Eilinen Etnia-festivaalien näyttämä Arto Halosen dokumentti Pyhän kirjan varjo oli laatutyötä. Ja hyvin häiritsevä dokumentti. Se kertoo Turkmenistanin edesmenneen despootin Saparmurat Nijazovin, alias Türkmenbaşyn, kirjoittamasta sekavasta eepoksesta Ruhnamasta, jonka varjossa valtiota pyöritettiin rajuin ottein. Toisinajattelijat putkaan tai hengiltä, pidätyksiä ja kontrollikoneistoja. Nijazovin ympärille rakennettiin mahtipontinen henkilökultti, ja dokumentissa nähdäänkin reilusti lainauksia Turkmenistanin televisiosta, jossa pikkutytöt iloisesti laulavat gloriaa suurelle Turkmeenien isälle. Turkmenistan on ehkä pahimmassa ihmisoikeusjamassa kaikista alueen maista, mikä on aika hyvin ottaen huomioon että Yhdysvaltain rakkaassa liittolaismaassa Uzbekistanissakin on tapana keittää toisinajattelijoita kattilassa.
Halosen Turkmenistan-kuva koostuu paikan päällä kuvatuista massiivisista monumenteista ja uudisrakennuksista, joihin raha on revitty maan rikkaista kaasu- ja öljyvaroista. Maaseudusta on lyhyesti kuvaa, mutta kurjaltahan siellä näyttää.
Yleisen maadokumentin sijaan Halonen keskittyy dokumentissaan Ruhnamaan, sen asemaan diktatuurin välineenä - ja ennenkaikkea vahvaan yrityskritiikkiin. Suuryritykset ovat nimittäin toistuvasti käännättäneet kirjaa voidellakseen Nijazovia herkullisiin diileihin, dollarit silmissä kiiltäen. Suurin osa dokumentista koostuukin tekijöiden (etenkin toimittajalakimies Kevin Frazier ja Halonen) yrityksistä tavoitella suurfirmojen johtoporrasta haastatteluihin siitä, miten ne voivat eettisten sääntöjensä sisällä silti tukea diktatuuria pelkkä voitontavoittelu mielessä. Ja kyllähän ne voivat, mutta haastatteluja ei heru - ei turkkilaiselta rakennusurakointifirmalta Çalik Holdingilta, jonka vetohahmo Ahmet Çalık nousi jopa ministeriksi Turkmenistanin hallitukseen. Eikä Daimmler-Benziltä, Siemensiltä, ranskalaiselta rakennusjätti Bouyguesilta, Caterpillarilta, John Deereltä, jonka traktorit iloisesti leikkaavat suuren turkmeenikansan tähkäpäät. Ainoastaan suomalainen Ensto, jonka johto löysi moraalinsa käännätettyään ensin ensimmäisen osan Ruhnamasta suomeksi, suostuu - ja siitä todellinen hatunnosto, osoitus, että myös markkinataloudessa voidaan noudattaa eettisiä periaatteita.
Joitain kai haittaa se, että Halonen on rekonstruoinut muutamia pätkiä Turkmenistan-televisiotyyliin. Etenkin, koska kaikki vaikuttaa unenomaiselta, värimaailma ja visuaalinen asu kun on suomalaiselle melkoisen erikoinen, lähes fiktiivisen oloinen. Tosin sellainen se tunnelma taitaa Turkmenistanin televisiossa ollakin. Minusta rekonstruktiotkin toimivat hyvin, katsojalle ei tule liikaa ohjailtu olo, vaan oikea kuvanauha toimii hyvin jälkeenpäin tehtyjen kanssa. Eivätkä ne sitäpaitsi liity varsinaisesti esitettyihin argumentteihin. Ja huikein pätkä, Bouguyesin teettämä keskusteluohjelma Turkmenistanissa, joka näytettiin kyllä siellä, mutta ei väitteistä huolimatta koskaan Ranskan televisiossa, on aitoa tavaraa. Jotkut talouden toimijat eivät selvästi tunne lainkaan häpeää.
Halosen argumentteja ei ole vaikea uskoa. Hän oli itse näytännössä paikalla, ja kertoi ettei edes dokumentin julkaisun jälkeen ole löytynyt rohkeutta suuryrityksistä tunnustaa erheitään. Eikä varmaan löydykään ihan heti, koska uuden presidentin valtakaudella homma näyttää seuraavan pitkälti samoja reittejä. Pitkäniminen presidentti Gurbanguly Mälikgulyýewiç Berdimuhammedow on kuulemma ehtinyt jo kirjoittaa oman viisasten kirjan, jolla Ruhnamaa ehkä lähitulevaisuudessa pyritään korvaamaan - koululapset opettelevat nyt sitä ulkoa entisen eepoksen sijaan. Halonen on julkaisemassa aivan lähiaikoina aiheesta kirjaa, joka menee yksityiskohdissa syvemmälle ja herättää kuulemma mielenkiintoisia kysymyksiä kotimaisen Nokia Siemensin toimista kuuntelujärjestelmien toimittajana, niin Turkmenistanissa kuin Kiinassakin. Jälkimmäisessähän Nobel-palkittu Martti Ahtisaarikin seikkaili Nokian kaupparatsuna. Jään odottamaan kiinnostuksella.
Yritysketkuiluja voi seurata tekijäryhmään liittyvällä sivustolla FreedomForSale.org. Unohtaa ei myös kannata vanhaa CorpWatchia. Mutta vihaksi se kaikki pistää.
Halosen Turkmenistan-kuva koostuu paikan päällä kuvatuista massiivisista monumenteista ja uudisrakennuksista, joihin raha on revitty maan rikkaista kaasu- ja öljyvaroista. Maaseudusta on lyhyesti kuvaa, mutta kurjaltahan siellä näyttää.
Yleisen maadokumentin sijaan Halonen keskittyy dokumentissaan Ruhnamaan, sen asemaan diktatuurin välineenä - ja ennenkaikkea vahvaan yrityskritiikkiin. Suuryritykset ovat nimittäin toistuvasti käännättäneet kirjaa voidellakseen Nijazovia herkullisiin diileihin, dollarit silmissä kiiltäen. Suurin osa dokumentista koostuukin tekijöiden (etenkin toimittajalakimies Kevin Frazier ja Halonen) yrityksistä tavoitella suurfirmojen johtoporrasta haastatteluihin siitä, miten ne voivat eettisten sääntöjensä sisällä silti tukea diktatuuria pelkkä voitontavoittelu mielessä. Ja kyllähän ne voivat, mutta haastatteluja ei heru - ei turkkilaiselta rakennusurakointifirmalta Çalik Holdingilta, jonka vetohahmo Ahmet Çalık nousi jopa ministeriksi Turkmenistanin hallitukseen. Eikä Daimmler-Benziltä, Siemensiltä, ranskalaiselta rakennusjätti Bouyguesilta, Caterpillarilta, John Deereltä, jonka traktorit iloisesti leikkaavat suuren turkmeenikansan tähkäpäät. Ainoastaan suomalainen Ensto, jonka johto löysi moraalinsa käännätettyään ensin ensimmäisen osan Ruhnamasta suomeksi, suostuu - ja siitä todellinen hatunnosto, osoitus, että myös markkinataloudessa voidaan noudattaa eettisiä periaatteita.
Joitain kai haittaa se, että Halonen on rekonstruoinut muutamia pätkiä Turkmenistan-televisiotyyliin. Etenkin, koska kaikki vaikuttaa unenomaiselta, värimaailma ja visuaalinen asu kun on suomalaiselle melkoisen erikoinen, lähes fiktiivisen oloinen. Tosin sellainen se tunnelma taitaa Turkmenistanin televisiossa ollakin. Minusta rekonstruktiotkin toimivat hyvin, katsojalle ei tule liikaa ohjailtu olo, vaan oikea kuvanauha toimii hyvin jälkeenpäin tehtyjen kanssa. Eivätkä ne sitäpaitsi liity varsinaisesti esitettyihin argumentteihin. Ja huikein pätkä, Bouguyesin teettämä keskusteluohjelma Turkmenistanissa, joka näytettiin kyllä siellä, mutta ei väitteistä huolimatta koskaan Ranskan televisiossa, on aitoa tavaraa. Jotkut talouden toimijat eivät selvästi tunne lainkaan häpeää.
Halosen argumentteja ei ole vaikea uskoa. Hän oli itse näytännössä paikalla, ja kertoi ettei edes dokumentin julkaisun jälkeen ole löytynyt rohkeutta suuryrityksistä tunnustaa erheitään. Eikä varmaan löydykään ihan heti, koska uuden presidentin valtakaudella homma näyttää seuraavan pitkälti samoja reittejä. Pitkäniminen presidentti Gurbanguly Mälikgulyýewiç Berdimuhammedow on kuulemma ehtinyt jo kirjoittaa oman viisasten kirjan, jolla Ruhnamaa ehkä lähitulevaisuudessa pyritään korvaamaan - koululapset opettelevat nyt sitä ulkoa entisen eepoksen sijaan. Halonen on julkaisemassa aivan lähiaikoina aiheesta kirjaa, joka menee yksityiskohdissa syvemmälle ja herättää kuulemma mielenkiintoisia kysymyksiä kotimaisen Nokia Siemensin toimista kuuntelujärjestelmien toimittajana, niin Turkmenistanissa kuin Kiinassakin. Jälkimmäisessähän Nobel-palkittu Martti Ahtisaarikin seikkaili Nokian kaupparatsuna. Jään odottamaan kiinnostuksella.
Yritysketkuiluja voi seurata tekijäryhmään liittyvällä sivustolla FreedomForSale.org. Unohtaa ei myös kannata vanhaa CorpWatchia. Mutta vihaksi se kaikki pistää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti