Unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin teos Kohtalottomuus (Sorstalanság. 1975.) tuli luettua loppuun varsin pikavauhtia, osittain koska kirja oli raskaasta aiheestaan huolimatta kevyesti luettavaa kieltä.Kirja kertoo nuoren unkarilaisen juutalaispojan tarinan toisen maailmansodan keskitysleireillä, jossa kohtalo(ttomuus) vie häntä leiristä leiriin - kotikaupungista Budapestista Auschwitziin, Buchenwaldiin ja Zeitzeen, koko silmittömään julmuuteen tai piittaamattomuuteen vajonneeseen varjomaailmaan, jossa juutalaiset, puolalaiset, tsekit, muslimit ja poliittiset vangit uivat samassa sotkuisessa liemessä pysyen elossa dörgemüsellä ja heinäisellä leivällä.
Erityisesti Auschwitz-Birkenauhun sijoittunut episodi sai kylmät väreet nousemaan, kun tunnisti tekstistä leirin sisäisen maantieteen, muisti kuinka viime tapaninpäivänä käveli niissä samaisissa pesuhuoneissa, joiden läpi elämään tuomitut kulkivat saavuttuaan leiriin ja mentaalisesti paikallisti sen romaniblokin sijainnin suhteessa metsikön krematorioihin. Ristiriita kalskahtaa kirjassa tarinan kertojan alun naiiviuden ja myöhemmänkin ymmärtäväisen hyväuskoisuuden kanssa ja mätäpaiseisen kärsimyksen kuvauksen välillä.
En tiedä onko poliittisesti korrektia todeta näin, mutta hiljalleen pitkän aikavälin keskitysleirikiintiö kyllä täyttyy taas - nopeassa jatkumossa on tullut luettua puolalaisen Tadeusz Borowskin Kotimme Auschwitz ja Steve Sem-Sandbergin tsekkijournalisti Milena Jesenskásta kertonut Ravensbrück, jonka tosin luin lähinnä naisen enkä keskitysleirin takia. Ja vielä tämä, niin saa jo ehkä hieman turtumaan tähän kerronnan muotoon, josta on tunnetusti kirjoitettu hyllymetrejä. Kohtalottomasta tehty elokuva olisi tosin vielä kiinnostava nähdä - yleensäkin luettuun kirjaan pohjautuvien elokuvien näkeminen on mukavaa jo pelkkänä prosessina.
Mutta ainakin Kertészin kirja muistutti jälleen siitä, miksi netissä niin usein vastaantulevat holocaust-kieltäjät ja -revisionistit nostavat karvat pystyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti