Thomas Bernhardin - edesmenneen itävaltalaisen kirjailijapersoonan ja kyynikon - lyhyehkö teos Betoni taisi olla helpommin lähestyttävä kuin yrityksen asteelle jäänyt Hakkuu. Molemmat ovat uskollisia samalle muodolle - kappalejaot ja luvut loistavat poissaolollaan ja koko kirja on oikeastaan pelkkää hankalasti luettavaksi taipuvaa (kyynistä) monologia.
Mutta se onkin selvästi Bernhardin leipälaji. Betoni ei ole luettavana helpoimmasta päästä, mutta kirjailijan tyyliä imitoida katkeraa yksinpuhelua täytyy ihailla - lauseet toistavat samoja asioita useaan kertaan vatvoen. Mutta outohan se on yksinpuhelijakin. Betonin "kirjoittaja" on synnyinkotinsa yksinäisyyteen muurautunut Rudolf, joka yrittää epätoivoisesti saada aloitetuksi tutkielmaansa säveltäjä Felix Mendelssohn (Bartholdystä). Mutta jo kymmenen vuotta kasatusta taustatyöstä huolimatta kirjoitus on kuin entisten kirjoittajien gradu - ensimmäistä lausettakaan ei saa puristettua paperille. Rudolf ei olekaan ihan terve, hän nappailee pillereitä kuin leipää ja kieriskelee eksistentialistisessa maailmantuskassaan/inhossaan ja samalla tuntee joka hetki salaperäisen sairauden murtaman terveytensä pettävän ja kuoleman tulevan. Yksinpuhelussaan hän käy läpi hengentyön turhuutta, mutta pakkomielteen omaista vetoa, monisyistä viha-rakkaussuhdetta sosiaaliseen, rahan ansaitsemiseen keskittyvää siskoaan kohtaan ja yleensä sylkee myrkkyä ihmisten ja etenkin itävaltalaisen yhteiskunnan päälle. Wien esimerkiksi on Rudolfille rakas kaupunki, mutta sietämättömän inhimillisyyden ja viemärinhajun läpitunkema rotankolo.
Internetin Bernhard-tekstien mukaan Rudolf vaikuttaa pitkälti myös kirjailijakuvalta - Bernhard oli itse myrkyllinen kirjallisuuspiirien kauhu ja "yhteiskuntakriitikko", jonka eksistentialistinen kuolemankaipuu jäi toiseksi vain vihaiselle kyynisyydelle. Betoni on teoksena kylmä kuin aamuinen betonipäällyste kahdeksan kerrosta palmalaisen hotellin parveketta alempana, mutta sellaisena hyvä. Rudolfin narsistisessa itseruotimisessa taitaa olla kuitenkin jotain ironista - nykyihmisen pakko itserefleksiiviseen monologiin?
Mutta se onkin selvästi Bernhardin leipälaji. Betoni ei ole luettavana helpoimmasta päästä, mutta kirjailijan tyyliä imitoida katkeraa yksinpuhelua täytyy ihailla - lauseet toistavat samoja asioita useaan kertaan vatvoen. Mutta outohan se on yksinpuhelijakin. Betonin "kirjoittaja" on synnyinkotinsa yksinäisyyteen muurautunut Rudolf, joka yrittää epätoivoisesti saada aloitetuksi tutkielmaansa säveltäjä Felix Mendelssohn (Bartholdystä). Mutta jo kymmenen vuotta kasatusta taustatyöstä huolimatta kirjoitus on kuin entisten kirjoittajien gradu - ensimmäistä lausettakaan ei saa puristettua paperille. Rudolf ei olekaan ihan terve, hän nappailee pillereitä kuin leipää ja kieriskelee eksistentialistisessa maailmantuskassaan/inhossaan ja samalla tuntee joka hetki salaperäisen sairauden murtaman terveytensä pettävän ja kuoleman tulevan. Yksinpuhelussaan hän käy läpi hengentyön turhuutta, mutta pakkomielteen omaista vetoa, monisyistä viha-rakkaussuhdetta sosiaaliseen, rahan ansaitsemiseen keskittyvää siskoaan kohtaan ja yleensä sylkee myrkkyä ihmisten ja etenkin itävaltalaisen yhteiskunnan päälle. Wien esimerkiksi on Rudolfille rakas kaupunki, mutta sietämättömän inhimillisyyden ja viemärinhajun läpitunkema rotankolo.
Internetin Bernhard-tekstien mukaan Rudolf vaikuttaa pitkälti myös kirjailijakuvalta - Bernhard oli itse myrkyllinen kirjallisuuspiirien kauhu ja "yhteiskuntakriitikko", jonka eksistentialistinen kuolemankaipuu jäi toiseksi vain vihaiselle kyynisyydelle. Betoni on teoksena kylmä kuin aamuinen betonipäällyste kahdeksan kerrosta palmalaisen hotellin parveketta alempana, mutta sellaisena hyvä. Rudolfin narsistisessa itseruotimisessa taitaa olla kuitenkin jotain ironista - nykyihmisen pakko itserefleksiiviseen monologiin?
...
En tullut huomanneeksi, mutta tämä blogihan näemmä vietti yksivuotispäiviään eilen. Itsekehuskelua ehkä, mutta laskuistaan ja nousuistaan huolimatta vuosi on weblogille melkoinen saavutus, ottaen huomioon mihin tahtiin lajitoverit useimmiten kuihtuvat pois. 224 merkintää ja melkoinen pötkö kirjaimia peräkkäin. Terävän intellektuellista sisällöstä ja lukijoiden aaltoilevista massoista lienee turha todeta mitään sen pidemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti