Eilinen Kinokoplan Grindhouse double feature oli melkoisen rankka istunto - lähinnä siksi, että sekä Roberto Rodriguezin Planet Terrorista että Quentin Tarantinon Death Proofista esitettiin ymmärrykseni mukaan pidemmät eurooppalaiset leikkaukset, kokonaisuudessaan siis nelisen tuntia 70- ja 80-luvun B-elokuvan tyyliin tehtyä meluisaa viihdettä.
Rodriguezin Planet Terror lieni enemmän alkuperäisten esikuvien kaltainen filmatisointi - melkoisen päätöntä splätteriä siis, parodiaelementein. Alun kuvitteellisen Machete-toimintaelokuvan traileri lupasi hauskaa hihittelyä, mutta ihan täyttä elokuvan pituutta ei Planet Terrorin vitsi kantanut. Biologiset aseet ja niiden uhreista sukeutuvat kuplivia paiseita täynnä olevat zombiet olivat tietenkin suoraan B:n kuvastosta, mutta olivatko ne nyt oikeasti näin puuduttavan pitkiä kahdeksankymmentäluvulla? Tyylikästä jälkeähän imitaatio tietenkin oli - eksploitaation vakiohahmot (kuten siloposkinen, mystinen sankari) ja äärimmilleen esineellistetyt naishahmot tulkitsi juuri ajankuvan kautta. Pakollinen seksikohtauskin oli tiedostetun parodinen tahallisen väsähtäneine taustatarinoineen. Mutta yleensä ei olla hyvillä vesillä jos elokuvan toivoo puolessa välissä jo loppuvan tai edes menevän jonnekin. Mieluiten loppuvan.
Tarantinon Death Proof sitävastoin oli pienoinen yllätys jo sinänsäkin, että oletin alun perin sen olevan pelkkä Planet Terrorin kaavaan kirjoittava ajan autoelokuva rymisevine pelteineen ja loputtomine kaatuilevine autoineen. No ei se aivan ollut, Tarantino oli onnistunut upottamaan muutaman pitkänkin pelkästään puheeseen perustuvan kohtauksen, josta etenkin stunt-naisten pitkä kahvilakeskustelu oli kohtuullisen suora viittaus ohjaajan Reservoir Dogsin vastaavaan. Death Proof ei myöskään antaudu aivan hirveään teurastukseen, eikä autojen kolisteluakaan ole nyt niin mahdottomasti, ainakaan niin paljon kuin luulisi. Death Proof eroaakin sinänsä Grindhouse-konseptista, että se on ihan oikea elokuva. Perusnihkeä näkökulmani Tarantinoon (joka tuntuu jokseenkin itseääntoistavalta ohjaajalta) tosin vesittää juttua.
Lopulta varsin oikeaoppisesti putkeen katsotut elokuvat jättävät jotenkin ristiriitaisen tunnelman. On helppo ymmärtää miten arvon ohjaajat palaavat nuoruutensa elokuvaelämykseen, muutaman dollarin drive-in näytäntöjen liukuhihnaelokuviin. Tämä puoli onkin toteutettu varsin uskottavasti, varsin kunnioitettavasti myös niin, ettei tarinoita ole väkisin siirretty sinne 70-80-luvuille, vaan kännykät piippaavat moderneissa autoissa. Nuoruustrippiä alleviivaa kieltämättä melkoisesti myös se, että Tarantino näyttelee itse molemmissa elokuvissa - ehkä tietynlaisen unelman toteuma? Mutta lopulta, molemmat rytistelyt, etenkin veljessarjan heikompi Planet Terror, jäävät elokuvalliseksi kuriositeeteiksi. Historiallisen "rekonstruktio" ei double featuressa kanna neljään tuntiin, ja yksittäisinä elokuvat jäävät yhdentekeviksi. Hyvä yritys, kuitenkin.
Rodriguezin Planet Terror lieni enemmän alkuperäisten esikuvien kaltainen filmatisointi - melkoisen päätöntä splätteriä siis, parodiaelementein. Alun kuvitteellisen Machete-toimintaelokuvan traileri lupasi hauskaa hihittelyä, mutta ihan täyttä elokuvan pituutta ei Planet Terrorin vitsi kantanut. Biologiset aseet ja niiden uhreista sukeutuvat kuplivia paiseita täynnä olevat zombiet olivat tietenkin suoraan B:n kuvastosta, mutta olivatko ne nyt oikeasti näin puuduttavan pitkiä kahdeksankymmentäluvulla? Tyylikästä jälkeähän imitaatio tietenkin oli - eksploitaation vakiohahmot (kuten siloposkinen, mystinen sankari) ja äärimmilleen esineellistetyt naishahmot tulkitsi juuri ajankuvan kautta. Pakollinen seksikohtauskin oli tiedostetun parodinen tahallisen väsähtäneine taustatarinoineen. Mutta yleensä ei olla hyvillä vesillä jos elokuvan toivoo puolessa välissä jo loppuvan tai edes menevän jonnekin. Mieluiten loppuvan.
Tarantinon Death Proof sitävastoin oli pienoinen yllätys jo sinänsäkin, että oletin alun perin sen olevan pelkkä Planet Terrorin kaavaan kirjoittava ajan autoelokuva rymisevine pelteineen ja loputtomine kaatuilevine autoineen. No ei se aivan ollut, Tarantino oli onnistunut upottamaan muutaman pitkänkin pelkästään puheeseen perustuvan kohtauksen, josta etenkin stunt-naisten pitkä kahvilakeskustelu oli kohtuullisen suora viittaus ohjaajan Reservoir Dogsin vastaavaan. Death Proof ei myöskään antaudu aivan hirveään teurastukseen, eikä autojen kolisteluakaan ole nyt niin mahdottomasti, ainakaan niin paljon kuin luulisi. Death Proof eroaakin sinänsä Grindhouse-konseptista, että se on ihan oikea elokuva. Perusnihkeä näkökulmani Tarantinoon (joka tuntuu jokseenkin itseääntoistavalta ohjaajalta) tosin vesittää juttua.
Lopulta varsin oikeaoppisesti putkeen katsotut elokuvat jättävät jotenkin ristiriitaisen tunnelman. On helppo ymmärtää miten arvon ohjaajat palaavat nuoruutensa elokuvaelämykseen, muutaman dollarin drive-in näytäntöjen liukuhihnaelokuviin. Tämä puoli onkin toteutettu varsin uskottavasti, varsin kunnioitettavasti myös niin, ettei tarinoita ole väkisin siirretty sinne 70-80-luvuille, vaan kännykät piippaavat moderneissa autoissa. Nuoruustrippiä alleviivaa kieltämättä melkoisesti myös se, että Tarantino näyttelee itse molemmissa elokuvissa - ehkä tietynlaisen unelman toteuma? Mutta lopulta, molemmat rytistelyt, etenkin veljessarjan heikompi Planet Terror, jäävät elokuvalliseksi kuriositeeteiksi. Historiallisen "rekonstruktio" ei double featuressa kanna neljään tuntiin, ja yksittäisinä elokuvat jäävät yhdentekeviksi. Hyvä yritys, kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti