.:Väliaikatiedote:.

Päivitystauko, selvästi. En kuitenkaan ole kuollut tai mitään sen suuntaista, ennemminkin vain kirjoittamisen suhteen ollut laiska ja saamaton. Parannan tapani todennäköisesti tällä viikolla, olisi syytä kirjoittaa jo itsensäkin takia vähän muistiinpanoja esimerkiksi Baader-Meinhof Komplexista ja Formanin Vaaleaverikön rakkaudesta. Kaunokirjallisella rintamalla tuntuvat kirjat ennemminkin vain lisäävän myöhästymissakkoja kuin edistyvän. Toivottavasti joulukuu on tässä suhteessa parempi, tällainen (vapaa-ajan) älyllinen taantuma ei saa jatkua kauempaa.

.:Berliini - Moskova:.

Saksalaisen toimittajan Wolfgang Büscherin matkakirja Berliini - Moskova. Jalan kohti itää herätti uteliaisuuteni jo kirjakaupassa. Kesti hetken ennenkuin löysin opuksen kirjastosta, mutta etsimistyö ei mennyt hukkaan - Büscherin teos on hyvä kattaus taitavalta kirjoittajalta etenkin Valko-Venäjään ja Venäjään. Se on joiltain osin melko tylsä, mutta suuremmaksi osaksi ylittää riman.

Saksan rajalle tarpomisessa Büscherillä ei kestä kauaa Berliinistä, ja Puola-osuuskin jää vähän väljäksi. Polakit ja läntiseksi muuttuva entinen itäinen Eurooppa jäävät kovin muodottomiksi, kun odotellaan saapumista itään. Valko-Venäjän rajan yli astuessaan kirjoittaja kuitenkin vaihtaa tyyliään. Maa on kuin kappale menneisyyttä keskellä kommunismin ikeestä ponnistavaa muuta Eurooppaa.

Berliini - Moskova asettuu melko mukavasti nykyaikaisen matkakirjallisuuden tyylilajiin. Toisaalta koko kirjan kirjoittamisen mahdollistaa länsimainen kyky tehdä erikoisia itsensä etsimiseen tähtääviä retkiä - Lukulampun mainitseman kaifin lattea kääntöpuoli. Mummot, jotka myyvät tien varsilla suolakurkkua eivät koskaan voisi saksalaisen toimittajan tapaan yhtä huolettomasti koetella itseään kuin keskiajan pyhiinvaeltaja. Toisaalta Büscher ei ole mikään piittaamaton repputuristi, hän kykenee kommunikoimaan venäjäksi eikä ainakaan ärsyttävällä tavalla suhtaudu itäiseen surkeuteen mitenkään pilkallisesti. En ole koskaan käynyt Valko-Venäjällä, mutta tietty uupumuksen ja loppuun poltetun väsymyksen tunne puskee läpi kaiken luetun kautta. Lukijan Büscher vie totutun ulkopuolelle, pieniin kyliin keskellä lakeutta, venäläisen teknon läpitunkemiin gostinitsoihin ja omalakisiin yhteisöihin. Berliini - Moskovan ydin on juuri se tietty kokemisen kadehdittava henki joka huokuu riveistä. Toisaalta sukupolvensa kasvattina Büscher myös käyttää sivukaupalla pohtiessaan toisen maailmansodan ongelmallista perintöä - marginaalisesti kiinnostavaa, muttei minusta moisen matkan ydinasia.

Ehkä lopulta ei ole helppoa irrottautua siitä kaukokaipuun ja vaeltamisen, arvaamattomuuden ja suunnitelmallisuuden puutteen viehätyksestä, joka Büscherin kirjasta kumpuaa. Ilmiön täytyy olla hyvin samankaltainen, kuin ne Osmo Soininvaaran pyöräretken herättämät peitetyn kateuden aallot.

Sitaatti

"Täällä Saksassa radikaalivasemmisto on niin akateemista ja niin kiinni 'kriittisen teorian' ja 'dekonstruktion' traditioissa, että sen päävastaus ilmastonmuutoksen uhkaan on harjoittaa 'kritiikkiä' 'hallitsevaa ilmastonmuutosdiskurssia' kohtaan ja 'kritisoida tieteellisen tiedon hegemonista roolia' ilmastonmuutoksen konstituoinnissa kriisiksi. [...] Se on hieman sama kuin heittäisi kopioita Adornon ja Foucault'n teksteistä tulvavesiin ja toivoisi ongelman menevän pois."

-Tadzio Müller, Voima 09/2008.

.:Obama ja runot:.

Vuorokauden aikana valvoin melkein 24 tuntia, kytäten aamuyöstä ja aamusta Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Jännitysnäytelmä ei ollut kovinkaan huikea, Barack Hussein Obaman voitto oli jo mielipidetiedusteluissa mitattu (tuhanteen kertaan spekuloitu) ja ainoastaan kammottavan katastrofin pelko sai menemään vaalivalvojaisiin saati istumaan yön yli erinäisissä paikoissa.

Ei sillä ettei kyseessä olisi ollut kokonaisvaltainen tapahtuma, sillä koettua tuli niin äänimuotoinen dadarunous ja kämppi kauhubingo Kukassa, aamuyön katujen tyhjyys ja uutisvirran loppumaton tulva ja aamukuohuviinit demokraattien voitolle (joihin kohdistettu optimismi Euroopassa on ylitsepursuavan pettymystä ennustava) sekä tänään klubin äänirunoilta, jossa suomalaiset hämmästyttivät pitkästyttävyydellään (on välillä vaikea tunnistaa etteikö itse tajua, vai onko tämä vain niin huonoa ettei rajaa) ja eräs islantilainen jonka nimen kaivaminen tähän vaatisi liikaa energiaa riemastutti todella paljon (IMFIMFOMGOMGFMIFMFLOLOLOL jne). Puhumattakaan siitä läppärien edessä esiintyneestä kaameasta noise-ensemblestä ja kaiken läpi puskevista Disco Ensemble-faneista.

Kieltämättä Turussa tapahtuu juuri näinä viikkoina, mutta jotain holttia aina toisinaan toivoisi.

.:Varsinais-Suomen runoviikkojen lähtölaukaus:.

Varsinais-Suomen runoviikon avajaistilaisuus oli mukava tapahtuma. Melko roinan täyttämään, mutta helmeen Bar Kukaan järjestetyssä klubissa kuultiin runoja, joista osasta voi kyllä olla montaa mieltä, mutta tunnelma oli hyvä. Kai se on se kulturellien piirien viehätys, ja leppeä runoista sykkivä kulutuskriittisyys ja sen sellainen. Vaikka jossain piireissä kai puhuttaisiin saastaisen adornolaisista riimeistä (joskaan Adorno tuskin nykyrunoutta sietäisi). Erityisesti Markku Into oli mukava nähdä lavalla lukemassa ja oikeastaan tekeekin nyt mieli kaivaa kirjastosta muutama runoteos (satunnaisella kai, runoilijalla kun tuota tuotantoa riittää) ja tahkota ne läpi. Vaikka tunnetusti olen aina ollut runouden kanssa vähän eksyksissä. Runoteoksiakin taidan omistaa huikeat kaksi kappaletta - Karin Boyen ruotsinkielisen runokokoelman ja Wisława Szymborskan yhden.

Täytyy yrittää vääntäytyä katsomaan noita muitakin tapahtumia, mutta jostain syystä ihminen on niin usein niin kovin laiska (tai muka-kiireinen), eikä kykene.

Nyt olisi paljonkin kirjoitettavaa blogimerkintöihin - kuten esimerkiksi Corbijnin Joy Division/Ian Curtis-elokuvasta Control ja eräästä matkakertomuksesta. Mutta taidan jättää toiseen kertaan.

.:Puhdistus:.

Täytyy perua puheita Sofi Oksasesta. Vaikka en vieläkään täysin allekirjoita hänen jotenkin ylikorostunutta rooliaan julkisuudessa, selventää Puhdistus taustaa melkoisesti. Ja hyvä kirjoittaja Oksanen on, siitä ei pääse mihinkään. Kirja ei ole sanataiteen helmiä sinänsä, mutta se on kirjoitettu muotoon, joka pakottaa lukemaan eteenpäin. Se koukuttaa.

Puhdistus on rankka kertomus, joka sijoittuu sirpaleisella kronologiallaan vuosisadan alun Viroon, Neuvosto-Viroon ja kapitalistiseen Viroon. Kaikkina näinä aikoina Virossa menee melkoisen kurjasti, lukuunottamatta ehkä ensimmäisen tasavallan aikaa. Juonta sen kummemmin avaamatta, kirja on häiritsevä kertomus naisiin kohdistuvista elämän kolhuista ja suoranaisesta hyväksikäytöstä. Toisen päähenkilön, Aliide Truun, pohdinta ikuisesti palaavista krominahkasaappaisista nahkatakkimiehistä ja väkivallan uhasta osuu juuri sinne minne kirja tähtääkin. Gestapolla, Tsekalla ja rehottavan kapitalismin mafiamiehillä ei ole mitään niin olennaista eroa. Pakenevan Zaran osuuteen liittyvät pornografiset ja vastenmieliset kuvaukset ihmiskaupasta vastaavasti pulpauttavat taas pintaan ne samat tunnelmat, kuin vaikkapa Moodyssonin Lilja-4-ever. Valtaa, väkivaltaa ja likaista seksiä.

Hieno, joskin puistattava, historiakertomus niin kommunismin ikeestä kuin 1990-luvun alun markkina-anarkian mustista puolista. Jostain syystä tosin S.:n ystävällisesti lainaamassa (kiitos) kappaleessa vironkieliset käännökset kirjan loppuosassa olivat jotenkin sekaisin. Tai sitten en osannut vain käyttää.