.:Macondo:.

Myönnettäköön, että Sadan vuoden yksinäisyys ei turhaan ole noussut klassikkoasemaansa. Sen päättäessään tietää, että on juuri lukenut erinomaisen romaanin. Buendían suvun nousu ja rappio keskellä Latinalaisen Amerikan viidakkoa jättää jälkensä tarinana. Gabriel García Márquez on kirjoittanut teoksensa taiten — sen kaari on juuri sellainen, että pitkästä sukukronikoinnistaan huolimatta lukija ei lipeä pois maagisen realismin värittämästä ajan virrasta, vaan säilyy siihen uponneena.

Maagisen realismin arvaamattomuus on ehkä kirjassa parasta. Totta puhuakseni minulla on ollut aikaisemmin hieman hämärä kuva tästä (kiistellystä?) kirjallisuustermistä, mutta eiköhän se viittaa juuri Márquezin tapaan heitellä Macondon arjen sekaan eläviä haamuja, taivaallisia ihmeitä ja epäluonnollisuuksia. Itse asiassa koko Macondo on yhtä maagista realismia — se on fiktiivisesti olemassa Kolumbian viidakossa, mutta ei oikeastaan sijaitse missään. Geopoliitikot nillittäisivät tuon omituisen kaupungin epämääräisyydestä, teloitettavaksi riittää aina kylän asukkaita ja kaupunki kutistuu ja kasvaa kuin hallusinogeninen sieni sateella. Joskus on kuin lukisi unta.

Lopetus rappioon ja tuhoon on kruunu pitkän tarinan päätyyn — kaikki toki oli jo ennustettu, mutta tavanomainen hyvän (ja pitkän) kirjan lukemisen päättävään tyhjyyteen sekoittuu Sadan vuoden yksinäisyyden kohdalla enemmän kuin kourallinen ahdistusta. Buendían suvun tarina on etukäteen määrätty, mutta kuolinkouristuksessaan traaginen. Sisäsiittoisuus kulminoituu. Sukupuu kyllä ajoittain tuntui samannimisten ihmisten keskellä tarpeelliselta apuvälineeltä, kun ei toisinaan muistanut kuka olikaan se ja se José Arcadio tai Remedios. Päällekkäisillä nimillä on tietenkin tarkoituksensa, itseään toistavien persoonallisuuksien jatkumo.

Hieno teos. Ihmetyttää miksei moista klassikkoa ole aikaisemmin tullut luettua, mutta kai aikaa on aina liian vähän, ja luettavaa liikaa. Rajallisuuden positiivisuus, ja sen sellaista.