Elokuva Du levande jätti hieman sekavan jälkimaun. Se ei ehkä ole niinkään S.:n toteamasta ennalta-arvattavuuden tylsyydestä (menikö oikein? Myöntyä täytyy, että 1½ tuntia tuntui kyllä tavallista pidemmältä, mutta niinhän se joskus näiden filmien kanssa kuuluu tuntuakin) tahi juonellisesta hajanaisuudesta kuten (kirjaimet loppuu) A2. huomioi, jos kommentin oikein paikansin. Vaan ennemminkin siitä, että Du levande on liian identtinen Sånger från andra våningenin kanssa - häiritsevän identtinen. Jos lähti katsomaan nimenomaan Andersonia, olisi toivonut hieman uuttakin siihen, mitä viimeksi näki, eikä oikeastaan puoltatoista tuntia lisää edellisen perään. Voihan se olla odotuksen pituudestakin kiinni, kuudessa vuodessa kun luulisi tapahtuvan paljon enemmän.
Ehkä vähän sama, kuin postmodernissa kirjallisuudessa - selkeää narratiivia vastaan käyty sota jättää monta kertaa läpi käytynä hieman tyhjän paletin.
En sano näin kieltääkseni ohjaajalta tyylilliset keinot (sanottakoon, että näkemykseni rajoittuu kolmeen elokuvaan, ja Eräs rakkaustarina ei edusta niin alleviivatusti samaa ilmaisua), vaan toivomusta uusista tuulahduksista.
Lakonisen nuhjuinen ja ylitsekäyvän ankea miljöö ei ole tietenkään edellisestä yhtään huonontunut, ja useat kohtaukset sekä ahdistivat, että huvittivat vanhaan kokemukseen verrattavalla tavalla. Yhteiskuntakriitikkona Andersonissa on jotain vallan mainiota, pohjoismaalaisen (ja laajemmalti, länsimaalaisen) pahoinvoinnin kipupisteiden tökkiminen niin, että katsojaakin huvittaisi, jos ei kärjistyksissä lennätettäisi tikkaa liiankin lähelle taulun keskustaa. Psykologit ei jaksa enää kuunnella, ne vaan määrää lisää lääkkeitä.
Vertaaminen Kaurismäkeen on tietenkin väistämätöntä, ja ehkä näiden kahden näkökokemuksen perusteella suomalaisen puolesta pelaa selkeä juonikuvio ja tunnistettavat henkilöhahmot - Kaurismäen keinot on jo nähty, mutta niitä on tukemassa uusi ankeuden kuvio - samaa ei välttämättä ihan niin helposti voi sanoa Du levandesta. Ehkä dystopiaa ja siinä tahdottomina vaeltavia haamumaisia ihmisiä etäännytetään katsojasta jo niin paljon, ettei heihin synny mitään kosketusta.
Mutta voihan pienoinen pettymys (tai uuden odotuksen pettymys) johtua elokuvakokemuksen erilaisuudesta - Sånger från andra våningenin dvd-kokemuksien, valkokangasesityksen puuttumisen takia, parista saattoi paeta pause-napilla. Tai mahdollisesti, Du levande ansaitsee sen paljonpuhutun toisen katsomiskerran, jolloin sitä voisi tarkastella edellisen pohjalta, etsien uutta. Jo senkin takia, että vasta muiden kirjoituksia selattuani ymmärsin viittauksen Goethen alkusitaatista ja raitiovaunun määränpäätaulusta ("Gläds då, du levande i din djupt uppvärmda säng innan / Lethes iskalla våg slickar din flyende fot" ja "Lethe" - Anderson tekee yksityiskohtia, ne ovat vain elokuvamuodossa välillä kovin hankalia, ainakin minulle) - pako (post)modernista marionettiasemasta on pakoa unohduksen (tai unohtumisen) virrasta. Ja siksi ne unet olivat niin vahvasti esillä. Liian vaikeaa yhdellä sulatuksella, kirjoissa paljon helpompaa, kun niissä voi pakittaa ja prosessoida vapaasti.
Tai, vielä yhden pallon heittäen, ehkä se oli vaan se lopun hidastuminen - Sfavin (lähes) lopussa oleva uhrauskokemus (jota tässäkin blogissa pitkästi lainasin) jättää toisenlaisen muistijäljen, kuin jotenkin (metaforisenakin) liian angstinen Du levanden vastaava. Jota en tietenkään spoilaisi tässä, koska valituksesta huolimatta elokuva kannattaa käydä katsomassa ihan siksi, että on Anderson kuitenkin tämän pätkän lievästä hankaluudesta huolimatta Ruotsin ja miksei Euroopankin parhaita tekijöitä. Saisi vain vuonna 2013 keksiä lisää kortteja pakkaan.
Joku joskus tosin sanoi, että elokuvista ei pitäisi ajatella ihan heti. Se pitänee jollakin tasolla paikkaansakin. Tosin yleensä niin, että huonot elokuvat tuntuvat uunituoreina paremmilta kuin ne lopulta ovatkaan. Vähän niinkuin jotkut Lord of the Ringsit - kyllähän ne ulos astuessa tuntuivat tosi hyviltä (osaksi nostalgisista syistä), mutta nykyään ne näen lähinnä liian pitkinä ratsastuselokuvina.
Todettakoon vielä, pelko Wong Kar-Wain Blueberry Nightsistä tulee olemaan monin verroin pahempi. Siinä on sentään kehiin heitetty englanti ja Hollywood-näyttelijät. Siinä voi sitten tietenkin taas miettiä, että suhtautuuko tietyn ohjaajan tuotoksiin joko liian samaa hamuten, vai latistuen saman työkalupakin toistamisesta. Joka tapauksessa, auteur-keskeisyyteni saa jo koomisia piirteitä, laitetaan muistiin, että muuta on jo haettava - elokuvista pitäminen täytyy kyllä etäännyttää itsetarkoituksellisuuden karikoilta.
Ehkä vähän sama, kuin postmodernissa kirjallisuudessa - selkeää narratiivia vastaan käyty sota jättää monta kertaa läpi käytynä hieman tyhjän paletin.
En sano näin kieltääkseni ohjaajalta tyylilliset keinot (sanottakoon, että näkemykseni rajoittuu kolmeen elokuvaan, ja Eräs rakkaustarina ei edusta niin alleviivatusti samaa ilmaisua), vaan toivomusta uusista tuulahduksista.
Lakonisen nuhjuinen ja ylitsekäyvän ankea miljöö ei ole tietenkään edellisestä yhtään huonontunut, ja useat kohtaukset sekä ahdistivat, että huvittivat vanhaan kokemukseen verrattavalla tavalla. Yhteiskuntakriitikkona Andersonissa on jotain vallan mainiota, pohjoismaalaisen (ja laajemmalti, länsimaalaisen) pahoinvoinnin kipupisteiden tökkiminen niin, että katsojaakin huvittaisi, jos ei kärjistyksissä lennätettäisi tikkaa liiankin lähelle taulun keskustaa. Psykologit ei jaksa enää kuunnella, ne vaan määrää lisää lääkkeitä.
Vertaaminen Kaurismäkeen on tietenkin väistämätöntä, ja ehkä näiden kahden näkökokemuksen perusteella suomalaisen puolesta pelaa selkeä juonikuvio ja tunnistettavat henkilöhahmot - Kaurismäen keinot on jo nähty, mutta niitä on tukemassa uusi ankeuden kuvio - samaa ei välttämättä ihan niin helposti voi sanoa Du levandesta. Ehkä dystopiaa ja siinä tahdottomina vaeltavia haamumaisia ihmisiä etäännytetään katsojasta jo niin paljon, ettei heihin synny mitään kosketusta.
Mutta voihan pienoinen pettymys (tai uuden odotuksen pettymys) johtua elokuvakokemuksen erilaisuudesta - Sånger från andra våningenin dvd-kokemuksien, valkokangasesityksen puuttumisen takia, parista saattoi paeta pause-napilla. Tai mahdollisesti, Du levande ansaitsee sen paljonpuhutun toisen katsomiskerran, jolloin sitä voisi tarkastella edellisen pohjalta, etsien uutta. Jo senkin takia, että vasta muiden kirjoituksia selattuani ymmärsin viittauksen Goethen alkusitaatista ja raitiovaunun määränpäätaulusta ("Gläds då, du levande i din djupt uppvärmda säng innan / Lethes iskalla våg slickar din flyende fot" ja "Lethe" - Anderson tekee yksityiskohtia, ne ovat vain elokuvamuodossa välillä kovin hankalia, ainakin minulle) - pako (post)modernista marionettiasemasta on pakoa unohduksen (tai unohtumisen) virrasta. Ja siksi ne unet olivat niin vahvasti esillä. Liian vaikeaa yhdellä sulatuksella, kirjoissa paljon helpompaa, kun niissä voi pakittaa ja prosessoida vapaasti.
Tai, vielä yhden pallon heittäen, ehkä se oli vaan se lopun hidastuminen - Sfavin (lähes) lopussa oleva uhrauskokemus (jota tässäkin blogissa pitkästi lainasin) jättää toisenlaisen muistijäljen, kuin jotenkin (metaforisenakin) liian angstinen Du levanden vastaava. Jota en tietenkään spoilaisi tässä, koska valituksesta huolimatta elokuva kannattaa käydä katsomassa ihan siksi, että on Anderson kuitenkin tämän pätkän lievästä hankaluudesta huolimatta Ruotsin ja miksei Euroopankin parhaita tekijöitä. Saisi vain vuonna 2013 keksiä lisää kortteja pakkaan.
Joku joskus tosin sanoi, että elokuvista ei pitäisi ajatella ihan heti. Se pitänee jollakin tasolla paikkaansakin. Tosin yleensä niin, että huonot elokuvat tuntuvat uunituoreina paremmilta kuin ne lopulta ovatkaan. Vähän niinkuin jotkut Lord of the Ringsit - kyllähän ne ulos astuessa tuntuivat tosi hyviltä (osaksi nostalgisista syistä), mutta nykyään ne näen lähinnä liian pitkinä ratsastuselokuvina.
Todettakoon vielä, pelko Wong Kar-Wain Blueberry Nightsistä tulee olemaan monin verroin pahempi. Siinä on sentään kehiin heitetty englanti ja Hollywood-näyttelijät. Siinä voi sitten tietenkin taas miettiä, että suhtautuuko tietyn ohjaajan tuotoksiin joko liian samaa hamuten, vai latistuen saman työkalupakin toistamisesta. Joka tapauksessa, auteur-keskeisyyteni saa jo koomisia piirteitä, laitetaan muistiin, että muuta on jo haettava - elokuvista pitäminen täytyy kyllä etäännyttää itsetarkoituksellisuuden karikoilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti