Hotkaisin Carlos Ruiz Zafónin kirjan Tuulen varjo osapuilleen kolmessa lukupäivässä, huolimatta sen päälle 600 sivua pitkästä ulkomuodosta. En tiedä tarkalleen saisiko saati kannattaisiko kirjallisuutta lukea tällä tavalla, mutta jos moinen ahmiminen jollekin kirjallisuuden tyypille sopii, niin Zafónin teosten edustamalle.
Tämä ei varsinaisesti ole merkki siitä, että kirja olisi mainio mestariteos, josta ei kykene irrottautumaan. Itseasiassa lyhyen harkinnan jälkeen, huolimatta samankaltaisuuksista aiemmin (ja siis epäortodoksisesti väärässä järjestyksessä) lukemani Enkelipeli tuntui jotenkin kiinteämmältä, viimeistellymmältä ja paremmalta kuin Tuulen varjo. Valitettavasti Enkelipelin lukeminen osuu aika tarkalleen siihen ajanjaksoon, kun tämän blogin kirjoittaminen hyytyi, joten minkäänlaisia muistiinpanoja minulla ei siitä ole.
Tuulen varjo on lyhykäisesti kuvattuna koukuttavasti kirjoitettu mysteerikertomus ja kenties salapoliisitarinakin, jossa kirjailija vie lukijansa 1930-50-lukujen Barcelonan sokkeloisille kaduille, bordelleihin, ruumishuoneille, kouluihin, kirjakauppoihin ja vuokrayksiöihin. Kirjan Barcelona on joskus toki aurinkoinenkin ja kaunis, mutta yleensä saastainen, virtsanhajuisten kujien verkosto, jonka kaduilla vaanii silmitön väkivalta, eletäänhän ensin sisällissodan aikaa ja sitten Francisco Francon poliisivaltion hirmuvallan aikaa.
Kirjakaupanomistaja Sempero vanhempi vie poikansa Danielin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, jonne säilötään maailman muistista kadonneiden kirjailijoiden teoksia kuin viimeisenä satamana ennen pölyyn katoamista. Kymmenvuotias Daniel poimii hyllystä Julián Caraxin teoksen Tuulen varjo, joka toimii runkona kertomukselle joka kattaa pari vuosisataa, suuren määrän ihmiskohtaloita, räytyvää rakkautta, katsauksia menneisyyteen, kulttuurillista knoppailua, ruokalajeja ja luut rusauttelevaa väkivaltaa. Takakannen maalaileva teksti siitä kuinka kirja on "jännäri, rakkausromaani, kauhutarina" saattaa kuulostaa imelähköltä, mutta pitää paikkansa.
Zafón on parhaimmillaan kietoessaan juoniviritelmästään sokkeloista labyrinttiä, jossa lukija joskus uskoo eksyneensä, eikä aina voi olla ihan varma onko kirjailijakin eksynyt. Ehkä tämä suorastaan tuki kertaheittämällä lukemista. Henkilöhahmot ovat aavistuksen stereotyyppisiä (joskin oletan, että se on kirjan/kirjojen syklisyyden takia tarkoituksellista) kuten pahimmillaan poliisikomisario Fumero, ja parhaimmillaan tarinaniskijä Fermín.
Toinen missä Zafón on taitava on vahvan adjektiivikuorrutuksen alle leivotussa kuvauksessaan. Haiseva ja nuhjuinen Barcelona ilmassa roikkuvan savusumun peitossa, nuhjuiset vuokrapensionaatit, joissa home kutoo seinille ihmeellisiä kuvioita, synkät kivikujat ja sen sellaiset muodostavat ihan lukijan rappiovaistoa miellyttävän kulissin tarinan kuljettelulle. Joskus Zafón vetäisee niin överiksi, että tuntuu kuin haukkaisi kivensirpaleeseen, mutta näistäkin selvisin kunnialla ja vailla katkenneita hampaita.
Mitä Tuulen varjo sitten on? Viettelevästi kirjoitettua proosaa, joka jaksaa kantaa satojen sivujen yli, rypevää rappiota ja nokkelaa huumoria, suuria tunteita. Melkein kuin kioskilta löytyvää jännityskirjallisuutta, mutta sen yläpuolelle Zafónin nostaa melko taidokkaasti sekaan ujutettu kirjallisen kulttuurin tuntemus ja ilmaisun jouhevuus. Mikään mestariteos Tuulen varjo ei ole, mutta ihan kelpo kirja, joka on mukava lukea ja josta lopulta kuitenkin pitää — on niitä paljon tyhjänpäiväisempiäkin kirjoja luettu. Välillä mieleen nousevat jopa sellaiset hienot nimet kuin Gabriel García Márquez ja Jorge Luis Borges, mutta näiden latinokirjailijoiden liigaan Zafón ei ole ainakaan vielä päässyt. Eikä ihan oikein Umberto Econkaan sfääreihin. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa?
Tämä ei varsinaisesti ole merkki siitä, että kirja olisi mainio mestariteos, josta ei kykene irrottautumaan. Itseasiassa lyhyen harkinnan jälkeen, huolimatta samankaltaisuuksista aiemmin (ja siis epäortodoksisesti väärässä järjestyksessä) lukemani Enkelipeli tuntui jotenkin kiinteämmältä, viimeistellymmältä ja paremmalta kuin Tuulen varjo. Valitettavasti Enkelipelin lukeminen osuu aika tarkalleen siihen ajanjaksoon, kun tämän blogin kirjoittaminen hyytyi, joten minkäänlaisia muistiinpanoja minulla ei siitä ole.
Tuulen varjo on lyhykäisesti kuvattuna koukuttavasti kirjoitettu mysteerikertomus ja kenties salapoliisitarinakin, jossa kirjailija vie lukijansa 1930-50-lukujen Barcelonan sokkeloisille kaduille, bordelleihin, ruumishuoneille, kouluihin, kirjakauppoihin ja vuokrayksiöihin. Kirjan Barcelona on joskus toki aurinkoinenkin ja kaunis, mutta yleensä saastainen, virtsanhajuisten kujien verkosto, jonka kaduilla vaanii silmitön väkivalta, eletäänhän ensin sisällissodan aikaa ja sitten Francisco Francon poliisivaltion hirmuvallan aikaa.
Kirjakaupanomistaja Sempero vanhempi vie poikansa Danielin Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, jonne säilötään maailman muistista kadonneiden kirjailijoiden teoksia kuin viimeisenä satamana ennen pölyyn katoamista. Kymmenvuotias Daniel poimii hyllystä Julián Caraxin teoksen Tuulen varjo, joka toimii runkona kertomukselle joka kattaa pari vuosisataa, suuren määrän ihmiskohtaloita, räytyvää rakkautta, katsauksia menneisyyteen, kulttuurillista knoppailua, ruokalajeja ja luut rusauttelevaa väkivaltaa. Takakannen maalaileva teksti siitä kuinka kirja on "jännäri, rakkausromaani, kauhutarina" saattaa kuulostaa imelähköltä, mutta pitää paikkansa.
Zafón on parhaimmillaan kietoessaan juoniviritelmästään sokkeloista labyrinttiä, jossa lukija joskus uskoo eksyneensä, eikä aina voi olla ihan varma onko kirjailijakin eksynyt. Ehkä tämä suorastaan tuki kertaheittämällä lukemista. Henkilöhahmot ovat aavistuksen stereotyyppisiä (joskin oletan, että se on kirjan/kirjojen syklisyyden takia tarkoituksellista) kuten pahimmillaan poliisikomisario Fumero, ja parhaimmillaan tarinaniskijä Fermín.
Toinen missä Zafón on taitava on vahvan adjektiivikuorrutuksen alle leivotussa kuvauksessaan. Haiseva ja nuhjuinen Barcelona ilmassa roikkuvan savusumun peitossa, nuhjuiset vuokrapensionaatit, joissa home kutoo seinille ihmeellisiä kuvioita, synkät kivikujat ja sen sellaiset muodostavat ihan lukijan rappiovaistoa miellyttävän kulissin tarinan kuljettelulle. Joskus Zafón vetäisee niin överiksi, että tuntuu kuin haukkaisi kivensirpaleeseen, mutta näistäkin selvisin kunnialla ja vailla katkenneita hampaita.
Mitä Tuulen varjo sitten on? Viettelevästi kirjoitettua proosaa, joka jaksaa kantaa satojen sivujen yli, rypevää rappiota ja nokkelaa huumoria, suuria tunteita. Melkein kuin kioskilta löytyvää jännityskirjallisuutta, mutta sen yläpuolelle Zafónin nostaa melko taidokkaasti sekaan ujutettu kirjallisen kulttuurin tuntemus ja ilmaisun jouhevuus. Mikään mestariteos Tuulen varjo ei ole, mutta ihan kelpo kirja, joka on mukava lukea ja josta lopulta kuitenkin pitää — on niitä paljon tyhjänpäiväisempiäkin kirjoja luettu. Välillä mieleen nousevat jopa sellaiset hienot nimet kuin Gabriel García Márquez ja Jorge Luis Borges, mutta näiden latinokirjailijoiden liigaan Zafón ei ole ainakaan vielä päässyt. Eikä ihan oikein Umberto Econkaan sfääreihin. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa?
2 kommenttia:
Tuota, Remarque on ranskalainen sotakirjailija (Länsirintamalta ei mitään uutta) ja Umberto Eco on puolestaan italialainen sci-fi-semiootikko, siis myös tiedemies, jonka esseekirja "Arkipäivän epätodellisuus" valotta ehkä parhaiten hänen kirjoittajanlaatuaan.
Latinoksi kutsutaan yleensä latinalaisen Amerikan kirjailijoita ja muitakin ihmisiä. Sitten on olemassa kieli nimeltä latina, jonka mukaan puhutaan romaanisista kirjailijoista, jotka siis kirjoittavat ja romaanisia kieliä.
Romaaninen tulee sanasta Rooma, jonka valtakunnan alueen virallinen kieli latina oli.
Mitähän tässä tarkoitettiin?
Eksyipä luvattoman paljon kirjoitus- ja nimivirheitä tähän merkintään. Huonosti muotoilluista lauseista puhumattakaan. Sen siitä saa, kun jättää kirjoittamatta päivittäin.
"Remarquezilla" tarkoitin tietenkin Gabriel García Márquezia, joka on latinalais-amerikkalainen kirjailija kuten Borgeskin (syytän huonoa nimimuistiani — heput ovat menneet minulla sekaisin aikaisemminkin).
Määre "latinokirjailija" ei taas viittaa Umberto Ecoon (kuten huomaamme Eco on ihan toisessa lauseessakin) laisinkaan, jonka Arkipäivän epätodellisuuden olen tosin lukenut ja siitä muistaakseni joskus jopa kirjoittanutkin. Yhtymäkohdat Zafónin ja Econ välillä liittyvät kuitenkin ennen muuta Econ teoksiin Foucaultin heiluri ja Ruusun nimi, joissa on vähän samanlaista tematiikkaa kuin Zafónin kahdessa kirjassa.
Lähetä kommentti