.:Palestiina:.

Joe Saccon sarjakuvareportaasi Palestiina on hieno esimerkki sarjakuvan käytöstä kunnianhimoisempaankin asiakerrontaan kuin pelkkiin supersankaritarinoihin. Se muistuttaa siis aikaisempaa merkintääni Guy Delislen Pjongjangista, joskin on ajallisesti paljon vanhempi.

Palestiina ilmestyi useassa osassa vuosina 1993-1995, ja kuusi vuotta vanha suomennos on käännös niiden yhteenkootusta laitoksesta. Erillisyyden näkee käytännön toteutuksissa, sillä kokoelman rakenne koostuu useasta alaotsikolla varustetusta tarinasta, jotka nivoutuvat yhteen enemmän tai vähemmän kronologisesti — osa niistä on pitkiä, osa lyhyitä.

Sarjakuva sijoittuu niin sanotun ensimmäisen intifadan (1987-1993) loppupuolelle, vuosiin 1991 ja 1992, jolloin Sacco kiersi keräämässä lähdeaineistoa sarjakuvaansa palestiinalaisvyöhykkeillä ja pakolaisleireillä. Tarina seuraakin näitä haastatteluita ja kuvittaa niiden sisältöä.

Israelilaismiehityksen mielivaltainen väkivaltaisuus, pidätetyksi joutumisen uhka, elämän kurjuus aidatuissa ja ulkonaliikkumiskiellon alla olevissa pakolaisleireissä ovat teemoja, joita Sacco kuulee palestiinalaisilta ahtaissa peltikattoisissa taloissa järjestetyissä haastatteluissa. Samalla hän juo loputtoman määrän teetä ja oppii ymmärtämään palestiinalaisten ajatustapoja ja intifadan rakenteita (punainen palestiinalaishuivi viittaa sosialistiseen kansanrintamaan, mustakuvioinen Fatah-liikkeeseen ja niin edespäin). Kertomus on yksipuolinen, koska juutalaiset näyttäytyvät sarjakuvassa ainoastaan aseistautuneina sotilaina, raakalaismaisina sisäisen turvallisuuden Shin bet-agentteina ja arabiväestöä vihaavina siirtokuntalaisina. Aivan lopussa Sacco tämän toteaakin — sarjakuvaruudussa hän sanoo naisseuralaiselleen Jerusalemissa, että israelilaisnäkökulma vaatisi kokonaan uuden sarjakuvakirjan.

Lähinnä pintapuolisesti ikuista kiistaa israelilaisten ja palestiinalaisten välillä tuntevana voi päätellä, että asiat ovat ehkä hieman helpottaneet. Intifada ei ole käynnissä, Israelin armeija on ehkä keventänyt otteitaan ja rauhanneuvotteluita yritetään taas ties kuinka monetta kertaa. Toisaalta, masentavan paljon tuntuu olevan 20 vuoden jälkeen ennallaan — palestiinalaisalueiden köyhyys, eristys, taloudelliset epäkohdat ja alati jatkuva israelilaissiirtokuntien rakentaminen. Päivitetty versio Palestiinasta ei olisi pahitteeksi, mutta tällaisenaan sarjakuvateos avaa varsin inhimillisellä tasolla liikkuvan, konkreettisesti visuaalisen kuvauksen yhdestä loputtomalta tuntuvan kriisin vaiheesta.

Sarjakuvallisesti Saccon tyyli tuo mieleen underground-legenda Robert Crumbin, mikä saattaa johtua varsin vahvasti piirretyistä hammaskalustoista ja ihmisten yleensäottaen raskaista ruumiinrakenteista. Taustaa piirtäjä kuvaa varsin taidokkaasti — mitä nyt monotonisista pakolaisleirien peltikattohökkeleistä ja kuran peittämistä kujista voi irti repiä. Delisleen verrattuna Sacco on paljon enemmän yksityiskohdilla leikkijä, ja käyttää suoremmin visuaalista huumoria pjongjangimaisen pelkistetyn kerronnan sijaan. Ruutujen sommittelu Palestiinassa tuntuu ensi alkuun hieman vaikeasti luettavalta, mutta kirjan edetessä se muuttuu sujuvammaksi — on vaikea sanoa johtuuko tämä piirtäjän vai lukijan tottumisesta ilmaisutapaan.

Allekirjoittanut lukee muutamia poikkeuksia lukuunottamatta yleensä ottaen hyvin vähän sarjakuvaa. Kuten aikaisemmin on jo todettu, Palestiina kuitenkin edustaa mielenkiintoista historiallisen/poliittisen/uutisreportaasin ja sarjakuvan yhdistelmää, joka jaksaa ilmaisun tapana kiehtoa. Nyt täytyisi vain saada jostain lainaksi Delislen lukematon Merkintöjä Burmasta.

.:Tuulen varjo:.

Hotkaisin Carlos Ruiz Zafónin kirjan Tuulen varjo osapuilleen kolmessa lukupäivässä, huolimatta sen päälle 600 sivua pitkästä ulkomuodosta. En tiedä tarkalleen saisiko saati kannattaisiko kirjallisuutta lukea tällä tavalla, mutta jos moinen ahmiminen jollekin kirjallisuuden tyypille sopii, niin Zafónin teosten edustamalle.

Tämä ei varsinaisesti ole merkki siitä, että kirja olisi mainio mestariteos, josta ei kykene irrottautumaan. Itseasiassa lyhyen harkinnan jälkeen, huolimatta samankaltaisuuksista aiemmin (ja siis epäortodoksisesti väärässä järjestyksessä) lukemani Enkelipeli tuntui jotenkin kiinteämmältä, viimeistellymmältä ja paremmalta kuin Tuulen varjo. Valitettavasti Enkelipelin lukeminen osuu aika tarkalleen siihen ajanjaksoon, kun tämän blogin kirjoittaminen hyytyi, joten minkäänlaisia muistiinpanoja minulla ei siitä ole.

Tuulen varjo on lyhykäisesti kuvattuna koukuttavasti kirjoitettu mysteerikertomus ja kenties salapoliisitarinakin, jossa kirjailija vie lukijansa 1930-50-lukujen Barcelonan sokkeloisille kaduille, bordelleihin, ruumishuoneille, kouluihin, kirjakauppoihin ja vuokrayksiöihin. Kirjan Barcelona on joskus toki aurinkoinenkin ja kaunis, mutta yleensä saastainen, virtsanhajuisten kujien verkosto, jonka kaduilla vaanii silmitön väkivalta, eletäänhän ensin sisällissodan aikaa ja sitten Francisco Francon poliisivaltion hirmuvallan aikaa.

Kirjakaupanomistaja Sempero vanhempi vie poikansa Danielin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, jonne säilötään maailman muistista kadonneiden kirjailijoiden teoksia kuin viimeisenä satamana ennen pölyyn katoamista. Kymmenvuotias Daniel poimii hyllystä Julián Caraxin teoksen Tuulen varjo, joka toimii runkona kertomukselle joka kattaa pari vuosisataa, suuren määrän ihmiskohtaloita, räytyvää rakkautta, katsauksia menneisyyteen, kulttuurillista knoppailua, ruokalajeja ja luut rusauttelevaa väkivaltaa. Takakannen maalaileva teksti siitä kuinka kirja on "jännäri, rakkausromaani, kauhutarina" saattaa kuulostaa imelähköltä, mutta pitää paikkansa.

Zafón on parhaimmillaan kietoessaan juoniviritelmästään sokkeloista labyrinttiä, jossa lukija joskus uskoo eksyneensä, eikä aina voi olla ihan varma onko kirjailijakin eksynyt. Ehkä tämä suorastaan tuki kertaheittämällä lukemista. Henkilöhahmot ovat aavistuksen stereotyyppisiä (joskin oletan, että se on kirjan/kirjojen syklisyyden takia tarkoituksellista) kuten pahimmillaan poliisikomisario Fumero, ja parhaimmillaan tarinaniskijä Fermín.

Toinen missä Zafón on taitava on vahvan adjektiivikuorrutuksen alle leivotussa kuvauksessaan. Haiseva ja nuhjuinen Barcelona ilmassa roikkuvan savusumun peitossa, nuhjuiset vuokrapensionaatit, joissa home kutoo seinille ihmeellisiä kuvioita, synkät kivikujat ja sen sellaiset muodostavat ihan lukijan rappiovaistoa miellyttävän kulissin tarinan kuljettelulle. Joskus Zafón vetäisee niin överiksi, että tuntuu kuin haukkaisi kivensirpaleeseen, mutta näistäkin selvisin kunnialla ja vailla katkenneita hampaita.

Mitä Tuulen varjo sitten on? Viettelevästi kirjoitettua proosaa, joka jaksaa kantaa satojen sivujen yli, rypevää rappiota ja nokkelaa huumoria, suuria tunteita. Melkein kuin kioskilta löytyvää jännityskirjallisuutta, mutta sen yläpuolelle Zafónin nostaa melko taidokkaasti sekaan ujutettu kirjallisen kulttuurin tuntemus ja ilmaisun jouhevuus. Mikään mestariteos Tuulen varjo ei ole, mutta ihan kelpo kirja, joka on mukava lukea ja josta lopulta kuitenkin pitää — on niitä paljon tyhjänpäiväisempiäkin kirjoja luettu. Välillä mieleen nousevat jopa sellaiset hienot nimet kuin Gabriel García Márquez ja Jorge Luis Borges, mutta näiden latinokirjailijoiden liigaan Zafón ei ole ainakaan vielä päässyt. Eikä ihan oikein Umberto Econkaan sfääreihin. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa?

.:Nansen ja pohjoisnapa:.

Helteitä ei ollut hullumpi viilentää lukemalla hyvin 1950-lukumaisesti marmoroituja kansia ja hilpeää suomenkielistä nimeä Yön ja jään matka (Fram over Polarhavet) kantava Fridtjof Nansenin napajäätikkökertomus matkasta kohden pohjoisnapaa. Kuten muutamissa aikaisemmissa merkinnöissä on käynyt ilmi, tunnen erikoista seikkailukertomuksellista viehätystä maan ääreen matkaavien tutkimusmatkailijoiden päiväkirjoja kohtaan. Äärimmäiset luonnonolot? Pakkanen ja alituinen kuoleman vaara? Päiväkirjamaisuuden tylsyys? Jotain siihen suuntaan kai.

Yön ja jään matka on päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjoitettu matkakertomus. Vuonna 1893 Nansen varusti Norjan valtion, tieteellisten piirien ja kansalaisten suosiolla avustuksella tutkimusmatkan, jonka tavoitteena oli saavuttaa pohjoisnapa - ja samalla luodata aikanaan huonosti kartoitettua äärimmäistä pohjoista. Erityisesti suunniteltu laiva Fram oli suunniteltu niin kestämään jäiden puristus kuin mahdollistaa pienen miehistön selviäminen kovien pakkasten läpi yli viiden vuoden mittainen aika. Nansenin alkuperäinen tavoite oli kiilata Fram loukkoon jäiden väliin ja odottaa jäämassojen liikkeen vievän aluksen pohjoisnavalle. Lopulta näin ei näyttänyt käyvän, vaan Fram ei tuntunut liikkuvan jäiden mukana tarpeeksi pohjoiseen. Tästä tilanteesta suomennettu versio Nansenin matkakertomuksesta alkaa.

Nansen päättää lähteä yhden toverin, Hjalmar Johansenin kanssa pyrkimään kohden pohjoisnapaa koiravaljakon vetämien rekien avustuksella, joihin on lastattu tarpeellinen määrä tarvikkeita ja kajakit sulan veden ylittämistä varten. Kahden miehen retkikunnan tavoitteena on päästä pohjoisnavalle ja palata sieltä suoraan lähimmälle kuivalle maalle - Frans Joosefin maalle. Pohjoisnapa jää saavuttamatta, jään petollisuuden ja hirveiden olosuhteiden takia, ja suurin osa kirjasta käsitteleekin paluumatkan vaiheita ja vaikeuksia. Nansen ja Johansen joutuvat muun muassa viettämään kokonaisen talven yhdellä Frans Joosefin maan saarella, pienessä kivisessä asumuksessaan, eläen ainoastaan jääkarhunlihalla ja polttaen lampussaan mursujen ja hylkeiden traania.

Yleisesti käsitellen Nansenin matkakertomus on varsin tyypillinen naparetkikuntakertomus. Sen dramaattisimmat osat käsittelevät selviytymistä ikuisen jään ja alituisen kylmyyden vihamielisessä ympäristössä. Koirat tapetaan yksitellen toisten koirien ruuaksi, mikä harmittaa Nansenia - ymmärrettävästi, koska päämäärän saavuttamiseksi miehet joutuvat piiskaamaan ja kurittamaan eläinparkoja äärirajoille asti.

Kiinnostavaksi muodostuukin nykylukijalle juuri Nansenin luontosuhde. Hän puhuu luonnontieteilijän suulla määritellen parin kohtaamia lintulajeja innostuneesti ja jatkuvasti kiinnostuen jäämassojen liikkeistä ja kivilajien muodostumisesta. Toisaalta Nansen kuvaa riipaisevalla tavalla metsästyskokemuksia. Kuoliaaksi ammutun jääkarhuemon ympärille hämmentyneenä kerääntyvät poikaset kirvoittavat selviytymisestä taistelevasta, paatuneesta naparetkeilijästä lähes sentimentaalisia kuvauksia - jotka ironisesti päätyvät toteamukseen siitä kuinka hyvälle poikasten liha maistuu. Ihmisistä täysin piittaamattomat mursut pöhisevät hämmentyneinä lekottelupaikoillaan, kun Nansen Johansenin kanssa tappaa niitä selviytyäkseen. Ja vuoden vanha mursu maistuu aivan lampaalle. Kirjoittajan tavassa käsitellä luontoa on osa länsimaista luonnontieteilijää ja osa inuiittia tai Siperian alkuperäisasukasta, jolle eläimistö on niin välttämätön resurssi kuin kunnioituksen kohdekin.

Kertomuksesta puuttuvat osat kertovat myös omaa tarinaansa. Nansen lopetti selvittyään koettelemuksesta retkensä tähän ja teki menestyneen uran naparetkeilyn asiantuntijana ja luonnontieteilijänä, vastaanottaen myös Nobelin palkinnon. Nuorempi Johansen ei koskaan toipunut kunnolla, vajoten alkoholismiin ja masennukseen. Myöhemmin etelänavalle pyrkinyt toinen norjalainen, Roald Amundsen, rekrytoi hänet valloittamaan toista napaa, mutta Johansen riitautui lopulta Antarktiksella Amundsenin kanssa ja joutui jäämään alkuleiriin. Vuotta myöhemmin Johansen teki itsemurhan. Tasan eivät käy naparetkeilijöiden arvat.

.:Salamiin soturit:.

Luovaa taukoa.

No luin joka tapauksessa viimeinkin loppuun kirjaston poistokorista poimimani lyhyehkön, espanjalaisen Javier Cercasin kirjoittaman Salamiin soturit. Se oli ihan menettelevä.

Salamiin soturit on kahden kerroksen romaani, joka kertoo toisaalta tarinan nykypäivän Espanjasta, jossa journalistin uraansa tympääntynyt, mutta vaille kirjallista läpimurtoa jäänyt mies, joka kai voidaan tulkita Cercasiksi itsekseen, kokoaa "tosiasioihin pohjautuvaa" kertomusta eräästä Espanjan sisällissodan yksittäisestä sattumuksesta.

Sisällissodan loppuvaiheessa, kun tasavaltalaisten rintamat olivat jo luhistumassa etenevän kansallismielisen armeijan paineessa, tasavaltalaisjohdon jollain tasolla päätetään siivota vankina olevia fasisteja parempaan talteen mullan alle. Yksi näistä ammuttavaksi tuomittavista on fasistikirjailija- ja puolueen alkuperäisjäsen Rafael Sánchez Mazas, liikkeen keulakuvan José Antonio Primo de Riveran henkilökohtainen ystävä. Päähenkilön kuuleman tarinan mukaan Mazas pelastui teloitukselta, koska tasavaltalaismiliisi armahtaa häntä ja päästää hänet juoksemaan pakoon.

Kolmiosaisen kirjan ensimmäinen ja viimeinen osa kuvaa, kuinka Cercasin alter ego jäljittää Espanjan sisällissodan veteraaneja, jotka mahdollisesti saattaisivat tietää jotain, käy läpi arkistoja ja tutustuu Sánchez Mazasiin kirjoittajana ja henkilönä. Journalismi ja historiantutkimus lyövät kättä. Keskimmäinen osa taas on Cercasin kirjoittama kertomus teloituksesta sellaisena, kuin hän on sen onnistunut laittamaan kokoon.

Melko tavanomaisesti kirjoitetussa kirjassa, jossa väsynyt journalisti pohdiskelee yllätyksettömästi omaa keski-ikäisyyttään ja kirjallista epäonnistumistaan hahmoksi nousee myös chileläinen kirjailija Roberto Bolaño, joka auttaa päähenkilöä etsimään arvoituksen puuttuvaa osaa - Mazasin armahtavaa tasavaltalaismiliisiä. On vaikea sanoa, tunsiko Cercas Bolañon, paljon mahdollista. Näemmä kirjasta tehdyssä elokuvassa esiintyy myös tapahtumiin kytkeytyviä henkilöitä omina itsenään, joten mitä ilmeisemmin Salamiin soturit on niiden mainittujen tosipohjaisten seikkojen ja fiktion kudelma.

Cercasin historian ajojahti on varsin viihdyttävää luettavaa, mutta mihinkään korkeisiin kirjallisiin sfääreihin Salamiin soturit ei yllä. Tekisi mieli lainata kirjan päähenkilön toteamusta Mazasin kirjallisuudesta - "Hyvä kirjailija, muttei suuri".

Kiinnostavasti muuten kyseinen teos nosti Cercasin tunnetuksi kirjailijaksi, joten jonkinlaista balsamia kyllästyneen journalistin haavoille kai lopulta saatiin.

.:Apologia potkupallolle:.

Jo ennalta takkuinen päivitystahti on hieman hiipunut. Tähän johtavat tekijät selittyvät lähinnä sillä, että minulla ei oikein ole ollut aikaa kulttuuriharrastuksille, koska päivät kuluvat kesäharjoittelussa ja illat käynnissä olevien jalkapallon maailmanmestaruuskisojen kyttäämiseen.

Urheilu ei varsinaisesti sovi kovinkaan hyvin varsinaiseen maailmankuvaani, joten avattakoon aihetta hieman. Ensinnäkin, seurajalkapallosta en tajua juuri mitään. Eurooppalaisten seurojen miljoonikkopelaajat ovat useimmiten hämäriä nimiä, jotka pelaavat tuntemattomissa joukkueissa. Siirtojen hienot merkitykset pakenevat, enkä todellakaan aina tiedä (saati edes ole kiinnostunut) kuka huippupelaaja on fanien vastalauseista huolimatta on siirtynyt joukkueeseen X, pettäen samalla kannattajat joukkueessa Y.

Jalkapallointoni kuitenkin herää aina kahden vuoden välein - Euroopan- ja maailman mestaruutta ratkottaessa. Mitään perimmäistä syytä on vaikea hakea. Osa selittynee ensimmäisen jotenkuten seuraamani MM-turnauksen, vuoden 1990 Italiassa järjestetyn kokemuksellisuudessa. Kisatunnukset, pelaajat vihreällä nurmella ja tulostiedot. Maskottikin oli 90-lukulaisen kuutiomainen noppahahmo. Määrittelemättömistä syistä toivoin Italian voittavan, vaikka Saksa vei mestaruuden.

Osa viehätyksestä perustuu taas abstraktiin nationalismiin/kansalliseen identiteettiin. Linja näiden kolmen välillä on vaikeasti vedettävä, kun puhutaan jalkapallosta - suomalaisen kokemus on ristiriitainen, koska maajoukkue on aina jäänyt karsintasarjoihin. Tämän takia jalkapallon intohimoisten seuraajien on valittava itselleen "toinen kotimaa", joukkue jota tunnustavat - sama pätee kai seurajalkapalloonkin Veikkausliigan ulkopuolella. On kannatettava Manchester Unitedia, AC Milania tai vaikkapa FC Barcelonaa, jotta olisi jotain mitä kannattaa suurissa, jännittävää peliä tarjoavissa otteluissa. Oma valinta on osunut Saksaan, todennäköisesti enemmän kulttuurivaikutteiden ja silkan vastakkainasettelun takia.

Itse peliin ja maajoukkueiden kannattamiseen kytkeytyvä nationalismi/kansallinen identiteetti - tai kannattajaidentiteetti yleensä - on sinänsä mielenkiintoinen aihe, josta olisi kiinnostava lukea tieteellistä tutkimusta. Urheilukilpailut luovat toisaalta kansalliselle uholle melko harmittoman purkautumistien, toisaalta jatkuvasti todistetaan kuinka vastakkain asettuvien joukkueiden kannattajat pahoinpitelevät toisiaan kisajärjestäjämaan kaupunkien kaduilla. Urheilulaji luo vastakkainasetteluja, ja esimerkiksi Puolan Krakovassa kaupungin sisäisesti oli/on suosittu harrastus ryöstää yöllisissä, humalaisissa kahakoissa vastustajajoukkueen (Wisla Krakow/Cracovia) kannattajahuiveja ja polttaa niitä katsomossa seuraavassa ottelussa. Primitiivinen huliganismi yhdistyy yleviin sanoihin fair playstä ja yhteisestä rauhantahdosta. Kansallisen identiteetin ilmaisun tavoista kertoi jo vuoden 2006 maailmanmestaruusturnaus, josta journalistit bongasivat ensimmäistä kertaa, kuinka saksalaiset kykenivät kansallisen lipun avoimeen juhlimiseen sitten toisen maailmansodan. Onko se sitten huonoa nationalismia vai niin sanottua hyvää kansallistunnetta (jota toiseus-ajatteluun perustuen kutsutaan patriotismiksi - filosofisesti ajatellen patriotismi oman identiteetin priorisoivana, mutta myös toiset hyväksyvänä on kyllä ansakuoppa), siihen on vaikeampi vastata.

Ja mukavaahan on myös se pelin abstrakti kauneus, jota on vaikea kuvata niille, jotka eivät potkupallosta niin suuremmin välitä. Jalkapallo on toki noin näennäisesti melko väkivallaton peli (jotain mitä ei voida sanoa suomalaiskansallisesta jääkiekosta) ja todellisuus on tietenkin asteen verran toisenlainen, mutta jotain kaunista siinä on. Saati siinä, että se on ainoa humanistien hyväksymä urheilulaji.

On myös monta syytä miksi maailman suosituimmasta urheilulajista ei pitäisi välittää. Miljoonikot potkimassa lapsityövoimalla valmistettua palloa valtavilla stadioneilla, jonne he ovat lentäneet maailman ääristä. Kieroutuneet kansallisvaltioteemat. Mutta ehkä myös tietty tapa purkaa niitä turhaumia ilman konkreettista väkivaltaa, ja ehkä myös avain ymmärrykseen siitä miten ihmiset tietyssä ryhmässä jäsentävät maailmaa sääntöjen perusteella, jotka ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä.

Lisäksi muuten pidän käsitteellisistä järjestelmistä, joissa voi spekulatiivisesti asetella asioita järjestykseen ja huomata katkerasti kuinka väärässä oli.

.:CC-Copyleft:.

This blog is now under Creative Commons copyright license. You are free to:

to Share — to copy, distribute and transmit the work
to Remix — to adapt the work

Under the following conditions:

Attribution — You must attribute the work in the manner specified by the author or licensor (but not in any way that suggests that they endorse you or your use of the work).
Noncommercial — You may not use this work for commercial purposes.
Share Alike — If you alter, transform, or build upon this work, you may distribute the resulting work only under the same or similar license to this one.

While adopting CC-by-nc-sa-license is rather silly in the context of this blog and the marginal interest to the texts, the Creative Commons idea of clearer and less complicated abilities to share is an excellent challenge to the redundant and almost militant modern national copyright laws. See also copyleft.

Specification for attribution in the manner specified by the author is that no attribution is necessary.

Sitaatti #n - "Itsetuhon resurssit"

Melko masentava kirjoittaja tämä Emil Cioran. Ehkä äärimmäisyyksissään myös melko viihdyttävä. Kyynistä eksistentialismia tuskin voi vetää kovinkaan paljon enää pidemmälle.

"Olemme syntyneet vankilassa, taakka painaa harteitamme ja ajatuksiamme. Emme voisi elää yhtäkään päivää loppuun asti ellei kaiken lopettamisen mahdollisuus kannustaisi meitä myös jatkamaan elämää myös seuraavana päivänä... Tämän maailman kahleet ja hengitykseen kelpaamaton ilma riistävät meiltä kaiken muun paitsi vapauden tappaa itsemme; ja tuo vapaus puhaltaa meidät täyteen voimaa ja ylpeyttä, jotka voittavat meitä ahdistavat taakat.

Onko salaperäisempää lahjaa kuin voida hallita itseään täydellisesti ja silti kieltäytyä siitä? Mahdollisen itsemurhan tuoma lohtu laajentaa tukahduttavan olinpaikkamme loputtomaksi tilaksi. Ajatus itsemme tuhoamisesta, loputtomat keinot sen saavuttamiseksi, keinojen vaivattomuus ja saavutettavuus saavat meidät iloitsemaan ja pelottavat meitä, sillä mikään ei ole yksinkertaisempaa ja kauheampaa kuin tehdä peruuttamaton omaa itseämme koskeva päätös. Hetkessä pyyhimme kaikki hetket pois; itse Jumalakaan ei pysty siihen. Mutta me olemme rehenteleviä riivaajia ja siirrämme loppumme tuonnemmaksi: kuinka voisimmekaan kieltäytyä olemasta vapaita, leikkimästä ylpeydellämme?...

Ihminen, joka ei koskaan ole ajatellut itsensä eliminoimista eikä tuntenut tarvetta turvautua köyteen, luotiin, myrkkyyn tai mereen, on häväisty pakkotyövanki ja maailmankaikkeuden raadossa rypevä mato. Tämä maailma voi anastaa ja kieltää meiltä kaiken, mutta ei ole kenenkään vallassa estää meitä poistamasta itseämme. Kaikki keinot ovat siinä meidän apunamme, kaikki menetyksemme kutsuvat meitä siihen, mutta kaikki vaistomme ovat sitä vastaan. Tämä vastakohtaisuus aiheuttaa mielessä ylitsepääsemättömän ristiriidan. Kun alamme pohtia elämää ja tajuta sen olevan täynnä tyhjyyttä, vaistomme ovat jo suuntautuneet ohjaamaan tekojamme ja vaikuttamaan niihin; ne jarruttavat mielikuvituksemme lentoa ja irtaantumisemme sulavuutta. Jos olisimme syntyessämme yhtä tietoisia kuin olemme nuoruutemme lopussa, olisi itsemurha viiden vuoden iässä mitä luultavimmin tavallinen ilmiö tai jopa kunniakysymys. Mutta me heräämme liian myöhään, ja meillä on vastassamme eletyt vuodet, joita ovat läsnäolollaan hedelmöittäneet vain vaistomme, jotka eivät voi muuta kui ihmetellä johtopäätöksiä, joihin mietiskelymme ja pettymyksemme johtavat. Ja vaistot reagoivat; mutta koska olemme tulleet tietoiseksi vapaudestamme, hallitsemme ratkaisua, jonka käyttämättä jättäminen tekee siitä vain houkuttelevamman, Se saa meidät kestämään päivät ja varsinkin yöt; emme ole enää köyhiä emmekä vastoinkäymisten murskaamia, sillä käytettävissämme on suurempia voimavaroja. Ja vaikka emme koskaan niitä käyttäisi ja päätyisimme perinteiseen kuolemaan, on meillä ollut hallussamme aarre: onko suurempaa rikkautta kuin jokaisen ihmisen sisällään kantama itsemurha?

Uskonnot ovat kieltäneet meitä kuolemasta oman kätemme kautta, koska ne ovat pitäneet itsemurhaa osoituksena tottelemattomuudesta, joka häpäisee jumalat ja temppelit. Eräässä Orléansin konsiilissa itsemurhaa pidettiin rikostakin pahempana syntinä, koska murhaaja voi aina katua ja tulla pelastetuksi, kun taas oman elämänsä riistänyt ihminen ei voi enää pelastua. Mutta eikö itsensä tappaminen saa alkunsa äärimmilleen viedystä pelastuskaavasta? Ja eikö olemattomuus ole ikuisuuden arvoista? Ihmisen ei ole tarpeen sotia yksin maailmaa vastaan: hän lähettää uhkavaatimuksen itseään vastaan. Hän ei enää pyri olemaan ikuisesti, sillä hän on vertaansa vailla olevan tekonsa myötä ollut absoluuttisesti oma itsensä. Ainakin hän on saavuttanut täydellisen vapauden, jota ei voi saavuttaa se, joka etsii sitä määrättömästi tulevaisuudessa...

Mikään kirkko tai maistraatti ei tähän päivään mennessä ole keksinyt yhtäkään pätevää perustelua itsemurhaa vastaan. Mitä voi sanoa ihmiselle, joka ei enää voi kestää elämää. Kukaan ei voi ottaa kantaakseen toisen taakkoja. Ja mitä voi dialektiikka kumoamattomien murheiden hyökkäykselle ja tuhansille tosiasioille, joihin ei löydy lohdutusta? Itsemurha kuuluu ihmisen erityispiirteisiin ja keksintöihin; yksikään eläin ei siihen kykene, enkelit ovat juuri ja juuri tajunneet sen olevan mahdollista. Ilman itsemurhaa ihmiselämä ei olisi yhtä mielenkiintoinen ja kiehtova: siitä puuttuisi outo ilmapiiri ja tuhon mahdollisuudet, joilla on oma esteettinen arvonsa ainakin siinä mielessä, että niistä saadaan tragediaan uusia ratkaisuja ja uusia juonenkäänteitä.

Antiikin viisaat, jotka osoittivat kypsyytensä tappamalla itsensä, olivat keksineet itsemurhaopin, jonka nykyajan ihmiset ovat unohtaneet. Meidän osaksemme on tullut neroutta vailla oleva kuolinkamppailu, me emme ole äärimmäisten tekojemme tekijöitä, emmekä jäähyväistemme tuomareita; loppu ei ole meidän loppumme, sillä meiltä puuttuu kyky täydelliseen, ainutlaatuiseen aloitteeseen, jolla voisimme lunastaa laimean ja heikkolahjaisen elämämme, niin kuin meiltä puuttuu myös äärimmäinen kyynisyys ja entisaikojen komea kuolemisen taito. Olemme toivottomuuteen tottuneita ruumiita, jotka hyväksyvät itsensä; elämme kaikki itseämme kauemmin ja kuolemme vain täyttääksemme hyödyttömän muodollisuuden. Ikään kuin elämämme tarkoitus olisi vain siirtää kauemmaksi hetki, jona voisimme päästä siitä eroon."

- Emil Cioran, Hajoamisen käsikirja (käännös Simo Määttä).

.:Takaisin Sri Lankaan:.

Muutaman kuukauden myöhässä olevaa huomaamista, mutta aihe tuli mieleeni vasta aikani kuluksi selattuani takaperin omia blogimerkintöjäni. Vuoden 2008 lokakuussa kirjoittamani ja tässä blogissa julkaisemani vetoomuskirje (saati kymmenien tuhansien muiden pikavetoomusverkoston kirjoittajien vastaavat) ei näemmä ole tuottanut tulosta.

Sri Lankalaista toisinajattelijaa ja Transparency Internationalin Sri Lankan osaston puheenjohtajaa J.C. Weliamunaa vastaan näemmä oltiin nostamassa tammi- maaliskuussa korruptio-syytteitä [voi ironiaa] ja maanpetosepäilyjä. Weliamuna on Sri Lankan hallituksen mukaan kerännyt rahaa ulkomaisilta NGO:ilta ja ulkomaisilta tiedustelupalveluilta, joiden kanssa miehen väitettiin olevan kimpassa. Tavoitteena tällä pahantahtoisella toiminnalla oli kuulemma horjuttaa Sri Lankan demokraattista hallintoa ja itsenäisyyttä. Maan media meni kiltisti käsikynkkää hallituksen kannan kanssa ja kirjoitti useita artikkeleita TISL:n varojen väärinkäytöksistä. Kranaattihyökkäys Weliamunan asuntoon vuonna 2008, johon tuo vetoomuskirjekin viittaa, oli kuulemma herran itsensä järjestämä julkisuustempaus. Ihmisoikeusjärjestön sivuilta käy myös ilmi, ettei kranaattihyökkäystä koskaan tutkittu vakavasti.

Valitettavasti internet ei tunnu tietävän mitä Weliamunalle nyt kesän korvalla kuuluu. Ovatkohan syytteet kaatuneet, vai vieläkö Sri Lankan hallitus käy lokakampanjaa sen korruptiota ja epädemokraattisuutta vastustavia toisinajattelijoita kohtaan? Maailma näyttää olevan loputtoman täynnä hämäriksi jääviä tapauksia, joista ihmisoikeusjärjestöt yrittävät herättää keskustelua.

Vastaisipa joskus joku lähettämieni kirjeiden vastaanottaja. Edes jotain. "Kiitos huomiostanne, olemme ottaneet palautteenne vastaan" edes. Ystäväni Joonas sai sentään Israelille tehdystä vetoomuksesta lyhyen vastauksen ja sikäli varmennuksen, että ne postit edes avataan. Joissakin maissa.

.:Periturkulaiset tavat:.

Rakas kotikaupunkini Turku on ensi vuonna yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Juhlavuoden 2011 valmisteluita on voinut seurata jo pitkään, ja ihastella mielenkiintoisia päätöksiä niin pääesityksestä haitaripainista kuin ilotulituksistakin. Kulttuuripääkaupunkihankkeen sivussa periturkulaiseen tapaan eri tahoja edustavat päättäjät ovat selvästi vankkumattomasti päättäneet, että Turku hankkiutuu eroon mahdollisimman tehokkaasti kaikista kulttuurisen toiminnan aloista.

Viimeisin esimerkki on Turun Ammattikorkeakoulun päätös OPMn kanssa käytyjen neuvotteluiden jälkeen panna Taideakatemian sirkus- ja nukketeatterilinjojen päät pölkylle, koska "Turun ammattikorkeakoululla on kulttuurialalla liian suuri vaihtoehtojen kirjo", kuten ammattikorkeakoulun rehtori Juha Kettunen toteaa. Nelivuotiset linjat on tarkoitus korvata vuoden erikoistumisopinnoilla. Periturkulaiseen tapaan lakkauttamisuhan alla olevat koulutuslinjat ovat tietenkin juuri ne, joita ei mistään muualta Suomen laajasta AMK-verkostosta löydy. Lakkautuspäätöksestä ei tietenkään, periturkulaiseen tapaan, vaivauduttu ilmoittamaan henkilökunnalle ja opiskelijoille muuten kuin intranetin tiedotteella. Jopa itse linjalaiset saivat siis lukea päätöksen todennäköisesti Turun Sanomista.

Edeltävien esimerkkien valossa ehdotankin, että Turun linna ja tuomiokirkko puretaan automarkettien tieltä. Ja periturkulaiseen tapaan viimeinen kytkee kahvinkeittimen virran pois ja sammuttaa valot. Viimeistään vuodenvaihteessa 2011.

Ps. Lakkauttamisia vastaan voi kirjoittaa nimensä adressiin täällä ja täällä. Periturkulaiseen tapaan adressilla tosin todennäköisimmin tuotetaan kaupunkiin kaukolämpöä Orikedon polttolaitoksessa. Auttakaa allekirjoittanutta pysymään lämpimänä!

.:Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle:.

Saksalaisen venäläisemigrantin Wladimir Kaminerin tarinakokoelma (ja matkaopas) Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle on tuttua Kamineria, tosin tällä kertaa yhdistettynä matkakohde-ehdotuksiin — aina teattereista ravintoloiden kautta perinteisempiin kohteisiin.

Samalla Kaminer suomii vähän joka suuntaan kuten aikaisemmissakin kokoelmissa Ryssändisko ja Schönhauser Allee. Sanan säilän lappeesta saavat niin berliiniläiset, saksalaiset yleensä, venäläiset ja muutkin eurooppalaiset. Jalkapallofanit ja tyhmät turistit. Kaminerin mukaan esimerkiksi puolet berliiniläisistä harrastaa teatteria, puolet katselee sitä, mutta nämä ryhmät harvoin kohtaavat. Kattausta löytyy niin kovin monimutkaisesta tanssiteatterista stressiä purkavaan liiketeatteriin, jonka esityksissä ei näemmä tarvitse olla juurikaan järkeä. Hauskaahan se.

Kohteliaasti Kaminerin esittelemät kohteet, joista melkoisen moni kuulostaa kyllä helkkarin kiinnostavalta vierailukohteelta (etenkin kapakat, jos ne siis sattuvat edelleen olemaan pystyssä näin muutaman vuoden jälkeen), jotka on kiva laittaa muistiin. Vaikea sanoa näin Berliinissä käymättömänä toimiiko kirja todella matkaoppaana, mutta hauskaa luettavaa se oli. Ja varmaankin kaupungissa pitäisi myös todella asua, jotta lähes kaskun asuun väännettyjä tekstinpätkiä kykenisi havainnoimaan itse kaupunkilaisista.

Tyyli on tosiaan ehtaa Kamineria, joskin kirjoittaja ei juurikaan kirjoituksiensa aihealueita tapaa muuttaa. Saa nähdä monta opusta tarinaniskijä Wladimirin kynästä voi tulla, ennenkuin kirjoitukset alkavat kyllästyttää.