Hets (1944), eli suomalaiselta nimeltään Kiihko on Ingmar Bergmanin ensimmäinen elokuva (ainakin IMDB:n mukaan) ja kyllä siinä kieltämättä ohjaajan tulevaisuudessa vielä kehittyvät kyvyt tarinankertojana näkyvät.
Kiihko kertoo lukion viimeistä luokkaa käyvästä Jan-Erikistä, jonka pirullinen latinanopettaja Caligula on ottanut silmätikukseen. Caligulaa näyttelee Djävulens ögan Saatana Stig Järrel, joka on kyllä todella luonneroolissa näissä piruilevissa antagonistikuvissaan — tosin siinä missä Djävulens ögan Saatana on perinteinen langennut, mutta symppis vihtahousu, on inhimillinen Caligula psykologisesta rikkonaisuudestaan ja neuroottisuudestaan huolimatta paljon vastenmielisempi. Mukaan juoneen sotkeutuu vielä tupakkakaupan myyjätyttö Bertha, joka on kiusattuna joutunut aavistuksen verran 1940-luvun moralismia seuraillen paheen tielle ja kevytkenkäiseksi naisihmiseksi, juopotellen konjakkia ullakkoasunnossaan kaiket päivät.
Ehkä vahvasti porvarillinen ruotsalainen opinahjoympäristö muistuttaa Jan Guilloun erinomaisesta Pahuudesta (Ondskan) — tosin ilman sossupossuja ja ylenmääräistä väkivaltaa. Porvaripojilla on hienot kodit ja turvaverkostot, mutta se ei estä opetusmetodeiltaan jälkeenjääneen (tai ehkä juuri 1940-lukulaisen) koulun henkistä sadismia. Ja latinaa, luojan kiitos sitä ei nykyään enää tarvitse lukea yliopistossa pakollisena. Vaikka 1940-luvun porvarikoulua ei voi kuriltaan ja sen sellaiseltaan verrata Suomeen vuonna Kepu, pistää elokuva silti miettimään koulun (ja esimerkiksi armeijan) sisäisten sosiaalisten rakenteiden pirullisuutta. Miten niin monella on piinaavia muistoja koulunkäynnistä — harva ympäristö on yhtä julma sosiaalidarwinistinen kokeilu kuin vaikkapa yläaste. Ja kun muistaa muutaman aihepiiriä sivunneen ainejärjestötoimistossa käydyn pöytäkeskustelun, eivät kaikki opettajatkaan ole välttämättä aivan täysipäistä materiaalia. Kiinnostava aihe joka tapauksessa.
Hets ei ole mikään mestariteos, mutta ei pelkkä harjoituskappalekaan. Sen ikä kuitenkin näkyy selvästi verratessa näkemiini 1950-1960-luvun Bergmaneihin, jo teknisesti. Aikaisemmin hehkuttamastani selkeästi artikuloidusta ruotsista voi ehkä kiittää äänitystekniikkaa. Muistuttaa kovasti suomalaista 1950-luvun elokuvaa, etten sanoisi. Kiinnostavaa (ja vähän pelottavaakin) on nähdä, millainen Käärmeenmuna (1977) sitten on, väreissä ja kaikkea.
...
Lisättäköön tähän merkintään jälkikirjoitukseksi (ja metatekstiksi), etten ole täysin tyytyväinen siihen miten katkonaisesti juostun elokuvamaratonin kirjoitettu osuus on sujunut — elävistä kuvista kirjoittaminen kun tuntuu tuovan esille kirjoittamiseni pahimmat puolet, juuttumisen samankaltaisiin ilmaisuihin ja ehkä myös ajatuksiinkin. Se on tietenkin osittain tiedostamatonta, mutta koska tämän blogin tarkoitus on 1) kehittää kirjoittamistaitojani 2) olla — yleisöstä piittaamattomuuden ylidramaattisesti käsivarsi otsalle nostaen julistaessaankin — edes marginaalisesti luettavaa tekstiä. Ajatusviivojen, pilkutusten ja saksalaistyyppisten mammuttilauseiden joukosta en halua poistua, sehän on jo tyyliseikkakin, mutta jotain rotia täytyisi kai olla. Seuraavaksi, joskaan en vielä tässä merkinnässä, ajattelin kiinnittää huomiota kieliasuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti