Käytin melkoisen osan hiljaisesta sunnuntaista saadakseni loppuun kauan hyllyssä odottaneen Olavi Paavolaisen Risti ja hakaristi-teoksen. Kun teki mieli lepuuttaa Pereciä, ettei siitä katoa maku. Urakka oli kyllä melkoinen.
Paavolainen on erikoinen tapaus, olen aikaisemmin lukenut häneltä Pako pimeyteen-trilogian ensimmäisen osan, Kolmannen valtakunnan vieraana. Lukujärjestys meni nyt kyllä sekaisin, siltä välistä tipahti Lähtö ja loitsu. Mikä on sinänsä harmillista, koskapa Risti ja hakaristin aloittava inkavaltiota paavolaismaisen sanahelisevästi ja innokkaasti kuvaava juttu oikeastaan päättää Paavolaisen Etelä-Amerikan matkan kuvailun. Pahkeinen.
Inkakuvauksessa on kyllä voimaa — se on toki liioitteleva, hetkellisesti pateettinen ja henkii ajalle (tai ainakin kirjailijalle) tyypillistä romantisoivaa suhtautumista, mutta siinä on samalla jotakin matkakertomusmaisen viihdyttävää. Siksi olisi oikeastaan ollutkin mukava lukea Lähtö ja loitsu ensiksi. Natsijuttuja halajava kyllä varmasti tylsistyy kuoliaaksi yli puolet kirjasta kattavan Inka- ja konkistadoriosuuden kohdalla.
Inkavaltio on kuitenkin Paavolaiselle myös analogia fasismin ja kansallissosialismin projektien tulevaisuudessa häämöttävästä Päämäärästä, autoritaarisen elitistisestä ja biologis-rasistisesta valtiokommunismista, jossa ihminen on luotu järjestelmää varten ennemminkin kuin järjestelmä ihmistä varten. Tässä kohtaa oikeastaan huomaa, ettei Paavolainen yritäkään luonnehtia mitään "todellista" inkakulttuurin kuvaa, vaan ennemminkin luo välineen. Katolisten kristittyjen ja individualistisen länsimaisen ahneuden tuhoama Inkakulttuuri on Paavolaiselle historiallinen esimerkki kirjoitusajankohdan päätään nostavista totaalivaltioista — nyt 400 vuotta myöhemmin pöytä on käännetty, Rooma ja Berliini suuntaavat hyökkäyksensä kohti pehmeitä arvoja ja kalpeaa porvarillisuutta edustavaa kristinuskoa kohden.
Paavolainen käyttääkin paljon sivuja kuvatessaan kristinuskon ja kirkon kasvavaa vastakkainasettelua Hitlerin ja Mussolinin hallintojen kanssa. Osansa kuvailusta saa myös uusi nuoruuskultti ja naisen asema totalitaristisissa projekteissa.
Kirjoittajan suhtautumista kansallissosialismiin ja fasismiin tunnetusti leimaa jakomielisyys ja moniselitteisyys. On selvää, että Paavolainen ihastelee ajan hengen mukaan diktaattorien saavutuksia teknologian ja sotilaallisen varustautumisen aloilla, kirjoituksesta paistaa jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus. Toisaalta useat lauseet viittaavat toiseen suuntaan, Paavolainen oikeastaan onnistuu sekoittamaan epäilyttävää ihannointia ja kammottavia ennustusvirheitä — "Inkat eristäytyivät muista kansoista; he olivat jumalsyntyisiä kuten nykyisin 'arjalaiset'. He pitivät hyvää huolta alaisistaan, niinkuin hyvä herra orjistaan ja koiristaan — niinkuin Mussolini pitää mainiota huolta abessinialaisistaan tai Hitler tulevaisuudessa esimerkiksi Afrikan alkuasukkaista." Mutta toisaalta myös varoittavia, kriittisiä toteamuksia, kuten kirjan viimeinen lause — "Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan v a l k o i n e n ja m u s t a rintama."
Lukupiirissä luetun Max Horkheimerin artikkelin kannalta Paavolaisen Risti ja hakaristi osui hyvään ajankohtaan.
Ajatus-kirjojen laitoksessa täytyy kiittää kovasti näköispainosformaattia — alkuperäinen typografia ja asettelu on nimittäin jostain syystä erityisen vaikuttava. Ehkä se johtuu suhteellisen väljästä taitosta, leveistä riviväleistä, ihastuttavista harvennuksista ja ainoastaan otsikon sisältävillä sivuilla erotelluista pääluvuista. Nykyajan tylsätaitot monessa suhteessa kalpenevat.
Paavolainen on erikoinen tapaus, olen aikaisemmin lukenut häneltä Pako pimeyteen-trilogian ensimmäisen osan, Kolmannen valtakunnan vieraana. Lukujärjestys meni nyt kyllä sekaisin, siltä välistä tipahti Lähtö ja loitsu. Mikä on sinänsä harmillista, koskapa Risti ja hakaristin aloittava inkavaltiota paavolaismaisen sanahelisevästi ja innokkaasti kuvaava juttu oikeastaan päättää Paavolaisen Etelä-Amerikan matkan kuvailun. Pahkeinen.
Inkakuvauksessa on kyllä voimaa — se on toki liioitteleva, hetkellisesti pateettinen ja henkii ajalle (tai ainakin kirjailijalle) tyypillistä romantisoivaa suhtautumista, mutta siinä on samalla jotakin matkakertomusmaisen viihdyttävää. Siksi olisi oikeastaan ollutkin mukava lukea Lähtö ja loitsu ensiksi. Natsijuttuja halajava kyllä varmasti tylsistyy kuoliaaksi yli puolet kirjasta kattavan Inka- ja konkistadoriosuuden kohdalla.
Inkavaltio on kuitenkin Paavolaiselle myös analogia fasismin ja kansallissosialismin projektien tulevaisuudessa häämöttävästä Päämäärästä, autoritaarisen elitistisestä ja biologis-rasistisesta valtiokommunismista, jossa ihminen on luotu järjestelmää varten ennemminkin kuin järjestelmä ihmistä varten. Tässä kohtaa oikeastaan huomaa, ettei Paavolainen yritäkään luonnehtia mitään "todellista" inkakulttuurin kuvaa, vaan ennemminkin luo välineen. Katolisten kristittyjen ja individualistisen länsimaisen ahneuden tuhoama Inkakulttuuri on Paavolaiselle historiallinen esimerkki kirjoitusajankohdan päätään nostavista totaalivaltioista — nyt 400 vuotta myöhemmin pöytä on käännetty, Rooma ja Berliini suuntaavat hyökkäyksensä kohti pehmeitä arvoja ja kalpeaa porvarillisuutta edustavaa kristinuskoa kohden.
Paavolainen käyttääkin paljon sivuja kuvatessaan kristinuskon ja kirkon kasvavaa vastakkainasettelua Hitlerin ja Mussolinin hallintojen kanssa. Osansa kuvailusta saa myös uusi nuoruuskultti ja naisen asema totalitaristisissa projekteissa.
Kirjoittajan suhtautumista kansallissosialismiin ja fasismiin tunnetusti leimaa jakomielisyys ja moniselitteisyys. On selvää, että Paavolainen ihastelee ajan hengen mukaan diktaattorien saavutuksia teknologian ja sotilaallisen varustautumisen aloilla, kirjoituksesta paistaa jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus. Toisaalta useat lauseet viittaavat toiseen suuntaan, Paavolainen oikeastaan onnistuu sekoittamaan epäilyttävää ihannointia ja kammottavia ennustusvirheitä — "Inkat eristäytyivät muista kansoista; he olivat jumalsyntyisiä kuten nykyisin 'arjalaiset'. He pitivät hyvää huolta alaisistaan, niinkuin hyvä herra orjistaan ja koiristaan — niinkuin Mussolini pitää mainiota huolta abessinialaisistaan tai Hitler tulevaisuudessa esimerkiksi Afrikan alkuasukkaista." Mutta toisaalta myös varoittavia, kriittisiä toteamuksia, kuten kirjan viimeinen lause — "Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan v a l k o i n e n ja m u s t a rintama."
Lukupiirissä luetun Max Horkheimerin artikkelin kannalta Paavolaisen Risti ja hakaristi osui hyvään ajankohtaan.
Ajatus-kirjojen laitoksessa täytyy kiittää kovasti näköispainosformaattia — alkuperäinen typografia ja asettelu on nimittäin jostain syystä erityisen vaikuttava. Ehkä se johtuu suhteellisen väljästä taitosta, leveistä riviväleistä, ihastuttavista harvennuksista ja ainoastaan otsikon sisältävillä sivuilla erotelluista pääluvuista. Nykyajan tylsätaitot monessa suhteessa kalpenevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti