Vielä Adornosta ja Kulttuuriteollisuudesta (The Culture Industry, alk. Kulturindustrie).
Toisessa artikkelissa, paljon edellistä monimutkaisemmassa, Adorno kirjoittaa yleisempää fragmenttia massakulttuurista (The Scheme of Mass Culture, alk. Das Schema der Massenkultur). Massakulttuuri on Adornolle elementti, jota on kertakaikkisen mahdoton paeta nykyisten tuotantosuhteiden (marxilaisittain) hallitsemassa yhteiskunnassa - joka erottelee henkisen ja fyysisen työn toisistaan ja noudattaa työn arvon sijaan tuotteen kysynnän ja tarjonnan lainalaisuutta. Niinpä jokainen kulttuurinkin kuluttaja ja tuottaja osallistuu tahtomattaankin massakulttuuriin, oikeastaan on sille alisteinen kuten työläinen on pääoman vallalle. Vapaus katoaa, kun valinnan mahdollisuus on ainoastaan yhdestä annetusta - kuten vanki rakastuu selliinsä, kun hänelle ei ole jätetty enää mitään muuta rakastettavaksi.
Adornon näkemys kulttuurin kuluttajasta (tai vastaanottajasta) on tosin, kuten jo johdannon kirjoittanut J.M.Bernstein toteaa, kovin pessimistinen ja yhdensuuntainen - ylhäältä päin määritellyt tahdot hallitsevat automaattisen lainalaisuuden tavoin, eikä kuluttajalla ole minkäänlaista mahdollisuutta esimerkiksi medialukutaitoon (joka on käsitteenä piirun verran liian nykyaikainen) - mainosten syötit niellään koukkuineen siimoineen vailla sen suurempaa kykyä peräänkuulutettuun kriittiseen ajatteluun. Rohkenen väittää, ettei "tavallinen kuluttaja", mitä se sitten yhteyksissään tarkoittaneekaan, ole (nykyään, ja tuskin 1930-luvullakaan) ollenkaan niin tyhmä kuin Adorno antaa ymmärtää. Kärjistystä idean läpilyömiseksikö, vai arroganttia uskoa ihmisten typeryyteen?
Adorno allekirjoittaa teesit väärästä tietoisuudesta ("false consciousness") ja kulttuurituotteiden fetisistisestä asemasta (joista molemmat keskeisiä käsitteitä marxistisessa ajattelussa), mutta ei tarjoa minkäänlaista vastausta miten tästä tilasta voisi pyrkiä mihinkään suuntaan. Vastarinta on mahdotonta, mutta sitä pitää silti ristiriitaisesti Adornon mukaan yrittää ajattelun tasolla. Teoriasta ei ole tietä praxikseen, ja mitä ilmeisemmin juuri tämän takia 1960-70-luvun politisoituneet liikkeet (esimerkiksi ulkoparlamentaarinen oppositio, APO) pitivät Adornoa paatuneena reaktionistina, joka ei seiso sanojensa takana käytännössä. Adornon luentoja sabotoitiinkin juuri tällä verukkeella - toiselta puolelta konservatiivit vastaavasti syyttivät filosofia väkivaltaisen opiskelijaliikkeen kumouksellisen teorian kirjoittamisesta ja kapinan sytyttämisestä. Ristitulessa, toden totta.
Ehkä Adorno tuntisi olonsa paremmaksi nyt, kun Kulttuuriteollisuuden universalistis-luonteinen hegemonia on särkynyt, ainakin näennäisesti. Ehkä hän näkisi tappiomielialan värittämän marxilaisuuden ulkopuolella vaihtoehtoisia polkuja kohden riippumattomuutta markkinavoimista (tai oikeammin, liikettä kohden riippumattomuutta markkinavoimien pakkovallasta). Tai ehkä tämäkin on vain kirjoittajan omaa optimismia, kenties Kulttuuriteollisuus on ainoastaan vaihtanut kaapua.
Toisessa artikkelissa, paljon edellistä monimutkaisemmassa, Adorno kirjoittaa yleisempää fragmenttia massakulttuurista (The Scheme of Mass Culture, alk. Das Schema der Massenkultur). Massakulttuuri on Adornolle elementti, jota on kertakaikkisen mahdoton paeta nykyisten tuotantosuhteiden (marxilaisittain) hallitsemassa yhteiskunnassa - joka erottelee henkisen ja fyysisen työn toisistaan ja noudattaa työn arvon sijaan tuotteen kysynnän ja tarjonnan lainalaisuutta. Niinpä jokainen kulttuurinkin kuluttaja ja tuottaja osallistuu tahtomattaankin massakulttuuriin, oikeastaan on sille alisteinen kuten työläinen on pääoman vallalle. Vapaus katoaa, kun valinnan mahdollisuus on ainoastaan yhdestä annetusta - kuten vanki rakastuu selliinsä, kun hänelle ei ole jätetty enää mitään muuta rakastettavaksi.
Adornon näkemys kulttuurin kuluttajasta (tai vastaanottajasta) on tosin, kuten jo johdannon kirjoittanut J.M.Bernstein toteaa, kovin pessimistinen ja yhdensuuntainen - ylhäältä päin määritellyt tahdot hallitsevat automaattisen lainalaisuuden tavoin, eikä kuluttajalla ole minkäänlaista mahdollisuutta esimerkiksi medialukutaitoon (joka on käsitteenä piirun verran liian nykyaikainen) - mainosten syötit niellään koukkuineen siimoineen vailla sen suurempaa kykyä peräänkuulutettuun kriittiseen ajatteluun. Rohkenen väittää, ettei "tavallinen kuluttaja", mitä se sitten yhteyksissään tarkoittaneekaan, ole (nykyään, ja tuskin 1930-luvullakaan) ollenkaan niin tyhmä kuin Adorno antaa ymmärtää. Kärjistystä idean läpilyömiseksikö, vai arroganttia uskoa ihmisten typeryyteen?
Adorno allekirjoittaa teesit väärästä tietoisuudesta ("false consciousness") ja kulttuurituotteiden fetisistisestä asemasta (joista molemmat keskeisiä käsitteitä marxistisessa ajattelussa), mutta ei tarjoa minkäänlaista vastausta miten tästä tilasta voisi pyrkiä mihinkään suuntaan. Vastarinta on mahdotonta, mutta sitä pitää silti ristiriitaisesti Adornon mukaan yrittää ajattelun tasolla. Teoriasta ei ole tietä praxikseen, ja mitä ilmeisemmin juuri tämän takia 1960-70-luvun politisoituneet liikkeet (esimerkiksi ulkoparlamentaarinen oppositio, APO) pitivät Adornoa paatuneena reaktionistina, joka ei seiso sanojensa takana käytännössä. Adornon luentoja sabotoitiinkin juuri tällä verukkeella - toiselta puolelta konservatiivit vastaavasti syyttivät filosofia väkivaltaisen opiskelijaliikkeen kumouksellisen teorian kirjoittamisesta ja kapinan sytyttämisestä. Ristitulessa, toden totta.
Ehkä Adorno tuntisi olonsa paremmaksi nyt, kun Kulttuuriteollisuuden universalistis-luonteinen hegemonia on särkynyt, ainakin näennäisesti. Ehkä hän näkisi tappiomielialan värittämän marxilaisuuden ulkopuolella vaihtoehtoisia polkuja kohden riippumattomuutta markkinavoimista (tai oikeammin, liikettä kohden riippumattomuutta markkinavoimien pakkovallasta). Tai ehkä tämäkin on vain kirjoittajan omaa optimismia, kenties Kulttuuriteollisuus on ainoastaan vaihtanut kaapua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti