Heräsin näköjään vahingossa puoli kuudelta aamulla. Paljon mieluummin olisin vielä viettänyt tämän kurjahkon liian-aikaisin tunnin vuoteen pohjalla. Kevätflunssakin uhkaa — tulisi nyt, ettei vain roikkuisi ilmassa. Lip lap, sosiaaliblogitusta. Tosin taisin joskus aikaisemminkin, niinä aktiivisimpina aikoina, kirjoittaa enemmänkin Lyhytaaltoradioon sukankulutuksesta ja päivistä että öistä. No joka tapauksessa.
...
Sain tässä taannoin luettua Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, jonka oikeastaan lainasin hetken mielijohteesta ystävältäni, varustettuna varoittavin saatesanoin, ettei se ole kummoinenkaan. Aika tyly tuomio, mikä on kyllä suurimmaksi osaksi ihan perusteltu.
Sinun lapsesi eivät ole sinun on parhaimmillaan, kun se kuvaa päähenkilö Nellin (enemmistöläisen ja vähemmistöläisen) kommunistivanhempien aatteellisen palon värittämää lapsuutta — hieman irvaillen toki, kuten (nyky)aikaan kuuluu, mutta oikeastaan aika lämpimästi. Vailla vihaista moralisointia, sen lukekoon ne jotka haluavat itse rivien välistä. Neuvostoleluja, pioneereita, Tiedonantajan jakoa 1970-luvun erilaisessa Suomessa. Lauluja, punaviiniä ja käytännön kommunismia.
Honkasalo kirjoittaa kovin elämäkerrallisesti, joka vastaavasti alkaa hieman tympiä (ja nolottaa) kirjan loppuvaiheilla, kun siirrytään teini-iän kriiseilyyn, hajoavaan perheeseen ja takkia kääntelevään taistolaissukupolveen. Loppupuolen kirjasta olisi voinut jättää toisaalta lukemattakin — ainakin jos olisi semmoinen ihminen, joka jättää kirjat kesken turhautuessaan. Vaikka on siinäkin kiinnostavia historiallisia takertumapintoja, kuten esimerkiksi vihreän liikkeen nousu (jolle vanhempi sukupolvi ei tunnu ymmärtävän.
Sinun lapsesi eivät ole sinun on kerronnaltaan hieman kömpelö ja omaelämäkerrallisuudessaan vähän turhankin nostalgisoiva, mutta onhan se lopulta ihan kaunis. Omalla tavallaan.
Sinun lapsesi eivät ole sinun on parhaimmillaan, kun se kuvaa päähenkilö Nellin (enemmistöläisen ja vähemmistöläisen) kommunistivanhempien aatteellisen palon värittämää lapsuutta — hieman irvaillen toki, kuten (nyky)aikaan kuuluu, mutta oikeastaan aika lämpimästi. Vailla vihaista moralisointia, sen lukekoon ne jotka haluavat itse rivien välistä. Neuvostoleluja, pioneereita, Tiedonantajan jakoa 1970-luvun erilaisessa Suomessa. Lauluja, punaviiniä ja käytännön kommunismia.
Honkasalo kirjoittaa kovin elämäkerrallisesti, joka vastaavasti alkaa hieman tympiä (ja nolottaa) kirjan loppuvaiheilla, kun siirrytään teini-iän kriiseilyyn, hajoavaan perheeseen ja takkia kääntelevään taistolaissukupolveen. Loppupuolen kirjasta olisi voinut jättää toisaalta lukemattakin — ainakin jos olisi semmoinen ihminen, joka jättää kirjat kesken turhautuessaan. Vaikka on siinäkin kiinnostavia historiallisia takertumapintoja, kuten esimerkiksi vihreän liikkeen nousu (jolle vanhempi sukupolvi ei tunnu ymmärtävän.
Sinun lapsesi eivät ole sinun on kerronnaltaan hieman kömpelö ja omaelämäkerrallisuudessaan vähän turhankin nostalgisoiva, mutta onhan se lopulta ihan kaunis. Omalla tavallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti