.:United 93:.

Elokuviin voi ymmärrettävästi suhtautua tiettyjen premissien kautta, ja kieltämättä sellaista oli ilmassa tarttuessani United 93:n DVD:n "yhden koneen, joka ei koskaan tavoittanut maaliaan" siivittämiin tunnelmiin. Toki tiesin arvosteluiden perusteella, että kysymys on 9/11-elokuvista vähiten alleviivaavin, mutta oletin löytäväni tiettyjä kerronnan muotoja joka tapauksessa.

Niitä tietenkin oletuksen mukaan löytyikin, mutta United 93 on taitavasti tehty elokuva siitä huolimatta. Osa sen jännitteestä perustuu tietenkin sille, ettei suurin osa katsojista tunne "tarinaa", eli tiedettyä tapahtumaketjua kovinkaan hyvin, vaikka valtaosa sitä televisiosta seurasikin. The 9/11 Commission Reportin lukeneena pohjamateriaalin tuntee, vaikka lopulta jouduin kaivamaan niteen hyllystä hamutessani pause-nappulaa, jotta pysyisin tiedostavasti kärryillä. Tyhjäähän elokuvan voisi luulla lyövän sellaisille, joille diskurssi on yksityiskohdiltaan käsittämätön.

Tunnelmallisen tehokkasti rakennettu elokuvaesitys joka tapauksessa. United 93 vangitsee paljon yleistä lentomatkustuksen kokeneen tunnelmakentästä - vinkuvan taustamelun, käytävillä vaeltavan henkilökunnan ja koneessa kaappauksen hetkellä syntyvän epätietoisuuden. FAA:n kaoottisen tiedonhaun, kun ilmassa on huhutusti ties kuinka monta kaapattua konetta. Muutamaan tuntiin kytkeytyvän dramatiikan sekavuuden. Poukkoileva käsivarakamera ja taustamusiikin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta huomattava puute pumppaa kieltämättä dokumentin ilmaisukeinovalikoimasta.

Premissinä olettamani amerikkalaisen patriotismin hehkutus tulee vain rivien välistä ja hyvin tiedostamatta - kaapparien tahtoon taipuva matkustaja on englantia murtaen puhuva saksalainen, rohkeat toimintaan panostavat äijät amerikkalaisia raavaita patriootteja. Elokuva ei kuitenkaan rakenna niin paljon tälle asetelmalle, että se kävisi edes eurooppalaisen mielestä häiritseväksi ja nationalistista lipunheilutusta etsivä analyyttinen katsoja lopulta pettyy. On vain kertomus oletetuista "tosiasioista", eikä terroristien toiseuskaan maalaudu silmään tökkäävän häiritsevästi, mitä nyt lentäjäksi kouluttautunut saksalaiseen naiseen rakastunut kaappari meloo vastavirtaan, täydellistä omistautuneisuuttaan empien. Tosin, raportin henkilöprofilointiin perusteella tämäkään ei ehkä ole ainakaan dramatisointia lukuunottamatta mikään täydellisen epätodennäköinen kuvaus.

Ehkä lopulta United 93 palvelee kuvauksessaan ainoastaan kerronnallista funktiota, sen voi nähdä kertomuksena niin monessa poliittisessa mielessä, ettei patrioottinen rummutus sen enempää ole edes välttämätöntä. Tai sitten yhdellä kerralla ei kaikkea voi nähdä. Hyvä elokuva se ei ole (elokuva ei ole mitenkään erotettavissa aiheestaan), mutta ajallisessa roolissaan omanlaatuisensa. Muut aiheesta uskalletut elokuvat ovat kuulemani mukaan paljon latteampia.

.:Ihan jotain muuta:.

Huomenna täytyy luoda ja suunnitella — paljon kovemmin kuin tänään. Ärsyttäviä perjantaipäiviä, kuin valuvat vain jonnekin lattianrakoon suurimmaksi osaksi. Ehkäpä teen huomenna tarkan graduviikko-ohjelman, jotta pääsisin takaisin todelliseen edistymiseen. Ystävällisten amerikkalaisten verkkotietokannanhoitajien tarjoama tutkija-käyttäjätunnus helpottaa asiaa enemmän kuin uskoisi, lähdetyöskentelystä tulee hermoja raastavan kömpelyyden sijaan melko helppoa.

Mutta tämän loppuillan ajattelin antaa mennä, viettää sen kuunnellen chansoneita, juoden tsaikkaa ja sylkien katt...tai ei nyt, mutta katsoen ehkä Viscontin Kuolema Venetsiassa. Tai lukien jotain kaunokirjallisuutta. Olisi mukavaa aloittaa joku uusi kaunokirjallinen läpyskä, ehkä joku kevytkin, mutta nyt taidan pitäytyä vanhoissa.

Stereo Total on muuten ihan timantti.

.:9/11:.

Akateemisentapaista tutkielmaa kirjoittaessa ei oikeastaan voi kirjoittaa niin henkilökohtaisella tasolla, kuin joskus tuntuisi. First we take Manhattan (ei kappale vaan artikkelikokoelma) kuitenkin jotenkin ajaa tällaiseen avaamiseen, ja blogia parempaa mediumia siihen voisi tuskin olla.

Taitaa olla harvinaista, että historian tutkija voisi muodostaa aiheeseensa yhtä "moniulotteisen" suhteen, kuin lähihistoria voi. Tämä tosin saa vain harmittelemaan, että syyskuun 11. 2001 en ollut riittävän systemaattinen (tai luonnollisesti edes harkitsemassa mitään Yhdysvaltoihin liittynyttä aihetta) kerätäkseni paperille mediassa julkaistut tuoreet kirjoitukset saati omat heränneet ajatuspolut. Siksi kaikki on rekonstruoitava (en käytä nyt oikeaoppista historianfilosofista terminologiaa, koska tämä merkintä on vain pinnallinen) jälkeenpäin läpikäydystä materiaalista, ja on vaikea sanoa mitkä ovat omia, mitkä muiden. Sama pätee tietenkin myös alkuperäismateriaaliini (amerikkalainen muistitietoaines) - seikka, joka on huomioitava, muttei mikään ylitsepääsemätön este, sillä eihän gradussa rankelaisen "totuuden" perässä juosta.

Mutta, 9/11. Kysymys on suorastaan kulunut (jonkinlainen kokemuksellista historiankuvaa pönkittävä klassinen utelu), mutta usein kysytty, etenkin minulta sen jälkeen, kun olen kömpelösti muotoillut graduaiheeni - missä olin kuin New York paloi? Junassa, matkalla kohti Turkua tai ehkä bussissa - en ole koskaan selvittänyt aikatauluja aivan tarkalleen, ja tuskin sillä on sen suurempaa merkitystäkään. Äitini lähetti tekstiviestillä kehoituksen avata televisio - New Yorkissa tapahtuu jotain. Siirryin katsomaan poissaolevan kämppikseni TV:stä BBC:tä (minulla ei ollut omaa silloinkaan), juuri toisen koneen iskeytyessä
torniin. Loppupäivä meni sitten brittien hieman itseääntoistavaa, mutta hälytystilassa olevaa uutistarjontaa tuijottaessa. Selasin myös nettiä, mutta muistikuvieni mukaan (tai ainakin niiden puutteen) perusteella en muuttunut miksikään median suurkuluttajaksi Olavi Jaman (Viileää sotajournalismia rauhan oloissa) tavoin. Jälkikäteen on vaikea myöskin jäsennellä, suhtautuiko tapahtumaan kauhistuneen pelästyneenä, katastrofielokuvamaisuuden lumoamana vai kyynisesti amerikkalaisten omaan niskaan tapahtumien syyt vierittäen. Paljon mahdollista, että yhdistelmänä kaikkea kolmea. Myöhemmät tapahtumat - nopeasti aloitettu Afghanistanin sota ja vastaavat värittävät menneisyyden kokemusta, jota on mahdoton nähdä ajallisesta kontekstistaan irtirevittynä kirjallisten muistiinpanojen puutteessa. Tarkemmin ajatellessani, sellaisia saattaa olla ollut joskus olemassa, mutta poispyyhkiytyvä digitaalinen menneisyys on ne syönyt.

Vuonna 2003 silloinen tyttöystäväni kävi New Yorkissa, ja pyysin häntä tuomaan jotain 9/11-krääsää - toi Yhdysvaltain lippua nostavia palomiehiä esittävällä kuvalla varustetun T-paidan (Knit in Honduras, assembled in United States. Älkää kysykö mitä tuon on tarkoitus tarkoittaa). Ympyrä oli sulkeutunut, sotivan suurvallan kansallinen uho oli muuttunut silkaksi erikoisuudentavoittelua alleviivaavaksi vitsiksi. Ja nyt olen lopulta päätynyt tutkimaan tuota "vitsiä", yritän ymmärtää kovemmin kuin 2001 tai 2003.

.:Perjantai kuin sunnuntai:.

Hieman pää tuntuu tyhjältä (selittänee hieman tämänkin merkinnän väistämätöntä harhailevuutta), mutta yritän silti saada jotain aikaan. Syytä kai olisikin.

Postmodernikot relevanttina aineistona ovat tainneet tulla tiensä päähän, niin kiinnostavia kuin heidän teoriansa ovatkin. Lähinnä viittaan Baudrillardiin ja Žižekiin. Molemmat ovat syyskuun tapahtumien kommentaattoreina ajatuksia herättäviä - B. hyperreaalisuudessaan ja Z. katastrofiviittauksineen (tästä kirjoitti se salaliittoteorioiden ja fiktiokirjallisuuden yhteyttä tutkinut tyyppi, mutta olen hukannut hänen nimensä jonnekin). Mutta Baudrillard on yksinkertaisesti liian inkoherentti (ainakin Lopun illuusiossa) ja Žižekiin koskemiseen minulla ei ole pätevyyttä, koska minulla ei ole minkäänlaista ymmärrystä Lacan-johdannaisesta psykoanalyyttisesta tulokulmasta (!). Ehkä molemmat pop-postmodernistit voisi laarittaa johonkin kuriositeettipätkään, ja jättää silleen. Että kaikenlaista sitä kirjoitellaankin.

Ehkä pitäisi, noin hyödyttömänä lukemisena, hankkia jostain käsiin ranskalaisen arrogantti-filosofin Bernard-Henri "God is dead but my hair is perfect" Lévyn American Vertigo, niin saisi hieman perspektiiviä toisenlaiseenkin eurooppalaiseen ajattelutapaan (vaikka olenkin Tocquevillessä edelleen sivulla 72 tai vastaavaa). Aiheesta voisi saada kirjoitettua jotakin. Harmittaa, kun ei tullut leikattua sitä kommentoinutta HS:n artikkelia talteen.

Koko tutkielmaprojektista pitäisi joskus kirjoittaa systemaattinen blogimerkintä (nimenomaan blogi, koska tähän kirjoittaminen on toisinaan vähintäänkin terapeuttista - olisipa tässä alaviitetoiminto, niin ei tulisi niin paljon sulkulauseita), jos vaikka saisi ajatuksiaan hieman paremmin järjestykseen. Nyt tuntuu olevan välillä pallo hukassa koko homman kanssa. Tyypillistä epäjärjestelmälliselle työskentelytavalleni.

...

Tekisi tänäänkin mieli mennä katsomaan Lars von Trierin komediaa, joka liittyy Rakkautta & Anarkiaa-sarjaan Thaliassa, mutta täytynee jättää väliin - eilinen kun ei elintasoteemassaan tullut kovinkaan halvaksi reissuksi. Ei silti, mukavaahan se silti oli, vaikka jazz-baarissa joku heittelikin tuoppia ravintolasalin poikki, niin että olutpisarat vain sinkoilivat kasvoille. Ehkä jään vain kotiin katsomaan Toriäijän lainaamia Jarvoja. Jos malttaa olla aloillaan.