Tämä menee nyt ihan elokuvablogiksi, mutta en malta olla kommentoimatta veljeltä aivoja neutralisoimaan lainaamaani Zack Snyderin elokuvaa 300 (2006). Frank Millerin sarjakuvaan perustuvassa leffassa photoshopilla tuunatuilla vatsalihaksilla varustetut spartalaiset pätkivät orientin epäsikiöitä halki, poikki ja pinoon - välillä todeten jotain nohevaa. Vertaukset nykyajan suurvaltapolitiikkaan ovat ehkä kaukaa haettuja, mutta nousevat väistämättä mieleen. Varsinkin kun ne saamarin demokraatit siellä senaatissa vain nurisee...
Onhan se visuaalisesti hienosti toteutettu, ainakin osittain vaikka tyylitajusilmä pettääkin muutamaan otteeseen. Kaikkea sitä nykyään osataankin tehdä. Mutta kuva-aihiot itsessään eivät ole paljon Leni Riefenstahlista muuttuneet - harvemmin näkee nykyelokuvassa (tai sitten en katso oikeita elokuvia) yhtä puhdasta yhdistelmää homoeroottisia miesvartaloita taistelun hikisessä huumassa (ja joskus keihäs on kai vain keihäs?) yhdistettynä köykäisen juonen heteronormatiiviseen arvomaailmaan. Sitten kun tähän vielä sirotellaan Nürnbergin-selvää fasismia vapausretoriikkaan puettuna, niin on vaikea olla vetämättä viivoja taas siihen suurvaltapol...jääköön vetämättä. Tosin hieman mielenkiintoisesti vain orientissa rivoillaan lipstick lesbianien ja dekadenttien bakkanaalien hengessä. Tai ehkä se onkin sarkasmia, ehkä se on tässä niin läpinäkyvää, että sen kaikki ymmärtävät? Ehkä elokuvan pahat ovat niin helvetin rumia ja epämuodostuneita siksi, että kyseessä on vain monimutkainen parodia?
Jotenkin en jaksa uskoa.
Kun toimintaelokuvista puhutaan, asetetaan usein vastakkain tosikuluttajan populaarit toimintaähellykset ja sitten art housen kiemuraiset mustavalkoiset, ukrainalaiset viisituntiset kaktusdokumentit. Selvä, en oletakaan kaikkien viitsivän. Mutta 300 laittaa kyllä miettimään mikä lopulta on näiden viihteellisten elokuvien takana piilevä arvomaailma - ollaanko vain viihteen ristiretkellä vai rakennetaanko spartalaista troijanhevosta? Sama tyhjää kumiseva, kirkasotsainen sodan ylistys on jo väsyneen tuttu tietokonepeleistä, enkä varmaan jaksaisi niiden tapauksessa edes inistä aiheesta. Tai ehkäpä kyse onkin juuri siitä itsestään, kotona sohvalla istuvien imaginaarisesta - halusta päästä/palata nahkalannevaatteisiin pukeutuneeseen fantasiamaailmaan.
Ehkäpä Sin Cityn (2005), aikaisemman Millerin sarjakuvasta tehdyn elokuvan pelasti juuri sen lopullinen arvonihilismi - sanoma ja juoni ei tuntunut yhtä(än) vastenmieliseltä, kun Basin Cityn maailmassa kaikki oli vinksahtanutta ja väkivaltaista. 300:ssa kun vain vaikuttaa olevan niin selvää, että kun ne saatanallisen rumat idässä asuvat ulkkikset lähtee valumaan tänne, niin vain rohkeat (ja aaltoilevilla vatsalihaksilla varustetut) uskaltavat näyttää niille kuka käskee ja ketä totellaan.
Edit: Nähtävästi reaktioni 300:n poliittiseen viestiin ei ollut pelkästään selkärankaheijaste eurooppalaisesta punavihertävyydestä, vaan myös esimerkiksi Michael Chanan laittaa Sight & Soundissa julkaistussa artikkelissaan Outsiders: The Battle of Algiers and Political Cinema elokuvan juuri siihen samaan koriin - reaktionististen propagandaelokuvien, jotka sisältävät epäilyttävää kryptorasismia.
Onhan se visuaalisesti hienosti toteutettu, ainakin osittain vaikka tyylitajusilmä pettääkin muutamaan otteeseen. Kaikkea sitä nykyään osataankin tehdä. Mutta kuva-aihiot itsessään eivät ole paljon Leni Riefenstahlista muuttuneet - harvemmin näkee nykyelokuvassa (tai sitten en katso oikeita elokuvia) yhtä puhdasta yhdistelmää homoeroottisia miesvartaloita taistelun hikisessä huumassa (ja joskus keihäs on kai vain keihäs?) yhdistettynä köykäisen juonen heteronormatiiviseen arvomaailmaan. Sitten kun tähän vielä sirotellaan Nürnbergin-selvää fasismia vapausretoriikkaan puettuna, niin on vaikea olla vetämättä viivoja taas siihen suurvaltapol...jääköön vetämättä. Tosin hieman mielenkiintoisesti vain orientissa rivoillaan lipstick lesbianien ja dekadenttien bakkanaalien hengessä. Tai ehkä se onkin sarkasmia, ehkä se on tässä niin läpinäkyvää, että sen kaikki ymmärtävät? Ehkä elokuvan pahat ovat niin helvetin rumia ja epämuodostuneita siksi, että kyseessä on vain monimutkainen parodia?
Jotenkin en jaksa uskoa.
Kun toimintaelokuvista puhutaan, asetetaan usein vastakkain tosikuluttajan populaarit toimintaähellykset ja sitten art housen kiemuraiset mustavalkoiset, ukrainalaiset viisituntiset kaktusdokumentit. Selvä, en oletakaan kaikkien viitsivän. Mutta 300 laittaa kyllä miettimään mikä lopulta on näiden viihteellisten elokuvien takana piilevä arvomaailma - ollaanko vain viihteen ristiretkellä vai rakennetaanko spartalaista troijanhevosta? Sama tyhjää kumiseva, kirkasotsainen sodan ylistys on jo väsyneen tuttu tietokonepeleistä, enkä varmaan jaksaisi niiden tapauksessa edes inistä aiheesta. Tai ehkäpä kyse onkin juuri siitä itsestään, kotona sohvalla istuvien imaginaarisesta - halusta päästä/palata nahkalannevaatteisiin pukeutuneeseen fantasiamaailmaan.
Ehkäpä Sin Cityn (2005), aikaisemman Millerin sarjakuvasta tehdyn elokuvan pelasti juuri sen lopullinen arvonihilismi - sanoma ja juoni ei tuntunut yhtä(än) vastenmieliseltä, kun Basin Cityn maailmassa kaikki oli vinksahtanutta ja väkivaltaista. 300:ssa kun vain vaikuttaa olevan niin selvää, että kun ne saatanallisen rumat idässä asuvat ulkkikset lähtee valumaan tänne, niin vain rohkeat (ja aaltoilevilla vatsalihaksilla varustetut) uskaltavat näyttää niille kuka käskee ja ketä totellaan.
Edit: Nähtävästi reaktioni 300:n poliittiseen viestiin ei ollut pelkästään selkärankaheijaste eurooppalaisesta punavihertävyydestä, vaan myös esimerkiksi Michael Chanan laittaa Sight & Soundissa julkaistussa artikkelissaan Outsiders: The Battle of Algiers and Political Cinema elokuvan juuri siihen samaan koriin - reaktionististen propagandaelokuvien, jotka sisältävät epäilyttävää kryptorasismia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti