Ishmael Beahin Leikin loppu. Lapsisotilaan muistelmat ei ehkä lumoa kirjallisilla ansioillaan, mutta on tosikertomuksena aika huomiotaherättävä kirjoitus vastenmielisestä ilmiöstä. Joskin Beahin tekstin autenttisuudesta luonnollisesti kiistellään verisesti. Mutta niinhän se näissä kai yleensä menee.
Leikin loppu kuvaa Beahin lapsuutta jatkuvien levottomuuksien riivaamassa Länsi-Afrikassa, Sierra Leonessa. Beahin kertomus alkaa vuodesta 1991, jolloin Revolutionary United Front (RUF) sytytti sisällissodan kaataakseen istuvan hallituksen. RUFin kapinalliset ja hallituksen joukot olivat tuskin muuta kuin aseistautuneita laumoja, jotka riehuivat pitkin Sierra Leonen köyhää maaseutua. Tällaisten joukkojen jalkoihin jäi Beahin perhekin, ja hän päätyi ensin pakolaiseksi ja sittemmin sotilaaksi hallituksen joukkoihin, 13 vuoden ikäisenä.
Konfliktissa taistelleet lapset — kuten varmaan monessa muussakin Afrikan sisällissodassa — muuttuivat muiden sotilaiden rinnalla taisteleviksi tappajiksi, jotka pysyivät liikkeessä pilven, amfetamiinin ja kokaiinin voimalla, samalla syyllistyen lukemattomiin surmiin. Kummallakin puolella. Beahin kertomus onkin täynnä epäinhimillisiä julmuuksia, myös sellaisia johon kirjan kirjoittaja on itse ottanut osaa. Monesti raakuudet opittiin aikuisilta sotilailta, joita lapset ihailivat.
Toinen puoli niteestä käsittelee Beahin kuntoutusta sodan raakuuksista UNICEFin ja kansalaisjärjestöjen saadessa hänet pois armeijan riveistä. Kuntoutuminen niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin traumoista kärsivien lapsisotilaiden kohdalla ei ollut helppo projekti. Viimein Beah sopeutui takaisin normaalielämään, mutta uusien levottomuuksien puhjetessa muutti pois maasta. Monet Beahin kuntoutuskeskuksessa toipuneista tovereista tarttuivat uusien taistelun sytyttyä taas aseisiin. Sierra Leonen sisällissota jatkui aina vuoteen 2001.
Paitsi lapsisotilaiden järkyttävistä kokemuksista — oli teksti sitten kaikin osin totta eli ei — Leikin loppu muistuttaa myös noista Afrikan unohtuneista konflikteista ja sisällissodista, jotka riehuvat ympäri mannerta vailla sen suurempaa huomiota maailman lehdistössä, maailmanpolitiikasta puhumattakaan. Sierra Leonen kaltaiset valtiot tuntuvat olevan olemassa lähinnä kehitysyhteistyöraporteissa, ihmisoikeusjärjestöjen vuosikirjoissa ja YK:n tilastotiedoissa. Ne ovat myös maita, joista ainakin minulla on hyvin hämärä ja pinnallinen käsitys — niitä pikkuvaltioita Afrikan rannikolla (joskin Sierra Leonekin on isompi kuin Sveitsi), joita hädintuskin saisi laitettua kartalle oikeaan järjestykseen. Beahin synnyinmaa on muuten edelleen, vuosia sisällissodan varsinaisen päättymisen jälkeen, toisiksi viimeinen Human Development Indexillä — tilastossa jota johtaa Islanti ja jonka perää pitää Niger.
Leikin loppu kuvaa Beahin lapsuutta jatkuvien levottomuuksien riivaamassa Länsi-Afrikassa, Sierra Leonessa. Beahin kertomus alkaa vuodesta 1991, jolloin Revolutionary United Front (RUF) sytytti sisällissodan kaataakseen istuvan hallituksen. RUFin kapinalliset ja hallituksen joukot olivat tuskin muuta kuin aseistautuneita laumoja, jotka riehuivat pitkin Sierra Leonen köyhää maaseutua. Tällaisten joukkojen jalkoihin jäi Beahin perhekin, ja hän päätyi ensin pakolaiseksi ja sittemmin sotilaaksi hallituksen joukkoihin, 13 vuoden ikäisenä.
Konfliktissa taistelleet lapset — kuten varmaan monessa muussakin Afrikan sisällissodassa — muuttuivat muiden sotilaiden rinnalla taisteleviksi tappajiksi, jotka pysyivät liikkeessä pilven, amfetamiinin ja kokaiinin voimalla, samalla syyllistyen lukemattomiin surmiin. Kummallakin puolella. Beahin kertomus onkin täynnä epäinhimillisiä julmuuksia, myös sellaisia johon kirjan kirjoittaja on itse ottanut osaa. Monesti raakuudet opittiin aikuisilta sotilailta, joita lapset ihailivat.
Toinen puoli niteestä käsittelee Beahin kuntoutusta sodan raakuuksista UNICEFin ja kansalaisjärjestöjen saadessa hänet pois armeijan riveistä. Kuntoutuminen niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin traumoista kärsivien lapsisotilaiden kohdalla ei ollut helppo projekti. Viimein Beah sopeutui takaisin normaalielämään, mutta uusien levottomuuksien puhjetessa muutti pois maasta. Monet Beahin kuntoutuskeskuksessa toipuneista tovereista tarttuivat uusien taistelun sytyttyä taas aseisiin. Sierra Leonen sisällissota jatkui aina vuoteen 2001.
Paitsi lapsisotilaiden järkyttävistä kokemuksista — oli teksti sitten kaikin osin totta eli ei — Leikin loppu muistuttaa myös noista Afrikan unohtuneista konflikteista ja sisällissodista, jotka riehuvat ympäri mannerta vailla sen suurempaa huomiota maailman lehdistössä, maailmanpolitiikasta puhumattakaan. Sierra Leonen kaltaiset valtiot tuntuvat olevan olemassa lähinnä kehitysyhteistyöraporteissa, ihmisoikeusjärjestöjen vuosikirjoissa ja YK:n tilastotiedoissa. Ne ovat myös maita, joista ainakin minulla on hyvin hämärä ja pinnallinen käsitys — niitä pikkuvaltioita Afrikan rannikolla (joskin Sierra Leonekin on isompi kuin Sveitsi), joita hädintuskin saisi laitettua kartalle oikeaan järjestykseen. Beahin synnyinmaa on muuten edelleen, vuosia sisällissodan varsinaisen päättymisen jälkeen, toisiksi viimeinen Human Development Indexillä — tilastossa jota johtaa Islanti ja jonka perää pitää Niger.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti