Unkarin malliin on vähän arvaamaton kokoelma novelleja. Viljo Tervosen valitsemassa ja kääntämässä kokoelmassa on kieltämättä hetkensä, mutta jo historiallisen katsauksen takia muutamat valikoiduista tuntuvat hieman hudeilta. Tai sitten kokoelma pitäisi nähdä nimenomaan otteena koko 1900-luvun alun unkarilaisesta novellista, eikä niinkään arvioida mielenkiintoisuuden kautta. Hieman arkaaiselta se silti tuntuu, ehkä siksi, että Tervonen on innostunut kääntämiseen jo viimeisimmän maailmanpalon aikaan.
Parhaat novellit useilta unkarilaisilta kirjailijoilta (joiden nimiä en nyt erittele, eivätkä siihen näppäimistön erikoismerkit välttämättä riittäisikään) ovat ehdottoman viihdyttäviä - poika syö liikaa päärynöitä ja sairastuu, virkamiesisä on ensin hämillään työssä saamastaan huomiosta, mutta viimein korruptoituu nauttimaan huomiostaan. Eräällä on taas salaisuus, johon voi viitata ainoastaan sivulausein, "tämähän oli ehdottoman luottamuksellista", ja näyttämöltä poistuessaan pokkaa mielisairaalan ambulanssikuskeille kuin näytelmän käsikirjoituksen mukaan saapuneille vieraille. Puolalaiskasvoinen tuttava huijaa runoilijalta hänen juuri saamansa setelin, tapahtumakulku joka johtaa Tonavaan. Niin kovin keskieurooppalaisen riemastuttavaa, mutta eittämättä hieman 1800-lukulaista, vailla modernistisen kirjallisuuden viitteitä, jos lukuun ei oteta villiintyvien höyryvetureiden aiheuttamaa kaaosta.
Pitkästyttävimmillään Unkarin malliin-kokoelma tarjoilee "impressionistisia" kuvia (Itävalta-)Unkarista, joiden poroporvarillinen ja ehkä hieman kansallisromanttinenkin tunnelma on ennemminkin historiallinen kuriositeetti kuin nykylukijalle kirjallisuutena kiinnostava. Tervonen on varustanut kokoelman lyhyillä kirjoittajien biografioilla, joka varmasti houkuttaa jatkossakin unkarilaisen kirjallisuuden pariin, sillä sukulaiskielen kirjoja on ainakin heimoveliaikoina käännetty kohtuullisella pieteetillä. Todennäköisesti myös sosialistisen ystävyyden ja yhteistyön merkeissä. Siitä mitä olen tällä hetkellä lukenut ei voi paljon puhua, mieleen muistuvat ainoastaan timanttiset István Örkényn Minuuttinovellit ja Péter Esterházy joka ei oikein vakuuttanut (ja jolta lukemani kirjan nimeä en edes enää äkkiseltään muista). Ja tietenkin Kertész, mutta häntä ei lasketa, sillä on Nobel (puhumattakaan, että kaasukammiokirjallisuutta on aina hankala laittaa oikein minnekään).
Kansallisten novellikokoelmien vaivana ja vaikeutena on kyllä viime kädessä aina taipumus tarjoilla monia houkuttelevia nimiä, joiden tekstejä oikeastaan haluaisi lukea, muttei koskaan kuitenkaan tule niin tehneeksi. Ehkä se on vain sitä kirjallisuuden rannattoman meren hienoutta.
Unkarilaisista hyppäsin suoraan takaisin latinoihin ja aloitin José Saramagon. Kuuluu niihin kirjailijoihin joista puhutaan paljon, mutta joiden kirjoja ei koskaan saa luetuksi/loppuun. Saramagon Kertomus näkevistä kyllä tuntuu alustavasti hyvältä, mutta siinä on pelottavan paljon sivuja - ei siinä mielessä, ettei sellaisia saisi luettua, vaan koska Saramago kirjoittaa kuten kirjoittaa. Eteneehän se, mutta kunpa ei kävisi samoin kuin Molinan Sefaradille, jonka parissa uuvuin jo alkumetreille. Jos lukijat voi jakaa kahteen koulukuntaan - niihin jotka tahkoavat loppuun asti väkisin ja niihin jotka heittävät käsistään kirjat jotka uuvuttavat - kuulun yleensä ensimmäiseen ryhmään, mutta joskus ei vain kykene.
Parhaat novellit useilta unkarilaisilta kirjailijoilta (joiden nimiä en nyt erittele, eivätkä siihen näppäimistön erikoismerkit välttämättä riittäisikään) ovat ehdottoman viihdyttäviä - poika syö liikaa päärynöitä ja sairastuu, virkamiesisä on ensin hämillään työssä saamastaan huomiosta, mutta viimein korruptoituu nauttimaan huomiostaan. Eräällä on taas salaisuus, johon voi viitata ainoastaan sivulausein, "tämähän oli ehdottoman luottamuksellista", ja näyttämöltä poistuessaan pokkaa mielisairaalan ambulanssikuskeille kuin näytelmän käsikirjoituksen mukaan saapuneille vieraille. Puolalaiskasvoinen tuttava huijaa runoilijalta hänen juuri saamansa setelin, tapahtumakulku joka johtaa Tonavaan. Niin kovin keskieurooppalaisen riemastuttavaa, mutta eittämättä hieman 1800-lukulaista, vailla modernistisen kirjallisuuden viitteitä, jos lukuun ei oteta villiintyvien höyryvetureiden aiheuttamaa kaaosta.
Pitkästyttävimmillään Unkarin malliin-kokoelma tarjoilee "impressionistisia" kuvia (Itävalta-)Unkarista, joiden poroporvarillinen ja ehkä hieman kansallisromanttinenkin tunnelma on ennemminkin historiallinen kuriositeetti kuin nykylukijalle kirjallisuutena kiinnostava. Tervonen on varustanut kokoelman lyhyillä kirjoittajien biografioilla, joka varmasti houkuttaa jatkossakin unkarilaisen kirjallisuuden pariin, sillä sukulaiskielen kirjoja on ainakin heimoveliaikoina käännetty kohtuullisella pieteetillä. Todennäköisesti myös sosialistisen ystävyyden ja yhteistyön merkeissä. Siitä mitä olen tällä hetkellä lukenut ei voi paljon puhua, mieleen muistuvat ainoastaan timanttiset István Örkényn Minuuttinovellit ja Péter Esterházy joka ei oikein vakuuttanut (ja jolta lukemani kirjan nimeä en edes enää äkkiseltään muista). Ja tietenkin Kertész, mutta häntä ei lasketa, sillä on Nobel (puhumattakaan, että kaasukammiokirjallisuutta on aina hankala laittaa oikein minnekään).
Kansallisten novellikokoelmien vaivana ja vaikeutena on kyllä viime kädessä aina taipumus tarjoilla monia houkuttelevia nimiä, joiden tekstejä oikeastaan haluaisi lukea, muttei koskaan kuitenkaan tule niin tehneeksi. Ehkä se on vain sitä kirjallisuuden rannattoman meren hienoutta.
...
Unkarilaisista hyppäsin suoraan takaisin latinoihin ja aloitin José Saramagon. Kuuluu niihin kirjailijoihin joista puhutaan paljon, mutta joiden kirjoja ei koskaan saa luetuksi/loppuun. Saramagon Kertomus näkevistä kyllä tuntuu alustavasti hyvältä, mutta siinä on pelottavan paljon sivuja - ei siinä mielessä, ettei sellaisia saisi luettua, vaan koska Saramago kirjoittaa kuten kirjoittaa. Eteneehän se, mutta kunpa ei kävisi samoin kuin Molinan Sefaradille, jonka parissa uuvuin jo alkumetreille. Jos lukijat voi jakaa kahteen koulukuntaan - niihin jotka tahkoavat loppuun asti väkisin ja niihin jotka heittävät käsistään kirjat jotka uuvuttavat - kuulun yleensä ensimmäiseen ryhmään, mutta joskus ei vain kykene.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti