Andrei Tarkovskin Peili (Зеркало. 1975) on kyllä mahtava elokuva, joka pitää aina silloin tällöin katsoa uudestaan. Lievästä uneliaisuudesta huolimatta en edes nukahtanut painotalokohtaukseen (joka olikin paljon aikaisemmassa vaiheessa elokuvassa kuin muistinkaan).
Toisaalta sellainen hieman väsynyt mielentila saattaa olla hyvä lähestymistapa unenpehmeään Peiliin. Juoni, jos sellaista suoranaisesti haluaa elokuvassa nähdä, etenee epäkronologisesti pyörittäen katsojaa Tarkovskille hyvin henkilökohtaisessa tarinassa — ajassa ennen sotaa, sodan aikana ja joskus 1950-luvulla, muistumia lapsuudesta sekalaisessa järjestyksessä ja muutamaan otteeseen todennäköisesti liitettynä sellaisiin ajatuksiin, jotka eivät koskaan katsojalle välity. Tietynlaisen rungon voi halutessaan hahmottaa, mutta Peilistä menee puolet pilalle, jos sen näkee tarinana ennemminkin kuin katkonaisena ajatuksenvirtana. Sinänsä erinomaista kapinaa sille, että elokuvien pitäisi oikeastaan kertoa mitään varsinaista tarinaa, tai ainakaan sellaista tarinaa, joka olisi tulkittavissa "oikein", ja joka olisi sama tekijälle ja katsojalle.
Jostain syystä tällaisia kirjoja on aina ollut "sallitumpaa" kirjoittaa (vissiin Joyce ja ainakin Faulkner), siinä missä vastaavasti elokuvan alalla teos pääsee puretulla juonella suoraan taide-elokuvakoriin. Tarkovskia tietenkin auttaa kovasti se, että Margarita Terekhova muodostuu filmissä kuin ikoniksi ja että Georgi Rerbergin kuvaus on mestarillista.
En tiedä onko se taas mistään kotoisin, mutta kyllä minusta parasta koko elokuvassa on muutamien kohtauksien suorastaan hyökyvä reaalisuus (tai ehkä nostalgisoitu imaginaarisuus). Vaikka "näyillä" ei olisikaan mitään katsojan individualistiseen kokemukseen liittyvää kiinnekohtaa, ne ovat silti vahvoja. Tukkaa pesevän äidin painajaismaisuus, katosta putoava vesi ja rappaus (miellejohtumat erääseen japanilaiseen kauhuelokuvaan). Venäläisen pellon läpi käyvä tuulen henkäys ja kesäisen kirpeä tuoksu, joka katsojan pitää tosin itse kuvitella. Painotalon meteli ja liikkuvat mustat metalliosat. Ja niin edespäin. Puhdasta estetiikkaa (siis estetiikan arkisessa merkityksessä).
Jostain syystä tällä kertaa kiinnitin erityisesti huomiota Tarkovskin uskonnollis-korkeakulttuurillisen taustan näkyvyyteen — Hieronymus Bosch, Da Vinci, ja Tarkovskin ortodoksiaan pohjaava metafyysinen kuvamaailma (jonka saatan ehkä kuvitellakin jonkin pintatason tietämyksen varassa). Täytyisi kai lainata uudelleen Tarkovskin päiväkirjat/vangittu aika ja lukaista kertaukseksi mitä ohjaaja itse nyt totesikaan Peilistä.
Toisaalta sellainen hieman väsynyt mielentila saattaa olla hyvä lähestymistapa unenpehmeään Peiliin. Juoni, jos sellaista suoranaisesti haluaa elokuvassa nähdä, etenee epäkronologisesti pyörittäen katsojaa Tarkovskille hyvin henkilökohtaisessa tarinassa — ajassa ennen sotaa, sodan aikana ja joskus 1950-luvulla, muistumia lapsuudesta sekalaisessa järjestyksessä ja muutamaan otteeseen todennäköisesti liitettynä sellaisiin ajatuksiin, jotka eivät koskaan katsojalle välity. Tietynlaisen rungon voi halutessaan hahmottaa, mutta Peilistä menee puolet pilalle, jos sen näkee tarinana ennemminkin kuin katkonaisena ajatuksenvirtana. Sinänsä erinomaista kapinaa sille, että elokuvien pitäisi oikeastaan kertoa mitään varsinaista tarinaa, tai ainakaan sellaista tarinaa, joka olisi tulkittavissa "oikein", ja joka olisi sama tekijälle ja katsojalle.
Jostain syystä tällaisia kirjoja on aina ollut "sallitumpaa" kirjoittaa (vissiin Joyce ja ainakin Faulkner), siinä missä vastaavasti elokuvan alalla teos pääsee puretulla juonella suoraan taide-elokuvakoriin. Tarkovskia tietenkin auttaa kovasti se, että Margarita Terekhova muodostuu filmissä kuin ikoniksi ja että Georgi Rerbergin kuvaus on mestarillista.
En tiedä onko se taas mistään kotoisin, mutta kyllä minusta parasta koko elokuvassa on muutamien kohtauksien suorastaan hyökyvä reaalisuus (tai ehkä nostalgisoitu imaginaarisuus). Vaikka "näyillä" ei olisikaan mitään katsojan individualistiseen kokemukseen liittyvää kiinnekohtaa, ne ovat silti vahvoja. Tukkaa pesevän äidin painajaismaisuus, katosta putoava vesi ja rappaus (miellejohtumat erääseen japanilaiseen kauhuelokuvaan). Venäläisen pellon läpi käyvä tuulen henkäys ja kesäisen kirpeä tuoksu, joka katsojan pitää tosin itse kuvitella. Painotalon meteli ja liikkuvat mustat metalliosat. Ja niin edespäin. Puhdasta estetiikkaa (siis estetiikan arkisessa merkityksessä).
Jostain syystä tällä kertaa kiinnitin erityisesti huomiota Tarkovskin uskonnollis-korkeakulttuurillisen taustan näkyvyyteen — Hieronymus Bosch, Da Vinci, ja Tarkovskin ortodoksiaan pohjaava metafyysinen kuvamaailma (jonka saatan ehkä kuvitellakin jonkin pintatason tietämyksen varassa). Täytyisi kai lainata uudelleen Tarkovskin päiväkirjat/vangittu aika ja lukaista kertaukseksi mitä ohjaaja itse nyt totesikaan Peilistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti