Kesäillan hiljaisuus, Turku ja pari punaviinilasillista saavat varsin emotionaaliseksi, mutta olkoon menneeksi:
...
Yöllä näin unta Rosa Luxemburgista. Sääli, että Sigmund Freudin Unien tulkinta on hukassa, ehkä hän kirjoitti jotain unien näkemisestä vallankumouksellisista.
Dem Karl Liebknecht, dem haben wir's geschworen, der Rosa Luxemburg reichen wir die Hand / Den Karl Liebknecht, den haben wir verloren, die Rosa Luxemburg fiel durch Mörderhand.
Dem Karl Liebknecht, dem haben wir's geschworen, der Rosa Luxemburg reichen wir die Hand / Den Karl Liebknecht, den haben wir verloren, die Rosa Luxemburg fiel durch Mörderhand.
...
Matkanteko saa aina suhtautumaan kaupunkeihin lähes sentimentaalisuutta hipoen. Jo kotimainen matkanteko. Junaillessani Hyvinkäältä Helsingin kautta Turkuun en voinut kesäisessä melankoliassani (tai Mela-mela-mela-mela-melancholia, melancholia mon cher, schweb über der neuen Stadt und über dem Land, kuten Einstürzende Neubauten klassisesti ja tätä paljon pidemmin ja helvetin hienosti toteaa ilmiöstä kappaleessaan Die Befindlichkeit des Landes) olla hekumoimatta jotain sellaista kaupunkien omalaatuisessa "tunnelmassa", jonka tavoittaa vain monimutkaisessa sekoituksessa ajatuksia, muistoja ja aistimuksia — johon pääsee vain antautuessaan patetiansa vietäväksi. Tähän tietenkin saattaa vaikuttaa myös Bruno Schulzin adjektiivipöhöttyneet varhaiset novellit kokoelmassa Krokotiilikuja, joka muuten leikkaa Sanatorium Pod Klepsydrąn päälle, koska suomentajat joskus 1970-luvulla ovat saaneet kuningasidean yhdistää valikoiden puolankielisiä novellikokonaisuuksia.
Joka tapauksessa — etenkin hajuaistimuksista, jotka useimmiten jättää tuolle puolen havainnointinsa, koska niistähän ei voi sanoa mitään yleistävää. Hyvinkää tuoksuu vanhoille tervatuille ratapölkyille, mikä on sinänsä ironista, etten voinut olla huomaamatta tätä havaitessani, että myös Auschwitz-Birkenaun parakit tuoksuivat samanlaiselle tervatulle puulle. Oświęcim itsessään ei taas tuoksunut juuri millekään, kontrastina talvisen Krakovan kaiken peittävälle ruskohiilelle.
Helsinki vastaavasti, jos pakokaasun kuorruttamaa ydinkeskustaa ja virtsanhajuista asematunnelia ei lasketa mukaan, tuoksuu ennen kaikkea merelle, kolera-altaalle ja kivikossa lojuvalle rakkolevälle. Sellaiselle mille meri minun mielleyhtymissäni tuoksuu. Jopa itäisen Pasilan betoniviidakossa (joka liittyy myös Espoon keskustaan, joka tosin tuoksuu vain märälle betonille). Jo kirjoittaminen saa kaipaamaan Vattuniemen kalliorantoja ja Suomenlinnan tuulisia varustuksia (ja historiallisen homeisen tuoksuisia tunneleitaan). Ne ansaitsivat seuraavalla Helsinki-vierailulla arvoisensa vierailun. Hattu kourassa, laukussa pari pulloa Auraa ja hyvää kirjallisuutta rantakallioilla nautittavaksi, ahterin alle väärinkäytettäväksi Keffiyeh.
Turku, silloin kun ei Kupittaan juna-asemalla noustessa löyhkää HK:n tehtaiden takia nakeille ja maksalaatikolle, tuoksuu miellyttävästi leikatulle nurmikolle, kevyesti merelliselle tuulelle (vrt. Helsinki) ja puutaloille. Ellei tietenkin ole Aurajoen huono päivä, jolloin kaupungissa tuntuu voimakas keskustapuolueen lemu — jokihan virtaa viljavien maiden halki.
Joka tapauksessa — etenkin hajuaistimuksista, jotka useimmiten jättää tuolle puolen havainnointinsa, koska niistähän ei voi sanoa mitään yleistävää. Hyvinkää tuoksuu vanhoille tervatuille ratapölkyille, mikä on sinänsä ironista, etten voinut olla huomaamatta tätä havaitessani, että myös Auschwitz-Birkenaun parakit tuoksuivat samanlaiselle tervatulle puulle. Oświęcim itsessään ei taas tuoksunut juuri millekään, kontrastina talvisen Krakovan kaiken peittävälle ruskohiilelle.
Helsinki vastaavasti, jos pakokaasun kuorruttamaa ydinkeskustaa ja virtsanhajuista asematunnelia ei lasketa mukaan, tuoksuu ennen kaikkea merelle, kolera-altaalle ja kivikossa lojuvalle rakkolevälle. Sellaiselle mille meri minun mielleyhtymissäni tuoksuu. Jopa itäisen Pasilan betoniviidakossa (joka liittyy myös Espoon keskustaan, joka tosin tuoksuu vain märälle betonille). Jo kirjoittaminen saa kaipaamaan Vattuniemen kalliorantoja ja Suomenlinnan tuulisia varustuksia (ja historiallisen homeisen tuoksuisia tunneleitaan). Ne ansaitsivat seuraavalla Helsinki-vierailulla arvoisensa vierailun. Hattu kourassa, laukussa pari pulloa Auraa ja hyvää kirjallisuutta rantakallioilla nautittavaksi, ahterin alle väärinkäytettäväksi Keffiyeh.
Turku, silloin kun ei Kupittaan juna-asemalla noustessa löyhkää HK:n tehtaiden takia nakeille ja maksalaatikolle, tuoksuu miellyttävästi leikatulle nurmikolle, kevyesti merelliselle tuulelle (vrt. Helsinki) ja puutaloille. Ellei tietenkin ole Aurajoen huono päivä, jolloin kaupungissa tuntuu voimakas keskustapuolueen lemu — jokihan virtaa viljavien maiden halki.
...
Olin vielä vähän aikaa sitten syvästi kateellinen Lukulampulle, joka onnistui kirjoittamaan oivallisen kuvaelman prahalaisesta äänimaisemasta, mutta ehkä nyt olen tavoittanut jotain siitä ajatuksesta, että kyse on oikeastaan kaupungille (tai yleensä ympäristölle) avautumisesta, ei niinkään pelkästään vieraasta eksotismista.
...
Vaikka tällainen saksalaisen romantikon tapaan kirjoittaminen (tosin todellakaan täyttämättä T.T.:n Hörderlein-analyysia) on virkistävää, kovin usein se peittyy kirotun analyyttisen logiikan kyllästämän rationaalisen maailmankuvan alle. Edellämainittu kuuluu varmasti akateemisuuden kroonisiin perussairauksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti