Keski-iän ylittäneet valtavan kokoiset ukot joivat punaista Carilloa (joka — ainakin laulun mukaan — maistuu mansikkahillolle) ja uusnatsi astui varpaille (pyysi tosin hieman sammaltaen anteeksi). Elämä on siis jännittävää ja vaarallista, kenties vaarallisempaa kuin juhannuksena, jolloin eräs uusnatsi (ei sama) etuili kassajonossa, totenkopf-tatuointeineen kaikkineen. Se small-talkista ja uusnatseista. Tasapainotetaan merkintää juutalaisilla kirjailijoilla ja kommunistirunoilijoilla:
...
Pääsin jo jonkin aikaa sitten Bruno Schulzin Krokotiilikujan loppuun, tosin siten että oikaisin valikoidut suomennokset kokoelmasta Kuolinilmoituksen parantola, löydettyäni sen englanniksi kokonaisena käännöksenä.
Mitä Krokotiilikujasta ja Kanelikaupoista voi sitten sanoa? Schulzin tyyli on toisaalta novellista toiseen vaihtelevaa, toisaalta yleispätevästi (kuten on tullut jo muutamaan otteeseen todettua) adjektiiveja tursuavaa unitavaraa. Vaikka yleensä on hieman kulunutta todeta, että jokin on kafkalaista, Schulz on sitä jo sen takia, että novellikokoelman läpi kulkeva teema hiljalleen hulluksi tulevasta isästä, porvarillista rouvaa stereotyypittävästä äidistä ja topakasta palvelijattaresta Adelesta päättyy (ainakin suomennoksessa) niin suoraan hatunnostoon Franz Kafkan novellille Muodonmuutos, ettei ole tosikaan. Schulz myös käänsi Kafkan tekstejä puolaksi, joten kai moiset viittaukset ovat ymmärrettäviä.
Schulzin omakin elämä heijastelee jossain määrin ajalle jostain syystä kovin tyypillistä 1900-luvun alun taiteilijakohtaloa — juutalainen kirjailija-maalari syntyi pienessä Drohobyczissä (nykyisin Ukrainassa, L'vivistä viitisenkymmentä kilometriä lounaaseen), eikä juuri matkustellut kotikylänsä ulkopuolella ja vietti muutenkin eristäytynyttä elämää. Kaikkien kunnon taiteilijoiden tapaan hän kärsi myös huonosta terveydestään. Kaiken tämän päälle Schulz tuli ammutuksi siksi, että häntä suojellut Gestapo-upseeri oli ampunut toisen Gestapo-upseerin juutalaisen hammaslääkärin. The New Yorkerin kirja-arvostelussa kirjoitetaan aiheesta (siis myös Schulzin elämästä) laajemmin.
Mitä Krokotiilikujasta ja Kanelikaupoista voi sitten sanoa? Schulzin tyyli on toisaalta novellista toiseen vaihtelevaa, toisaalta yleispätevästi (kuten on tullut jo muutamaan otteeseen todettua) adjektiiveja tursuavaa unitavaraa. Vaikka yleensä on hieman kulunutta todeta, että jokin on kafkalaista, Schulz on sitä jo sen takia, että novellikokoelman läpi kulkeva teema hiljalleen hulluksi tulevasta isästä, porvarillista rouvaa stereotyypittävästä äidistä ja topakasta palvelijattaresta Adelesta päättyy (ainakin suomennoksessa) niin suoraan hatunnostoon Franz Kafkan novellille Muodonmuutos, ettei ole tosikaan. Schulz myös käänsi Kafkan tekstejä puolaksi, joten kai moiset viittaukset ovat ymmärrettäviä.
Schulzin omakin elämä heijastelee jossain määrin ajalle jostain syystä kovin tyypillistä 1900-luvun alun taiteilijakohtaloa — juutalainen kirjailija-maalari syntyi pienessä Drohobyczissä (nykyisin Ukrainassa, L'vivistä viitisenkymmentä kilometriä lounaaseen), eikä juuri matkustellut kotikylänsä ulkopuolella ja vietti muutenkin eristäytynyttä elämää. Kaikkien kunnon taiteilijoiden tapaan hän kärsi myös huonosta terveydestään. Kaiken tämän päälle Schulz tuli ammutuksi siksi, että häntä suojellut Gestapo-upseeri oli ampunut toisen Gestapo-upseerin juutalaisen hammaslääkärin. The New Yorkerin kirja-arvostelussa kirjoitetaan aiheesta (siis myös Schulzin elämästä) laajemmin.
...
Schulzista Vladimir Majakovskiin — kaivoin runokokoelman nyt uudelleen luettavaksi keskeneräisten kasasta, osaksi siksi, että mieleeni jäi pyörimään huikea esimerkkiruno:
Ananasta ahmi / hotkaise pyy
Loppusi, porvari, lähestyy.
Ешь ананасы, рябчиков жуй,
день твой последний приходит, буржуй.
Schulzista Vladimir Majakovskiin — kaivoin runokokoelman nyt uudelleen luettavaksi keskeneräisten kasasta, osaksi siksi, että mieleeni jäi pyörimään huikea esimerkkiruno:Ananasta ahmi / hotkaise pyy
Loppusi, porvari, lähestyy.
Ешь ананасы, рябчиков жуй,
день твой последний приходит, буржуй.
En voi välttää ymmärtäväni runoutta kovinkaan paljon — osittain siksi, että en ole lukenut juuri mitään (Majakovskin lisäksi mieleeni tulevat ainoastaan teini-iän A.W.Yrjänät ja myöhemmin vähän matkalukemisina Czesław Miłoszia ja Wisława Szymborskaa). Mutta Majakovskissa on sitä jotain, futuristista vauhtia, lähes naivistista vallankumouksellisuutta, niin runoudessa kuin yhteiskunnassakin, vaikka Majakovski tuskin erottelisi näitä kahta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti