Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa on melko erikoinen paketti absurdeja, vaihtelevan huvittavia (tai kuvottavia) novellipläjäyksiä. Parhaimmillaan ne nousevat muistettaviksi (kuten esimerkiksi työllistämistuettu taidemuseovahtimestari, joka tylsistyy muurahaispesätilataidetta vartioidessaan) ja huonoimmillaan jäävät merkityksettömiksi (en muista esimerkkiä).
Apatosauruksen maan ihmiset ovat sympaattisesti kuvattuja hahmoja varsin tavallisissa elämäntilanteissa. Sekaan Supinen laittaa runsaasti sadunomaista absurdiutta, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa nouse liiallisuuksiin. Kummallisten tarinoiden joukosta on lopulta luettavissa (jos jaksaa keskittyä) erilaisia ajankohtaisia ilmiöitä — vanhuuden kohtaamista, masentumista ja sen sellaista. Paletti on melko hajanainen ja lukematta aikaisempaa teosta Liha tottelee kuria on hieman vaikea määritellä mitä Supinen oikeastaan teksteillään ajaa takaa. Ehkä ei mitään, ei se niin tärkeää kai ole.
Supisen novellikokoelma ei ole varsinaisesti huono, ja se kyllä naurattaakin riittävän usein — ja herättää melko juurevalla ällöttävyyskertomuksillaan onnistuneesti myös tervettä inhoa. Kertomusnivaskana se jää valitettavasti kovin irralliseksi ja lyhyeksi rykäisyksi, joka todennäköisesti unohtuu melko pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti