutteiden ja silkan vastakkainasettelun takia.

Itse peliin ja maajoukkueiden kannattamiseen kytkeytyvä nationalismi/kansallinen identiteetti - tai kannattajaidentiteetti yleensä - on sinänsä mielenkiintoinen aihe, josta olisi kiinnostava lukea tieteellistä tutkimusta. Urheilukilpailut luovat toisaalta kansalliselle uholle melko harmittoman purkautumistien, toisaalta jatkuvasti todistetaan kuinka vastakkain asettuvien joukkueiden kannattajat pahoinpitelevät toisiaan kisajärjestäjämaan kaupunkien kaduilla. Urheilulaji luo vastakkainasetteluja, ja esimerkiksi Puolan Krakovassa kaupungin sisäisesti oli/on suosittu harrastus ryöstää yöllisissä, humalaisissa kahakoissa vastustajajoukkueen (Wisla Krakow/Cracovia) kannattajahuiveja ja polttaa niitä katsomossa seuraavassa ottelussa. Primitiivinen huliganismi yhdistyy yleviin sanoihin fair playstä ja yhteisestä rauhantahdosta. Kansallisen identiteetin ilmaisun tavoista kertoi jo vuoden 2006 maailmanmestaruusturnaus, josta journalistit bongasivat ensimmäistä kertaa, kuinka saksalaiset kykenivät kansallisen lipun avoimeen juhlimiseen sitten toisen maailmansodan. Onko se sitten huonoa nationalismia vai niin sanottua hyvää kansallistunnetta (jota toiseus-ajatteluun perustuen kutsutaan patriotismiksi - filosofisesti ajatellen patriotismi oman identiteetin priorisoivana, mutta myös toiset hyväksyvänä on kyllä ansakuoppa), siihen on vaikeampi vastata.

Ja mukavaahan on myös se pelin abstrakti kauneus, jota on vaikea kuvata niille, jotka eivät potkupallosta niin suuremmin välitä. Jalkapallo on toki noin näennäisesti melko väkivallaton peli (jotain mitä ei voida sanoa suomalaiskansallisesta jääkiekosta) ja todellisuus on tietenkin asteen verran toisenlainen, mutta jotain kaunista siinä on. Saati siinä, että se on ainoa humanistien hyväksymä urheilulaji.

On myös monta syytä miksi maailman suosituimmasta urheilulajista ei pitäisi välittää. Miljoonikot potkimassa lapsityövoimalla valmistettua palloa valtavilla stadioneilla, jonne he ovat lentäneet maailman ääristä. Kieroutuneet kansallisvaltioteemat. Mutta ehkä myös tietty tapa purkaa niitä turhaumia ilman konkreettista väkivaltaa, ja ehkä myös avain ymmärrykseen siitä miten ihmiset tietyssä ryhmässä jäsentävät maailmaa sääntöjen perusteella, jotka ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä.

Lisäksi muuten pidän käsitteellisistä järjestelmistä, joissa voi spekulatiivisesti asetella asioita järjestykseen ja huomata katkerasti kuinka väärässä oli.

.:CC-Copyleft:.

This blog is now under Creative Commons copyright license. You are free to:

to Share — to copy, distribute and transmit the work
to Remix — to adapt the work

Under the following conditions:

Attribution — You must attribute the work in the manner specified by the author or licensor (but not in any way that suggests that they endorse you or your use of the work).
Noncommercial — You may not use this work for commercial purposes.
Share Alike — If you alter, transform, or build upon this work, you may distribute the resulting work only under the same or similar license to this one.

While adopting CC-by-nc-sa-license is rather silly in the context of this blog and the marginal interest to the texts, the Creative Commons idea of clearer and less complicated abilities to share is an excellent challenge to the redundant and almost militant modern national copyright laws. See also copyleft.

Specification for attribution in the manner specified by the author is that no attribution is necessary.

Sitaatti #n - "Itsetuhon resurssit"

Melko masentava kirjoittaja tämä Emil Cioran. Ehkä äärimmäisyyksissään myös melko viihdyttävä. Kyynistä eksistentialismia tuskin voi vetää kovinkaan paljon enää pidemmälle.

"Olemme syntyneet vankilassa, taakka painaa harteitamme ja ajatuksiamme. Emme voisi elää yhtäkään päivää loppuun asti ellei kaiken lopettamisen mahdollisuus kannustaisi meitä myös jatkamaan elämää myös seuraavana päivänä... Tämän maailman kahleet ja hengitykseen kelpaamaton ilma riistävät meiltä kaiken muun paitsi vapauden tappaa itsemme; ja tuo vapaus puhaltaa meidät täyteen voimaa ja ylpeyttä, jotka voittavat meitä ahdistavat taakat.

Onko salaperäisempää lahjaa kuin voida hallita itseään täydellisesti ja silti kieltäytyä siitä? Mahdollisen itsemurhan tuoma lohtu laajentaa tukahduttavan olinpaikkamme loputtomaksi tilaksi. Ajatus itsemme tuhoamisesta, loputtomat keinot sen saavuttamiseksi, keinojen vaivattomuus ja saavutettavuus saavat meidät iloitsemaan ja pelottavat meitä, sillä mikään ei ole yksinkertaisempaa ja kauheampaa kuin tehdä peruuttamaton omaa itseämme koskeva päätös. Hetkessä pyyhimme kaikki hetket pois; itse Jumalakaan ei pysty siihen. Mutta me olemme rehenteleviä riivaajia ja siirrämme loppumme tuonnemmaksi: kuinka voisimmekaan kieltäytyä olemasta vapaita, leikkimästä ylpeydellämme?...

Ihminen, joka ei koskaan ole ajatellut itsensä eliminoimista eikä tuntenut tarvetta turvautua köyteen, luotiin, myrkkyyn tai mereen, on häväisty pakkotyövanki ja maailmankaikkeuden raadossa rypevä mato. Tämä maailma voi anastaa ja kieltää meiltä kaiken, mutta ei ole kenenkään vallassa estää meitä poistamasta itseämme. Kaikki keinot ovat siinä meidän apunamme, kaikki menetyksemme kutsuvat meitä siihen, mutta kaikki vaistomme ovat sitä vastaan. Tämä vastakohtaisuus aiheuttaa mielessä ylitsepääsemättömän ristiriidan. Kun alamme pohtia elämää ja tajuta sen olevan täynnä tyhjyyttä, vaistomme ovat jo suuntautuneet ohjaamaan tekojamme ja vaikuttamaan niihin; ne jarruttavat mielikuvituksemme lentoa ja irtaantumisemme sulavuutta. Jos olisimme syntyessämme yhtä tietoisia kuin olemme nuoruutemme lopussa, olisi itsemurha viiden vuoden iässä mitä luultavimmin tavallinen ilmiö tai jopa kunniakysymys. Mutta me heräämme liian myöhään, ja meillä on vastassamme eletyt vuodet, joita ovat läsnäolollaan hedelmöittäneet vain vaistomme, jotka eivät voi muuta kui ihmetellä johtopäätöksiä, joihin mietiskelymme ja pettymyksemme johtavat. Ja vaistot reagoivat; mutta koska olemme tulleet tietoiseksi vapaudestamme, hallitsemme ratkaisua, jonka käyttämättä jättäminen tekee siitä vain houkuttelevamman, Se saa meidät kestämään päivät ja varsinkin yöt; emme ole enää köyhiä emmekä vastoinkäymisten murskaamia, sillä käytettävissämme on suurempia voimavaroja. Ja vaikka emme koskaan niitä käyttäisi ja päätyisimme perinteiseen kuolemaan, on meillä ollut hallussamme aarre: onko suurempaa rikkautta kuin jokaisen ihmisen sisällään kantama itsemurha?

Uskonnot ovat kieltäneet meitä kuolemasta oman kätemme kautta, koska ne ovat pitäneet itsemurhaa osoituksena tottelemattomuudesta, joka häpäisee jumalat ja temppelit. Eräässä Orléansin konsiilissa itsemurhaa pidettiin rikostakin pahempana syntinä, koska murhaaja voi aina katua ja tulla pelastetuksi, kun taas oman elämänsä riistänyt ihminen ei voi enää pelastua. Mutta eikö itsensä tappaminen saa alkunsa äärimmilleen viedystä pelastuskaavasta? Ja eikö olemattomuus ole ikuisuuden arvoista? Ihmisen ei ole tarpeen sotia yksin maailmaa vastaan: hän lähettää uhkavaatimuksen itseään vastaan. Hän ei enää pyri olemaan ikuisesti, sillä hän on vertaansa vailla olevan tekonsa myötä ollut absoluuttisesti oma itsensä. Ainakin hän on saavuttanut täydellisen vapauden, jota ei voi saavuttaa se, joka etsii sitä määrättömästi tulevaisuudessa...

Mikään kirkko tai maistraatti ei tähän päivään mennessä ole keksinyt yhtäkään pätevää perustelua itsemurhaa vastaan. Mitä voi sanoa ihmiselle, joka ei enää voi kestää elämää. Kukaan ei voi ottaa kantaakseen toisen taakkoja. Ja mitä voi dialektiikka kumoamattomien murheiden hyökkäykselle ja tuhansille tosiasioille, joihin ei löydy lohdutusta? Itsemurha kuuluu ihmisen erityispiirteisiin ja keksintöihin; yksikään eläin ei siihen kykene, enkelit ovat juuri ja juuri tajunneet sen olevan mahdollista. Ilman itsemurhaa ihmiselämä ei olisi yhtä mielenkiintoinen ja kiehtova: siitä puuttuisi outo ilmapiiri ja tuhon mahdollisuudet, joilla on oma esteettinen arvonsa ainakin siinä mielessä, että niistä saadaan tragediaan uusia ratkaisuja ja uusia juonenkäänteitä.

Antiikin viisaat, jotka osoittivat kypsyytensä tappamalla itsensä, olivat keksineet itsemurhaopin, jonka nykyajan ihmiset ovat unohtaneet. Meidän osaksemme on tullut neroutta vailla oleva kuolinkamppailu, me emme ole äärimmäisten tekojemme tekijöitä, emmekä jäähyväistemme tuomareita; loppu ei ole meidän loppumme, sillä meiltä puuttuu kyky täydelliseen, ainutlaatuiseen aloitteeseen, jolla voisimme lunastaa laimean ja heikkolahjaisen elämämme, niin kuin meiltä puuttuu myös äärimmäinen kyynisyys ja entisaikojen komea kuolemisen taito. Olemme toivottomuuteen tottuneita ruumiita, jotka hyväksyvät itsensä; elämme kaikki itseämme kauemmin ja kuolemme vain täyttääksemme hyödyttömän muodollisuuden. Ikään kuin elämämme tarkoitus olisi vain siirtää kauemmaksi hetki, jona voisimme päästä siitä eroon."

- Emil Cioran, Hajoamisen käsikirja (käännös Simo Määttä).

.:Takaisin Sri Lankaan:.

Muutaman kuukauden myöhässä olevaa huomaamista, mutta aihe tuli mieleeni vasta aikani kuluksi selattuani takaperin omia blogimerkintöjäni. Vuoden 2008 lokakuussa kirjoittamani ja tässä blogissa julkaisemani vetoomuskirje (saati kymmenien tuhansien muiden pikavetoomusverkoston kirjoittajien vastaavat) ei näemmä ole tuottanut tulosta.

Sri Lankalaista toisinajattelijaa ja Transparency Internationalin Sri Lankan osaston puheenjohtajaa J.C. Weliamunaa vastaan näemmä oltiin nostamassa tammi- maaliskuussa korruptio-syytteitä [voi ironiaa] ja maanpetosepäilyjä. Weliamuna on Sri Lankan hallituksen mukaan kerännyt rahaa ulkomaisilta NGO:ilta ja ulkomaisilta tiedustelupalveluilta, joiden kanssa miehen väitettiin olevan kimpassa. Tavoitteena tällä pahantahtoisella toiminnalla oli kuulemma horjuttaa Sri Lankan demokraattista hallintoa ja itsenäisyyttä. Maan media meni kiltisti käsikynkkää hallituksen kannan kanssa ja kirjoitti useita artikkeleita TISL:n varojen väärinkäytöksistä. Kranaattihyökkäys Weliamunan asuntoon vuonna 2008, johon tuo vetoomuskirjekin viittaa, oli kuulemma herran itsensä järjestämä julkisuustempaus. Ihmisoikeusjärjestön sivuilta käy myös ilmi, ettei kranaattihyökkäystä koskaan tutkittu vakavasti.

Valitettavasti internet ei tunnu tietävän mitä Weliamunalle nyt kesän korvalla kuuluu. Ovatkohan syytteet kaatuneet, vai vieläkö Sri Lankan hallitus käy lokakampanjaa sen korruptiota ja epädemokraattisuutta vastustavia toisinajattelijoita kohtaan? Maailma näyttää olevan loputtoman täynnä hämäriksi jääviä tapauksia, joista ihmisoikeusjärjestöt yrittävät herättää keskustelua.

Vastaisipa joskus joku lähettämieni kirjeiden vastaanottaja. Edes jotain. "Kiitos huomiostanne, olemme ottaneet palautteenne vastaan" edes. Ystäväni Joonas sai sentään Israelille tehdystä vetoomuksesta lyhyen vastauksen ja sikäli varmennuksen, että ne postit edes avataan. Joissakin maissa.

.:Periturkulaiset tavat:.

Rakas kotikaupunkini Turku on ensi vuonna yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Juhlavuoden 2011 valmisteluita on voinut seurata jo pitkään, ja ihastella mielenkiintoisia päätöksiä niin pääesityksestä haitaripainista kuin ilotulituksistakin. Kulttuuripääkaupunkihankkeen sivussa periturkulaiseen tapaan eri tahoja edustavat päättäjät ovat selvästi vankkumattomasti päättäneet, että Turku hankkiutuu eroon mahdollisimman tehokkaasti kaikista kulttuurisen toiminnan aloista.

Viimeisin esimerkki on Turun Ammattikorkeakoulun päätös OPMn kanssa käytyjen neuvotteluiden jälkeen panna Taideakatemian sirkus- ja nukketeatterilinjojen päät pölkylle, koska "Turun ammattikorkeakoululla on kulttuurialalla liian suuri vaihtoehtojen kirjo", kuten ammattikorkeakoulun rehtori Juha Kettunen toteaa. Nelivuotiset linjat on tarkoitus korvata vuoden erikoistumisopinnoilla. Periturkulaiseen tapaan lakkauttamisuhan alla olevat koulutuslinjat ovat tietenkin juuri ne, joita ei mistään muualta Suomen laajasta AMK-verkostosta löydy. Lakkautuspäätöksestä ei tietenkään, periturkulaiseen tapaan, vaivauduttu ilmoittamaan henkilökunnalle ja opiskelijoille muuten kuin intranetin tiedotteella. Jopa itse linjalaiset saivat siis lukea päätöksen todennäköisesti Turun Sanomista.

Edeltävien esimerkkien valossa ehdotankin, että Turun linna ja tuomiokirkko puretaan automarkettien tieltä. Ja periturkulaiseen tapaan viimeinen kytkee kahvinkeittimen virran pois ja sammuttaa valot. Viimeistään vuodenvaihteessa 2011.

Ps. Lakkauttamisia vastaan voi kirjoittaa nimensä adressiin täällä ja täällä. Periturkulaiseen tapaan adressilla tosin todennäköisimmin tuotetaan kaupunkiin kaukolämpöä Orikedon polttolaitoksessa. Auttakaa allekirjoittanutta pysymään lämpimänä!

.:Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle:.

Saksalaisen venäläisemigrantin Wladimir Kaminerin tarinakokoelma (ja matkaopas) Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle on tuttua Kamineria, tosin tällä kertaa yhdistettynä matkakohde-ehdotuksiin — aina teattereista ravintoloiden kautta perinteisempiin kohteisiin.

Samalla Kaminer suomii vähän joka suuntaan kuten aikaisemmissakin kokoelmissa Ryssändisko ja Schönhauser Allee. Sanan säilän lappeesta saavat niin berliiniläiset, saksalaiset yleensä, venäläiset ja muutkin eurooppalaiset. Jalkapallofanit ja tyhmät turistit. Kaminerin mukaan esimerkiksi puolet berliiniläisistä harrastaa teatteria, puolet katselee sitä, mutta nämä ryhmät harvoin kohtaavat. Kattausta löytyy niin kovin monimutkaisesta tanssiteatterista stressiä purkavaan liiketeatteriin, jonka esityksissä ei näemmä tarvitse olla juurikaan järkeä. Hauskaahan se.

Kohteliaasti Kaminerin esittelemät kohteet, joista melkoisen moni kuulostaa kyllä helkkarin kiinnostavalta vierailukohteelta (etenkin kapakat, jos ne siis sattuvat edelleen olemaan pystyssä näin muutaman vuoden jälkeen), jotka on kiva laittaa muistiin. Vaikea sanoa näin Berliinissä käymättömänä toimiiko kirja todella matkaoppaana, mutta hauskaa luettavaa se oli. Ja varmaankin kaupungissa pitäisi myös todella asua, jotta lähes kaskun asuun väännettyjä tekstinpätkiä kykenisi havainnoimaan itse kaupunkilaisista.

Tyyli on tosiaan ehtaa Kamineria, joskin kirjoittaja ei juurikaan kirjoituksiensa aihealueita tapaa muuttaa. Saa nähdä monta opusta tarinaniskijä Wladimirin kynästä voi tulla, ennenkuin kirjoitukset alkavat kyllästyttää.

.:Kyllä maksuttomuudelle - Helsinki:.

Suomalainen opiskelijaliike aktivoitui kerrankin, ja osoitti kannatuksensa maksuttomalle koulutukselle. Väkeä olisi voinut olla enemmänkin kuin ne arviolta 1500, mutta näillä mennään. Ehkä ihmiset eivät jaksa kaivautua poteroistaan näyttämään joukkovoimaa asioista, joista päätetään ehkä joskus seuraavan hallituskauden aikana. Netissä liikkuneen Nelosen uutisten linkin mukaan tämä oli ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun opiskelijat osoittavat mieltään - ilmeisesti yliopistolakimielenosoituksia ei lasketa. Turustakin olisi voinut olla enemmän väkeä kuin Åbo Akademin kårenin ja Turun yliopiston ylioppilaskunnan kasaamat vajaat kolme bussillista, mutta taittui se matka näinkin.

Senaatintorilla rakennusmiesten valvovan silmän alla kokoontunut kulkue mateli tuttua mielenosoitusreittiä pitkin Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien läpi eduskuntatalolle. Rakennusmiehet silmäilivät hieman tympääntyneen näköisenä myöskin Aleksanterinkadulla. Uuden ylioppilastalon parvekkeella Opiskelijatoiminnan tummiin pukeutuneet aktivistit (HBL: "Mörkklädd aktivister") polttivat merkkisoihtuja ja rullasivat auki tutun Perustuloo perkele-banderollin. Eduskuntatalolla väkijoukko taisi talloa muutaman krookuksen jalkoihinsa kukkapenkistä, mutta ehkä ne tonnin lukuvuosimaksulla korvataan hetkessä. Suomalaisille mielenosoituksille tyypillisesti joidenkin pallopäiden ajoluiskalle suoraan väkijoukon keskelle parkkeeraamat autot jätettiin kiltisti rauhaan ja naarmuttamatta.

Poliittinen eliitti tuntui olevan ainakin osin paikalla. Hikoileva Kimmo Kiljunen pääsi ulos tuulettumaan kesken äänestysistunnon, Veltto Virtanen pääsi sekoilemaan väkijoukon edessä. Jos ei olisi kansanedustaja, tuimailmeiset poliisit olisivat varmasti poistaneet koko jatsareihin sonnustautuneen baskeripään paikalta häiriötapauksena.

Puhujatkin olivat aika kärkikaartia. Keskustan Tuomas Puumala kertoili jotain tarinoita omasta valmistumisestaan ja sai palkakseen buuauksia kehotettuaan kaikkia opiskelijoita äänestämään Keskustaa maksuttoman koulutuksen turvaamiseksi. Perussuomalaisten Pirkko Ruohonen-Gerner-jotain puhui suomalaisten maksuttomasta koulutuksesta - sydäntä lämmittävä huutomyrsky "Kaikille! Kaikille!" nousi. Demarien Jutta Urpilainen vannoi kautta Aleksis Kiven ja kannon, etteivät sosialidemokraatit tule kannattamaan lukukausimaksuja ja myös viittaili myöhemmin kun EU/ETA-alueen ulkopuolisten maksuja huudettiin nurin. Hyvä näin, mutta sopii toivoa, että lupaus pitää seuraavalla hallituskaudella, tikun nokkaan nostettu opetusministeriön virkamies ja kiistanalaisen koulutuspolitiikan kehittämisraportin laatineen työryhmän puheenjohtaja Anita Lehikoinen kun on sekä lukukausimaksujen kannattaja että demari. Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki näki momentumin ja yhtyi opiskelijoiden vaatimuksiin syyttämällä eduskunnan lainsäätäjiä ja liittyen opiskelijoihin puhumalla "me"-muodossa. Vihreiden, jotka ovat toki vastustaneet lukukausimaksuja systemaattisesti, Anni Sinnemäki juuttui vähän työryhmämäiseen puhetapaan. Äänestitte uuden yliopistolain puolesta, mutta vastustitte EU/ETA-ulkkismaksuja? Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen puhui jotain yhdentekevyyksiä, joissa ainakin mainittiin huoli perheellisistä opiskelijoista. Itse opetusministeri, kokoomuksen Henna Virkkunen oli pahassa paikassa - lavalle hän tuli buuausten saattelemana, ja ympäripyöreälle puheelle, jossa kuitenkin luvattiin kokoomuksen taholta, ettei lukukausimaksuja suomalaisille tule, tuli lähinnä kalsea vastaanotto. RKP:n minulle tuntematon edustaja oli maksuttomuuden kannalla, mutta en tiedä miten hän viittaili EU/ETA-kysymyksessä.

Puolueiden edustajien puheet ja lupaukset ovat nähtävissä videomuodossa SYL:in sivuilla joskus tulevaisuudessa.

Summauksena - opposition vasemmistopuolueet saivat paljon myönteistä karmaa torppaamalla hallitusta ja yliopistolakia, osittain asemansa takia. Lupaukset olivat selvät kaikilta puolueilta, jos kysymys on koulutuksen maksullisuudesta suomalaisille, ulkomaalaisten tapauksessa ei sitten niinkään. Keskimäärin voisi katsoa, että ainakin SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät lupasivat, että maksullistamiskokeilu jää viiden vuoden jakson jälkeen vain kokeiluksi. Nähtäväksi jää, miten seuraavien vaalien jälkeen muodostettava hallitus pitää kiinni yleensä mistään, mitä Arkadianmäen edustalla tänä keskiviikkona sanottiin, enkä pitäisi kovinkaan mahdottomana, että parin vuoden päästä sama kulkue joutuu kokoontumaan paljon konkreettisempien uhkien varjostamana.

Pahoittelut melko vuodatusmaisesta blogimerkinnästä, mutta pakkohan tästä nyt oli kirjoittaa jotain muistiin.

.:Jean-Luc Nancy:.

Viime viikon keskiviikkona ranskalainen filosofi Jean-Luc Nancy keräsi Kiasma-teatteriin yli 200 ihmistä ihmettelemään juuri ilmestyneen Susanna Lindbergin & et. al. käännöksen julkistamista (Filosofin sydän - sisältää kirjoitukset Corpus ja Tunkeilija), katsomaan performanssia ja tietenkin kuuntelemaan itse filosofia.

Nancya ainakin internetissä luonnehditaan dekonstruktionistiksi tai jälkifenomenologiksi. Nimitykset eivät ehkä koskaan osu, mutta luennon alkuvaiheen Heidegger-osuudesta päätellen etenkin jälkimmäinen saattanee osua kohdalleen.

Kovinkaan paljon en kyllä luennosta ymmärtänyt - osittain siksi, että Nancyn englanti ei ehkä ollut helpoimmin seurattavia, osittain siksi, etten ole filosofilta lukenut aikaisemmin muuta kuin edesmenneen Philippe Lacoue-Labarthen kanssa yhteistyössä kirjoitetun Natsimyytin. Lacoue-Labarthe tuli kyllä luennossa useaan kertaan esiin, lähinnä kesken jääneenä ajatustyönä ja Nancylle läheisenä työtoverina ja ystävänä. Hieman tuntemattomaksi jäi myös teatteriin liitetty yhteys. Nancy käytti käsitettä spektaakkeli (joka ilmeisesti tarkoittaa suurin piirtein sitä, että olemisessa ollaan näytteillä ruumiina ulkopuolelle, tai jotain, mutta ei kuitenkaan mitään Guy Debord-juttuja), jonka ymmärtäminen vaatisi laajempaa tutustumista kirjoittajan tuotantoon. Vahinko vain, että käännöksiä suomeksi on vain kourallinen.

Tilaisuudesta ostamaani Corpukseen tutustuminen on vielä täysin kesken, mutta muutaman sivun mittainen Tunkeilija oli kyllä ihan mielenkiintoinen. Se oli hyvin ranskalaiseen tapaan vapaasti ja runollisesti kirjoitettu pohdinta henkilökohtaisesti koetun ihmisruumiin ja vieraan (tässä tapauksessa modernin lääketieteen mahdollistaman sydämensiirron) törmäyskurssista. Vieras ei ole enää vieras silloin kun se on "kutsuttu", eikä enää "tunkeilija", mutta siirretty sydän ei koskaan ehkä irrottaudu tunkeilusta, koska hylkimisreaktiota vastaan syödään lääkkeitä lopun ikää. Nancy pohtii myös jossain mielessä medikalisaatiota - elämän pidentäminen johtaa loputtomaan kierteeseen, jossa hoidoilla on sivuvaikutuksensa, joita vastaan tarvitaan vastahoitoja ja niin edespäin. Elinsiirtopotilaan oma immuunipuolustus muuttuu viholliseksi, joka lamautetaan - ja lamautuminen sitten taas saattaa aiheuttaa syövän. Mutta ilman tätä teknologiaa Nancykin olisi liittynyt ranskalaisten filosofien pantheoniin jo 25 vuotta sitten.

Mutta koska yksityiskohdat ovat paljon kiinnostavampia, niin todettakoon, että Matti Vanhasta ja Jean-Luc Nancyä näyttää yhdistävän mieltymys Coca cola zeroon.

.:Golem:.

"Suokaa anteeksi, että puhun näin kauheasti viisastellen, mutta kun on yliopistossa, niin käsiin osuu kirjoja, joissa vatvotaan ties mitä; sitten tahtomattaan lankeaa käyttämään ääliömäisiä ilmaisutapoja."
-Lääket. yo Charousek.(*)

Itävaltalaisen kirjailijan Gustav Meyrinkin (1868-1932) tunnetuin teos Golem (Das Golem, 1915) on erikoinen paketti ja niin on kirjailijansakin.

Meyrink, joka kirjoittamisen ja kääntämisen lisäksi ehti toimimaan pankkialallakin oli jo varhain hurahtanut okkultismiin — niin teosofiaan, kabbalaan kuin itämaiseen mystiikkaankin. Hän oli myös jäsen maineikkaassa, lähinnä Britanniassa aktiivisessa Hermetic Order of the Golden Dawnissa, johon kuului sellaisia maineikkaita nimiä kuin runoilija William Butler Yeats ja kirjailija Aleister Crowley, vuosisadan vaihteen viktoriaanisen Englannin esoteeristen piirien tietynlaisia staroja. Meyrink harrasti myös joogaa ja kääntyi myöhemmin buddhalaisuuteen.

Golem ilmestyi alun alkaen jatkokertomuksena aikakauslehti Die weissen Blätterissä, jonka kyllä erottaa tarinan rakenteestakin. Luvut joskus toistavat edellisen luvun tapahtumia, joskus taas ovat katkonaisia ja sirpaleisia, mikä ilmeisesti oli Meyrinkin tarkoituskin — unenomaisen labyrinttikertomuksen laatiminen. Tämä eittämättä onnistuu osaksi, mutta takaa häämöttää kyllä silti varsin tuttu kauhuromantiikkaan taipuvainen dekadentilta ja okkultismilta tuoksahtava juonikulku.

Meyrink kirjoittaa juutalaiseen myyttiin perustuvan tarinan golemista. Juutalaisessa mytologiassa golem on savesta muotoiltu ihmisenkuva, jonka hampaiden taa asetettu taikasana herättää henkiin. Meyrinkin Golemissa hahmo vaeltaa Prahan juutalaisgheton kapeilla kujilla — kasvoton, varjoihin kätkeytyvä, ikkunattomassa huoneessa asuva mystinen olento, kenties osaksi näkijän kaksoisolento, doppelgänger. Kolmenkymmenen kolmen vuoden välein getossa nähty ihmisen luoma elävä tietää kohahduttavaa tapahtumaa Prahassa — Meyrinkin kertomuksen tapahtumahetkellä (jos sellaisesta varsinaisesti voi puhua) viitataan vuoden 1890 Kaarlensillan romahdukseen tulvassa.

Golem ei oikeastaan keskity niinkään golemiin itseensä, kuin korukiviseppä Athanasius Pernathin kuumeiseen vaellukseen okkultismia ja kabbalaa vilisevissä tapahtumissa, joissa Meyrink ei tee itsestään selvää eroa hallusinaation ja todellisuuden välillä. Pernath, jota oikeastaan kuvailee nimettömäksi jäävä kertoja, risteilee valveunien ja kadonneiden muistojen muodostamassa labyrintissa.

Tämän taustalle asettuu Praha, josta kirjailija maalaa painajaismaisesti vääristyneen kuvan. Moldausta nouseva sumu peittää kaupungin harva se päivä ja kätkee alleen rakennuksia, joita voi nähdä vain tiettyinä päivinä ja tietyt ihmiset. Juutalaisgeton kaduilla vaeltelevat katupojat, huonot naiset ja tuberkuloottiset ylioppilaat reikäisissä oppilaantakeissaan. Kapakoissa kiskotaan arrakkia ja poltetaan ketjussa. Seinänvierillä notkuvat kriminaalit tšekit, joiden solkkaamasta saksasta ei tunnu ottavan pirukaan selvää. Itävalta-unkarilainen ylimystö elostelee kuppaisissa kansankapakoissa minkä kerkeää, koska virkavalta ei heihin pysty.

Muihin rappioituvan keisarikunnan virkavalta sitten pystyykin, ja Golem sisältää melkoisen tutun kuuloisen osan Pankrácin vankilasta, jossa oikeuslaitoksen syövereihin heitetty Pernath istuu kuukausi toisensa perään luteisessa sellissä syömässä soodalla suolattua makkaralientä, täysin ulkopuolisesta eristettynä ja viranomaisten nurkkaan unohtamana. Ei liene yllätys, että Franz Kafka oli Meyrinkin ystäviä.

Likaisen dekadentin Prahan kuvaajana Golem on oikein toimiva, kauhuelementit ja okkultistiset kiemurat saattavat jäädä nykylukijalle vähän etäiseksi — tietyllä tavalla kirja kyllä muistuttaa vaikkapa Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelistä viittauksillaan kulttuuriin ja etenkin keittiö-okkultismiin, joskin Zafón on luonnollisesti Meyrinkiä huomattavasti kevyempi ja populaarimpi.

Romaani löytyy digimuodossa alkukielellä täältä.

---

(*) - Tuberkuloosiin kuolemaisillaan olevan rutiköyhän ylioppilas Charousekin, joka puhuu jatkuvasti suunnitelmistaan kuin monimutkaisena shakkipelinä, esikuvana on selvästi unkarilainen Rudolf Charousek. Erikoinen yksityiskohta.

.:Nationalismista:.

Kiireisimmät - kuten Rosa Meriläinen kirjassaan Valtio - ovat jo julistaneet nationalismin kuolleeksi aatteeksi, mutta mitä ilmeisemmin se elää ja potkii vahvasti myös Euroopan maantieteellisten rajojen sisällä. Viimeisin esimerkki, tosin myönteinen sellainen, tästä lienee Kreikan Makedonialle antama sovintoesitys vuosikymmeniä jatkuneen nimikiistan ratkaisemiseksi. Makedoniaa, eli tuttavallisemmin Former Yugoslavian Republic of Macedonia voitaisiin siis kutsua Pohjois-Makedoniaksi, joka estäisi sekaannuksen eteläiseen Makedonian kreikkalaiseen maakuntaan, jossa allekirjoittanutkin on käynyt pienenä poikana ihmettelemässä Filip I:sen haarniskaa ja Athoksen luoksepääsemätöntä niemimaata, jonne ei voitu matkustaa, koska äiti oli mukana. Niin voi 2000-luvun eurooppalainen kansallisvaltiopolitiikka juuttua nimeämispolitiikkaan ja suurvaltahistorian muistoihin. Kreikka kun samoin elkein blokkaa Makedoniaa EU-jäsenyydestä. Mihin menet, federalismi?

Balkanilla tietenkin pommit kytevät vielä syvemmällä. Keski-Eurooppalaisista antifasistikeskusteluista poimittu "sielunsa myynyt" hittiyhtye 357 lienee konkreettinen esimerkki tästä. Toisaalta yhtye on levyttänyt kieltä ymmärtämättömälle lähinnä kesäkumibiisiltä vaikuttavan kappaleen Jedne je Srbija (videossa tissejä, ska punk-genressä tarttuva esitys), kuin myös "Laibach-vailla-huumoria" junttauksen Na Gazimestanu, joka satunnaisten ymmärrettyjen sanojen ja muilta kuuleman mukaan on silkkaa Kosovo-propagandaa. Kiinnostava aihe joka tapauksessa, serbo-kroaatin osaavilla nationalismitutkijoilla työsarkaa riittää, ja mitä todennäköisimmin myös pitkälle tulevaisuuteen.

Addendum: Ja jottei sloveenihassuttelijoiden agendasta olisi epäselvyyttä, linkattaneen myös Laibachin hupaisa Life is Life. Neue Slovenische Kunstissa tunnetaan Wandervögel-jutut.