Eilinen, hieman sekavaksi (minun takiani) mennyt keskustelu moraalisesta relativismista oli melkoisen uudelleenherättelevä, tosin tuskallinen siinä mielessä, että tiedosti taas unohtaneensa lukemiaan asioita (lähinnä Sihvolan maailmankansalaisen etiikkaa, jonka aiheenkäsittely on lukemistani vertaansa vailla). Tai oikeastaan argumentointia, joka kaatoi alkuperäisiä intuitiivisia rakenteita, jotka näemmä unohtaessaan on pystyttänyt taas uudestaan. Tai vain palannut epäjohdonmukaisesti ajatteluun.
Anti-kolonialistisella kulttuurintutkijalla on aina tietty houkutus ryhtyä puolustamaan toisten kulttuurien ihmisoikeuskäytäntöjen hämäriä puolia vihamieliseltä, länsimaiselta kritiikiltä tukeutumalla moraaliseen relativismiin, joka on johdettavissa kulttuurillisesta relativismista. Ajan mittaan tästä muodostaa itselleen argumenttiaparaatin, jonka pohja on lopulta kovin mutainen ja epäselvästi jäsennelty. Jos sellaista pohjaa onkaan. Irvokkainta on tietenkin se, että todellisuudessa allekirjoittaa oman kulttuurin moraaliarvot (ainakin noin valikoiden) ja käyttää vielä viitseliäisyyttään osallistumalla ainakin pintatasolla ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Syntyy vastakkainasettelu poliittisen/moraalisen ja akateemisesti suuntautuneen ajattelun välillä. On miltei pelottavaa ajatella millaisiin kauheuksiin tällainen jakautuminen on tiedemaailmassakin johtanut, etenkin sellaisilla aloilla, jossa tutkimustuloksilla voidaan tehdä todellista hallaa (kulttuurihistorian rajoitteet ovat tässä vain siunauksellisia).
Suurin aukko kulttuurirelativismissa ja moraalirelativismissa on lopulta siihen sisältyvässä ajatuksessa kulttuuripiireistä (ja siten moraalikäytännöistä - tavoista) essentialistisina, muuttumattomina blokkeina. Näinhän asia ei tietenkään ole, vaan kulttuuria voi ja pitää muuttaa - suoraan sellainen on tietenkin mahdotonta, mutta työkaluja on olemassa. Näin ollen esimerkiksi ihmisoikeustyö, niin läntiselle ajattelulle perustuessaankin, on vain työkalu kulttuurien välillä. On siis perusteetonta antaa periksi esimerkiksi sille, että naisten kohtelu muissa kulttuureissa olisi jotenkin hyväksyttävä kulttuurirelativismin kautta tai että asiasta kommentointi olisi henkistä kolonialismia (ellei muutosehdotus ole sisällöltään kolonialistinen).
S. oli tietenkin lopulta ihan oikeassa siinä, että vika on paljon helpompi nähdä toisessa kuin itsessään - ihan kuin länsimainen kulttuuri nyt olisi ratkaissut kaikki ongelmansa. Ne ovat olemassa, mutta erilaisia. Ja sisältä päin vaikeampia nähdä (vaikka jälleen se, että kysymys ei ole mistään huntingtonilaisista essentialistisista kulttuuripalikoista, helpottaa asiaa kummasti). Ehkä tässä onkin sen länsimaisen ylimielisen kritiikin suurin sudenkuoppa - sen saarnaava sävy ajaa ymmärtävät (tai oikeastaan ylimielisen kritiikin vastapooliksi asettuvat) relativismin upottavaan suohon.
Epäjohdonmukaisesti kirjoitettu - asiasta täytyisi joskus ehtiessään kirjoittaa jäsennellymmin (iskee déjà vu - voisin vannoa kirjoittaneeni Sihvolan kirjasta joskus aikaisemminkin, mutta tunnisteeni ovat huonosti järjestetty tiedonhaun kannalta) ja seikkaperäisemmin purkaen. Mutta blogimerkinnät ovat nopeista ajatuksista tehtyjä.
Anti-kolonialistisella kulttuurintutkijalla on aina tietty houkutus ryhtyä puolustamaan toisten kulttuurien ihmisoikeuskäytäntöjen hämäriä puolia vihamieliseltä, länsimaiselta kritiikiltä tukeutumalla moraaliseen relativismiin, joka on johdettavissa kulttuurillisesta relativismista. Ajan mittaan tästä muodostaa itselleen argumenttiaparaatin, jonka pohja on lopulta kovin mutainen ja epäselvästi jäsennelty. Jos sellaista pohjaa onkaan. Irvokkainta on tietenkin se, että todellisuudessa allekirjoittaa oman kulttuurin moraaliarvot (ainakin noin valikoiden) ja käyttää vielä viitseliäisyyttään osallistumalla ainakin pintatasolla ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Syntyy vastakkainasettelu poliittisen/moraalisen ja akateemisesti suuntautuneen ajattelun välillä. On miltei pelottavaa ajatella millaisiin kauheuksiin tällainen jakautuminen on tiedemaailmassakin johtanut, etenkin sellaisilla aloilla, jossa tutkimustuloksilla voidaan tehdä todellista hallaa (kulttuurihistorian rajoitteet ovat tässä vain siunauksellisia).
Suurin aukko kulttuurirelativismissa ja moraalirelativismissa on lopulta siihen sisältyvässä ajatuksessa kulttuuripiireistä (ja siten moraalikäytännöistä - tavoista) essentialistisina, muuttumattomina blokkeina. Näinhän asia ei tietenkään ole, vaan kulttuuria voi ja pitää muuttaa - suoraan sellainen on tietenkin mahdotonta, mutta työkaluja on olemassa. Näin ollen esimerkiksi ihmisoikeustyö, niin läntiselle ajattelulle perustuessaankin, on vain työkalu kulttuurien välillä. On siis perusteetonta antaa periksi esimerkiksi sille, että naisten kohtelu muissa kulttuureissa olisi jotenkin hyväksyttävä kulttuurirelativismin kautta tai että asiasta kommentointi olisi henkistä kolonialismia (ellei muutosehdotus ole sisällöltään kolonialistinen).
S. oli tietenkin lopulta ihan oikeassa siinä, että vika on paljon helpompi nähdä toisessa kuin itsessään - ihan kuin länsimainen kulttuuri nyt olisi ratkaissut kaikki ongelmansa. Ne ovat olemassa, mutta erilaisia. Ja sisältä päin vaikeampia nähdä (vaikka jälleen se, että kysymys ei ole mistään huntingtonilaisista essentialistisista kulttuuripalikoista, helpottaa asiaa kummasti). Ehkä tässä onkin sen länsimaisen ylimielisen kritiikin suurin sudenkuoppa - sen saarnaava sävy ajaa ymmärtävät (tai oikeastaan ylimielisen kritiikin vastapooliksi asettuvat) relativismin upottavaan suohon.
Epäjohdonmukaisesti kirjoitettu - asiasta täytyisi joskus ehtiessään kirjoittaa jäsennellymmin (iskee déjà vu - voisin vannoa kirjoittaneeni Sihvolan kirjasta joskus aikaisemminkin, mutta tunnisteeni ovat huonosti järjestetty tiedonhaun kannalta) ja seikkaperäisemmin purkaen. Mutta blogimerkinnät ovat nopeista ajatuksista tehtyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti