Saksalaisen toimittajan Wolfgang Büscherin matkakirja Berliini - Moskova. Jalan kohti itää herätti uteliaisuuteni jo kirjakaupassa. Kesti hetken ennenkuin löysin opuksen kirjastosta, mutta etsimistyö ei mennyt hukkaan - Büscherin teos on hyvä kattaus taitavalta kirjoittajalta etenkin Valko-Venäjään ja Venäjään. Se on joiltain osin melko tylsä, mutta suuremmaksi osaksi ylittää riman.
Saksan rajalle tarpomisessa Büscherillä ei kestä kauaa Berliinistä, ja Puola-osuuskin jää vähän väljäksi. Polakit ja läntiseksi muuttuva entinen itäinen Eurooppa jäävät kovin muodottomiksi, kun odotellaan saapumista itään. Valko-Venäjän rajan yli astuessaan kirjoittaja kuitenkin vaihtaa tyyliään. Maa on kuin kappale menneisyyttä keskellä kommunismin ikeestä ponnistavaa muuta Eurooppaa.
Berliini - Moskova asettuu melko mukavasti nykyaikaisen matkakirjallisuuden tyylilajiin. Toisaalta koko kirjan kirjoittamisen mahdollistaa länsimainen kyky tehdä erikoisia itsensä etsimiseen tähtääviä retkiä - Lukulampun mainitseman kaifin lattea kääntöpuoli. Mummot, jotka myyvät tien varsilla suolakurkkua eivät koskaan voisi saksalaisen toimittajan tapaan yhtä huolettomasti koetella itseään kuin keskiajan pyhiinvaeltaja. Toisaalta Büscher ei ole mikään piittaamaton repputuristi, hän kykenee kommunikoimaan venäjäksi eikä ainakaan ärsyttävällä tavalla suhtaudu itäiseen surkeuteen mitenkään pilkallisesti. En ole koskaan käynyt Valko-Venäjällä, mutta tietty uupumuksen ja loppuun poltetun väsymyksen tunne puskee läpi kaiken luetun kautta. Lukijan Büscher vie totutun ulkopuolelle, pieniin kyliin keskellä lakeutta, venäläisen teknon läpitunkemiin gostinitsoihin ja omalakisiin yhteisöihin. Berliini - Moskovan ydin on juuri se tietty kokemisen kadehdittava henki joka huokuu riveistä. Toisaalta sukupolvensa kasvattina Büscher myös käyttää sivukaupalla pohtiessaan toisen maailmansodan ongelmallista perintöä - marginaalisesti kiinnostavaa, muttei minusta moisen matkan ydinasia.
Ehkä lopulta ei ole helppoa irrottautua siitä kaukokaipuun ja vaeltamisen, arvaamattomuuden ja suunnitelmallisuuden puutteen viehätyksestä, joka Büscherin kirjasta kumpuaa. Ilmiön täytyy olla hyvin samankaltainen, kuin ne Osmo Soininvaaran pyöräretken herättämät peitetyn kateuden aallot.
Saksan rajalle tarpomisessa Büscherillä ei kestä kauaa Berliinistä, ja Puola-osuuskin jää vähän väljäksi. Polakit ja läntiseksi muuttuva entinen itäinen Eurooppa jäävät kovin muodottomiksi, kun odotellaan saapumista itään. Valko-Venäjän rajan yli astuessaan kirjoittaja kuitenkin vaihtaa tyyliään. Maa on kuin kappale menneisyyttä keskellä kommunismin ikeestä ponnistavaa muuta Eurooppaa.
Berliini - Moskova asettuu melko mukavasti nykyaikaisen matkakirjallisuuden tyylilajiin. Toisaalta koko kirjan kirjoittamisen mahdollistaa länsimainen kyky tehdä erikoisia itsensä etsimiseen tähtääviä retkiä - Lukulampun mainitseman kaifin lattea kääntöpuoli. Mummot, jotka myyvät tien varsilla suolakurkkua eivät koskaan voisi saksalaisen toimittajan tapaan yhtä huolettomasti koetella itseään kuin keskiajan pyhiinvaeltaja. Toisaalta Büscher ei ole mikään piittaamaton repputuristi, hän kykenee kommunikoimaan venäjäksi eikä ainakaan ärsyttävällä tavalla suhtaudu itäiseen surkeuteen mitenkään pilkallisesti. En ole koskaan käynyt Valko-Venäjällä, mutta tietty uupumuksen ja loppuun poltetun väsymyksen tunne puskee läpi kaiken luetun kautta. Lukijan Büscher vie totutun ulkopuolelle, pieniin kyliin keskellä lakeutta, venäläisen teknon läpitunkemiin gostinitsoihin ja omalakisiin yhteisöihin. Berliini - Moskovan ydin on juuri se tietty kokemisen kadehdittava henki joka huokuu riveistä. Toisaalta sukupolvensa kasvattina Büscher myös käyttää sivukaupalla pohtiessaan toisen maailmansodan ongelmallista perintöä - marginaalisesti kiinnostavaa, muttei minusta moisen matkan ydinasia.
Ehkä lopulta ei ole helppoa irrottautua siitä kaukokaipuun ja vaeltamisen, arvaamattomuuden ja suunnitelmallisuuden puutteen viehätyksestä, joka Büscherin kirjasta kumpuaa. Ilmiön täytyy olla hyvin samankaltainen, kuin ne Osmo Soininvaaran pyöräretken herättämät peitetyn kateuden aallot.
2 kommenttia:
Voi! Tuo Berliini-Moskova on isäni viime kesän tärkein ja taajoin keskustelunaihe. Hänellä on joskus tapana kertoa samatkin asiat useita kertoja... Löydätte varmasti keskustelunaiheen, jos tapaatte vaikkapa kevätkauden juhlissa.
A.
Käymme keskustelua koko illan yhdestä kirjasta! Suunnitteleeko isäsikin Moskovankävelyä?
Lähetä kommentti