.:Grindhouse:.

Eilinen Kinokoplan Grindhouse double feature oli melkoisen rankka istunto - lähinnä siksi, että sekä Roberto Rodriguezin Planet Terrorista että Quentin Tarantinon Death Proofista esitettiin ymmärrykseni mukaan pidemmät eurooppalaiset leikkaukset, kokonaisuudessaan siis nelisen tuntia 70- ja 80-luvun B-elokuvan tyyliin tehtyä meluisaa viihdettä.

Rodriguezin Planet Terror lieni enemmän alkuperäisten esikuvien kaltainen filmatisointi - melkoisen päätöntä splätteriä siis, parodiaelementein. Alun kuvitteellisen Machete-toimintaelokuvan traileri lupasi hauskaa hihittelyä, mutta ihan täyttä elokuvan pituutta ei Planet Terrorin vitsi kantanut. Biologiset aseet ja niiden uhreista sukeutuvat kuplivia paiseita täynnä olevat zombiet olivat tietenkin suoraan B:n kuvastosta, mutta olivatko ne nyt oikeasti näin puuduttavan pitkiä kahdeksankymmentäluvulla? Tyylikästä jälkeähän imitaatio tietenkin oli - eksploitaation vakiohahmot (kuten siloposkinen, mystinen sankari) ja äärimmilleen esineellistetyt naishahmot tulkitsi juuri ajankuvan kautta. Pakollinen seksikohtauskin oli tiedostetun parodinen tahallisen väsähtäneine taustatarinoineen. Mutta yleensä ei olla hyvillä vesillä jos elokuvan toivoo puolessa välissä jo loppuvan tai edes menevän jonnekin. Mieluiten loppuvan.

Tarantinon Death Proof sitävastoin oli pienoinen yllätys jo sinänsäkin, että oletin alun perin sen olevan pelkkä Planet Terrorin kaavaan kirjoittava ajan autoelokuva rymisevine pelteineen ja loputtomine kaatuilevine autoineen. No ei se aivan ollut, Tarantino oli onnistunut upottamaan muutaman pitkänkin pelkästään puheeseen perustuvan kohtauksen, josta etenkin stunt-naisten pitkä kahvilakeskustelu oli kohtuullisen suora viittaus ohjaajan Reservoir Dogsin vastaavaan. Death Proof ei myöskään antaudu aivan hirveään teurastukseen, eikä autojen kolisteluakaan ole nyt niin mahdottomasti, ainakaan niin paljon kuin luulisi. Death Proof eroaakin sinänsä Grindhouse-konseptista, että se on ihan oikea elokuva. Perusnihkeä näkökulmani Tarantinoon (joka tuntuu jokseenkin itseääntoistavalta ohjaajalta) tosin vesittää juttua.

Lopulta varsin oikeaoppisesti putkeen katsotut elokuvat jättävät jotenkin ristiriitaisen tunnelman. On helppo ymmärtää miten arvon ohjaajat palaavat nuoruutensa elokuvaelämykseen, muutaman dollarin drive-in näytäntöjen liukuhihnaelokuviin. Tämä puoli onkin toteutettu varsin uskottavasti, varsin kunnioitettavasti myös niin, ettei tarinoita ole väkisin siirretty sinne 70-80-luvuille, vaan kännykät piippaavat moderneissa autoissa. Nuoruustrippiä alleviivaa kieltämättä melkoisesti myös se, että Tarantino näyttelee itse molemmissa elokuvissa - ehkä tietynlaisen unelman toteuma? Mutta lopulta, molemmat rytistelyt, etenkin veljessarjan heikompi Planet Terror, jäävät elokuvalliseksi kuriositeeteiksi. Historiallisen "rekonstruktio" ei double featuressa kanna neljään tuntiin, ja yksittäisinä elokuvat jäävät yhdentekeviksi. Hyvä yritys, kuitenkin.

.:Haarautuvien polkujen puutarha:.

Jorge Luis Borgesista vielä, voi kai kommentoida, kun Haarautuvien polkujen puutarhan loppu on saavutettu. Tämän perusteella Hiekkakirjakin pitää kyllä lukea. Haarautuvien polkujen puutarhaa tosin sotkee sen sisältämien valikoitujen suomennosten yhteenkuulumattomuus — nimikokoelma on nimittäin vain yksi osa kirjaa. Muut osat ovat muista novellikokoelmista. Tämä sekoittaa hieman lukijaa, sillä ainakaan WSOY:n @-sarjaan kuuluvassa vuoden 1969 painokseen ei ole eritelty julkaisuvuosia.

Karkeasti jakaen Borgesin tekstit Haarautuvien polkujen puutarhassa voi jakaa ainakin kolmeen ryhmään. Ensiksikin, 1900-luvulle sijoittuvat mystiikkaa pursuavat tarinat, joiden "pääosissa" (jos se Borgesin tapauksessa on oikea sana) on kurkunleikkaajia, kabbalistisia salapoliiseja tai eksyneitä runoilijoita. Toisen ryhmän muodostavat sadunomaiset mytologiakertomukset, joissa historiallinen namedropping- ja kulttuuriviittailu sekoittuu fiktioon. Näissä voi aistia Borgesin vaikutteet Raamatusta, Koraanista ja itämaisten kulttuurien tarinankerronnasta. Kolmannen ryhmän muodostavat filosofiset "esseet", joissa Borges pyörittää vanhoja filosofian kysymyksiä — Platonin ideaoppia, uskoa ikuisuudesta, ajan luonteesta ja Jumalasta. Ja niin edespäin. Tätä voisi tietenkin jotenkin pitää kulttuurisnobbailun huippuna, mutta ei se sitä ole. Vaikka, minusta jotenkin Borgesia lähellä oleva, Julio Cortázar vaikuttaisikin kansantajuisemmalla tavalla lempeämmältä. Mutta eihän Cortázar pelaakaan samoilla korteilla (ovatkohan fiktiivisen Herbert Quainin April Marchin ja Cortázarin Ruutuhyppelyä-teoksen rakenteelliset yhteydet mitenkään tiedostettuja?).

Minuun Borgesin novellikirjallisuudessa (sen lisäksi, että olen nimenomaan tämän tyyppisen kerronnan harras ystävä) iski erityisesti kirjailijan tapa kutoa yhteen hämäriä viitteitä eurooppalaisen (ja miksei arabialaisenkin) kulttuurihistorian omituisempiin puoliin — okkultismiin, mystiikkaan, teologiaan. Kirjailija- ja historiaviitteitä on joissain tarinoissa suorastaan kaulaan saakka. Tästä kaikesta ei pidä kuitenkaan hämääntyä, Borges on fiktion kirjoittaja — itseasiassa suurinta osaa koko kudelmasta ei ole olemassakaan, keksitty on vain taitavasti upotettu "todellisuuden" kiinnittymiskohtien sekaan. Borges on fiktiivisten kirjojen ja kirjoittajien (*) taituri.

Ehdottomaksi nipun suosikikseni nousi novelli Zahir (El Zahir), jossa kirjailijan nimikkohenkilö löytää rommitilkkansa vaihtorahoista kahden peson kolikon muodon ottaneen Zahirin, pakkomielteen inkarnaation, Jumalaisen ansan — Zahir, jonka jälkeen ei voi enää ajatella muuta.

---

(*) - Verkkosivun kirjoittaja lisäilee hieman omiaan, mutta listaus on hieno.

.:Persepolis ja Borgesista:.

Kirjoitusinto on ollut jo aika kauan alamaissa, en tiedä tarkalleen miksi. Olisihan sitä ollut aiheita kirjoittaakin, kuten esimerkiksi viime sunnuntaina Kinokoplassa nähty Marjane Satrapin sarjakuvaan perustuva (Vincenne Peronnaudin ohjaama) erinomainen Persepolis. Kerrassaan hienoa piirrettyä jälkeä, jossa yhdistyivät sekä formaatin mahdollistama keveys populaarikulttuuriviitteineen ja komediallisuudessaan että uhkaava Iranin verisen historian synkkyys — shaahin sotilaista vallankumouksellisen kaartin siveyspoliisiin. Kiinnostava juonikin, joka jää kesken — ilmeisesti siksi, että tarkoitus on jatkua toisessa albumissa (ja sen filmatisoinnissa). Sarjakuvat pääsivät kyllä lukulistalle, jos ne jostain onnistuisi löytymään.

...

Kaunokirjallisuuden lukeminen on ollut vähän jäissä, mutta lainaksi saamani Jorge Luis Borgesin novellikokoelma Haarautuvien polkujen puutarha (El jardín de senderos que se bifurcan), jonka lyhyiden kertomusten kiemuraiset polveutumat liikkuvat mukavasti Cortázaria muistuttavia polkuja, ja joihin on suhteellisen vaikeasti käsitettäviin (ainakin pinnallisesti käsittämisen ymmärtäen) tarinoihin on punottu massiivinen määrä etenkin eurooppalaista ja arabialaista kulttuurihistoriaa niin profaanin kuin pyhänkin joukosta. Näiden kirjoittajien yleissivistys tai ainakin kirjasto on varmasti ollut massiivinen. Tarinoiden lonkeroiden "epätodellisuuteen" suorastaan uppoaa.

.:Pukudraamaa 1500-luvulta:.

Jotta sunnuntai ei olisi mennyt pelkäksi kirjojen lukemiseksi, päätin katsoa Elizabeth: The Golden Agen (2007). Väärä valinta, kammottavan pitkästyttävä elokuva.

Kysymys on lähinnä toiminnallisesta, historiallisesta pukudraamasta, joka ei ymmärrettävästi seuraile tunnettuja tapahtumia Elisabet I:sen hovissa kovinkaan orjallisesti. Ei siinä mitään, mutta lisäksi elokuva on hirvittävän epäuskottava ja stereotyyppinen. Hovissa pönötetään kyllä ankarasti, mutta maneerit tuntuvat silti kovasti olevan 2000-lukulaisesti epäuskottavia. Ikäänkuin kuva siitä, millaista Elisabetin-aikainen hovielämä on nykyajan kuvitelmissa — siis kuvitelmissa, joissa ei tiedetä juuri yhtään mitään aiheesta. Asiaa ei helpota se, että pahikset (katolilaiset, espanjalaiset) esitetään suorastaan koomisen pahoina, pelottavine risteineen ja laivueineen — partaiset spaniardit ovat tuskin kylpyammetta nähneet ja puhuvat kliseisen pahiksesti mutisten. Hohhoijaa. No-one expects the Spanish Inquisition!

Cate Blanchett on leffasta Oscar-ehdokkaana, hienolla roolisuorituksellaan. Hienolla? Eipä oikeastaan — neitsytkuningatar on elokuvassa säälittävä neuroottinen itkeskelijä, joka johtaa valtakuntaa ilmeisesti pelkkiin raivokohtauksiin perustuvalla vallalla. Jos Elisabet I onkin nähty nykyfeministisessä kuvastossa (höh?) jonkinlaisena historian vahvana hallitsijanaisena (lienee aavistuksen romantisoiva näkemys, mutta mitäs minä siitä tiedän), ei se elokuvassa tunnu oikein välittyvän noin ulkoisia merkkejä erikoisemmin — tai sitten miesohjaaja (Shekhar Kapur) on koodannut jotain omia viestejään mukaan tarinaan. Elisabet nimittäin tuntuu olevan suurin piirtein jokaisen tarinan mieshenkilön neuvottavana, muutoinhan hän munaisi koko valtionjohdon.

Elokuvan laivaston upottaa viimeistään se, että se on kuorrutettu kököillä tietokone-efekteillä ja musiikki taitaa olla lainattu suurinpiirtein Pirates of the Caribbeanista. Varsinkin loppu menee jo todella väsyneeksi. Kammottavaa ajanhukkaa. Puvustaja ansainnee Oscarinsa, Blanchettin ehdokkuus on kyllä aika hömppää ja kertoo Akatemiasta paljon olennaista.

.:Helmikuun manifesti:.

Blogi on aavistuksen verran jämähtänyt — tammikuun yhdeksän merkintää ovat kaikkien aikojen pohjanoteeraus. En kuitenkaan ole kuollut tai mitään vastaavaa. Ehkäpä helmikuu on parempi kirjoituskuukausi.

Taitaa mennä liikaa aikaa muihin rientoihin, kirjoittelemisiin (graduni muistuttaa muodostumistahdiltaan tippukiveä) ja todellisena talven teemana päällekkäin luettavien Michel Foucaltin tekstien parissa (joita en kuitenkaan saa kunnolla mahtumaan päähäni). Oikeastaan olisi ollut aiheitakin, mutta sellaiset väistämättä pakenevat mielestä, jos niitä ei kirjaa ylös. Totuttu rutiini kirjoittaa syöksyy raiteiltaan kovin helposti.

Tänään ajattelin vain istua kotona ja katsoa ehkä Tarkovskin Nostalgian. Tai ehkä vain luen jo kauan heitteillä ollutta kaunokirjallisuutta. Ja seuraavan merkinnän kirjoitan jostain oikeasta aiheestakin.

...

Eilen käytiin keskustelua paikallisessa lyhyesti Kiinan kansantasavallan palomuurista. Täytyi kaivaa esille vanha testisivu, jolla voi katsoa onko sivu tulpattu kiinalaisilta internetkäyttäjiltä. Lyhytaaltoradio oli, mutta tämä eittämättä johtuu todennäköisemmin siitä, että koko bloggerin domain on kiinalaisilta kiellettyä vyöhykettä. Täytyy sanoa, että on aika pirullista, että suuryhtiöt kuten Google, Microsoft ja Yahoo! voivat kylmänviileästi päätyä itsesensuuriin kyetäkseen toimimaan maassa.