Harmittaa, lähinnä valtio (totaalikieltäytyjien hämärä kohtelu, joka hyppäsi mieleen aamulla HS:n TV-arvioiden joukossa olleesta dokumentista — muistutti tässä taannoin S-Osiksella käymästäni keskustelusta.) ja vaihtelevasti häipyvä ja uudelleen nouseva päänsärky. Ärsyttävää, mutta onneksi osuu tuurilla sunnuntaihin.
Siinä missä pääkoppa sallii, yritän silti madella eteenpäin Auerbachissa. Mimesis on toisaalta älyllisesti äärimmäisen lumoavaa tekstiä — todellista länsimaisen 1900-luvun porvaris-high-culturen viehätystä. Tämä kyllä laittaa kadehtimaan, sillä nykyään harva voi (tai viitsii) hankkia samanlaisen valtavan laajan klassisen sivistyksen (kielitaitoineen) kuin Auerbachilla oli — eikä siitä nyt varmaan niin paljon hyötyäkään olisi, olisihan se aika rajoittunutta (paitsi kielitaidon kannalta). Kuten jossain todettua, saksan-juutalaiset 1900-luvun alussa (yleensä maanpaossa) kirjoittaneet muodostavat toden totta varsin ihailtavan intellektuaalisen perinnön tuottajan ryhmän. Döblin, Auerbach, Benjamin nousevat ensimmäisenä mieleen. Joskin Döblin halveksi tätä kasvatusta melkoisesti, ja ehkä hän olikin niin pirun hyvä juuri siitä syystä.
Sivistyksen puutteessa oikeastaan eniten harmittaa se, ettei tunne kristinuskon referenssejä niin tarkkaan kun oikeastaan jonkin uskonnollisen taiteen (johon minulla on kompleksinen suhde) näkemisen kannalta olisi hyvä. Esimerkiksi Auerbachin osoittama yhteys Aatamin kylkiluusta luodun Eevan (ihmiskunnan liha) ja Jeesuksen kylkeen keihäällä tökätyn keihään tekemän haavan välillä (ihmiskunnan henkisen kodin syntyminen, kirkko. Haavasta roiskahtaa vettä ja verta kuin sakramenteissa. Onpa muuten kartesiolaisesti nähty juttu, vai tulkitsenko minä vain tahallani väärin).
Kuten eräät muutkin, Auerbach pitää nykykristinuskoa individualistisessa länsimaailmassa jo emotionaalis-tunteelliseksi hutuksi muuttuneena, kuolleena uskontona. Raamatun "tyrannimaista", ehdotonta auktoriteettia vaativaa todellisuuskuvaa (tarinoineen) ei voi sijoittaa enää muulla tavalla nykyisen kulttuurin piiriin.
Auerbachin selvästi historisistinen sävy kaivelee kyllä jo kolmannen luvun jälkeen. Mutta ehkä siihen tottuu ajan mittaan.
...
Siinä missä pääkoppa sallii, yritän silti madella eteenpäin Auerbachissa. Mimesis on toisaalta älyllisesti äärimmäisen lumoavaa tekstiä — todellista länsimaisen 1900-luvun porvaris-high-culturen viehätystä. Tämä kyllä laittaa kadehtimaan, sillä nykyään harva voi (tai viitsii) hankkia samanlaisen valtavan laajan klassisen sivistyksen (kielitaitoineen) kuin Auerbachilla oli — eikä siitä nyt varmaan niin paljon hyötyäkään olisi, olisihan se aika rajoittunutta (paitsi kielitaidon kannalta). Kuten jossain todettua, saksan-juutalaiset 1900-luvun alussa (yleensä maanpaossa) kirjoittaneet muodostavat toden totta varsin ihailtavan intellektuaalisen perinnön tuottajan ryhmän. Döblin, Auerbach, Benjamin nousevat ensimmäisenä mieleen. Joskin Döblin halveksi tätä kasvatusta melkoisesti, ja ehkä hän olikin niin pirun hyvä juuri siitä syystä.
Sivistyksen puutteessa oikeastaan eniten harmittaa se, ettei tunne kristinuskon referenssejä niin tarkkaan kun oikeastaan jonkin uskonnollisen taiteen (johon minulla on kompleksinen suhde) näkemisen kannalta olisi hyvä. Esimerkiksi Auerbachin osoittama yhteys Aatamin kylkiluusta luodun Eevan (ihmiskunnan liha) ja Jeesuksen kylkeen keihäällä tökätyn keihään tekemän haavan välillä (ihmiskunnan henkisen kodin syntyminen, kirkko. Haavasta roiskahtaa vettä ja verta kuin sakramenteissa. Onpa muuten kartesiolaisesti nähty juttu, vai tulkitsenko minä vain tahallani väärin).
Kuten eräät muutkin, Auerbach pitää nykykristinuskoa individualistisessa länsimaailmassa jo emotionaalis-tunteelliseksi hutuksi muuttuneena, kuolleena uskontona. Raamatun "tyrannimaista", ehdotonta auktoriteettia vaativaa todellisuuskuvaa (tarinoineen) ei voi sijoittaa enää muulla tavalla nykyisen kulttuurin piiriin.
Auerbachin selvästi historisistinen sävy kaivelee kyllä jo kolmannen luvun jälkeen. Mutta ehkä siihen tottuu ajan mittaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti