Carlos Maria Dominguezin kirja, jonka poimin kirjaston uutuushyllystä noin hetken mielijohteesta, osoittautui melko tarkkaan saman pituiseksi, kuin junamatka Hyvinkäältä Helsinkiin ja takaisin kestää. Ihan hyvä välipalakirja, vaikka ehkä osaksi siksi, että Dominguez osasi kirjoittaa sen lyhyesti.
Kirja alkaa, kun Bluma Lennon, Cambridgen Espanjan kielen ja kulttuurin professori jää auton alle lukiessaan juuri antikvariaatista ostamaansa Emily Dickinsonin runokokoelmaa. Tästä alkaa tarinankuljetus, jonka keskiössä ovat maaniset kirjanomistajat — kirjat valtaavat hitaasti heidän kotinsa, niitä kertyy joka paikkaan ja vaikka lahjoittaisikin teoksia pois, niitä lojuu silti joka paikassa. Paperitalon kirjamaanikot ostavat kirjoja, tietyistä keräilijöistä poiketen, luettavaksi — he tutkivat saaliitaan pitkät ajat päivästään. Muistuttaa jotenkin Sartren Inhon itseoppineesta, joka luki kirjastoa aakkosjärjestyksessä systemaattisesti läpi.
Kirja alkaa, kun Bluma Lennon, Cambridgen Espanjan kielen ja kulttuurin professori jää auton alle lukiessaan juuri antikvariaatista ostamaansa Emily Dickinsonin runokokoelmaa. Tästä alkaa tarinankuljetus, jonka keskiössä ovat maaniset kirjanomistajat — kirjat valtaavat hitaasti heidän kotinsa, niitä kertyy joka paikkaan ja vaikka lahjoittaisikin teoksia pois, niitä lojuu silti joka paikassa. Paperitalon kirjamaanikot ostavat kirjoja, tietyistä keräilijöistä poiketen, luettavaksi — he tutkivat saaliitaan pitkät ajat päivästään. Muistuttaa jotenkin Sartren Inhon itseoppineesta, joka luki kirjastoa aakkosjärjestyksessä systemaattisesti läpi.
"Kirjallisuuden kartalla oli kustantajien paapomia kirkkaita tähtiä, jotka sutaisivat surkeita kirjoja ja hukkuivat yhdessä yössä rahaan; joita markkinointiosasto ja kirjallisuusliitteet ylistivät ja joille satoi kirjallisuuspalkintoja. Heidän sepustustensa pohjalta tehtiin surkeita elokuvia ja heidän kirjojaan pursuavat kirjakaupat rahastivat heidän menestyksillään. Ja kaikkea tätä reposteltiin baarien pöydissä kuin sekasortoisella taistelukentällä, jolla kirjailijan piti selvitä, ei suinkaan kirjoittamisprosessin aikana — vaikka joillakin taistelu alkoi silloin — vaan heti sen päätyttyä."
Mikään mullistava tarina Paperitalo ei ole lukuunottamatta muutamaa vaikuttavaa kohtaa (jotka tuntuvat etäisen unisilta, ehkä kun kerran sijoittuvat Latinalaiseen Amerikkaan) lukuunottamatta. Täytyy kuitenkin arvostaa kirjailijaa, joka kykenee kertomaan jotain antavan tarinan niin lyhyesti kuin Dominguez on tehnyt. Jos pitkästi kirjoittavien kirjailijoiden ongelmana on lukijan pitkästyminen, on lyhyesti kirjoittavalla päinvastoin vaikeuksia saada mahtumaan kaikki sanottava vähiin sivuihin. Ja se on taito se, kuten kaikki liian lyhyitä opinnäytteitä kirjoittaneet tietävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti