Totesin joskus, että Dan Brown on köyhän miehen Umberto Eco. Econ Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki poikkeaa kuitenkin aikaisemmin lukemastani Ruusun nimestä ja melkein-lukemastani Foucaultin heilurista. Noin lähtökohtaisesti, ei siis tyylillisesti.
Kuningatar Loanan... on yksinkertaisuudessaan tarina antikvariaatinpitäjästä Yambosta, joka kuusikymmentävuotiaana saa kohtauksen ja menettää kokonaan menneisyytensä. Hän muistaa kaiken kirjatietouden mitä on päähänsä pitkien vuosien aikana ahtanut, mutta ei mitään historiastaan. Palauttaakseen menneisyyden luokseen hän vaeltaa takaisin synnyinkartanoonsa Solanaan, johon on säilötty Yambon lapsuudessa ja nuoruudessa lukemat kirjat, sarjakuvat ja äänilevyt.
Muistiaan jäljittävää Yamboa kuvatessaan Eco luo katsauksen oikeastaan ennemminkin omaan menneisyyteensä — kaunokirjallisuuteen, populaarikulttuurin tuotoksiin ja siihen kietoutuvan 1930-40-lukujen fasistisen Italian nationalistisen kouluopetuksen. Yambon (ja siten kai myös Econ) lapsuudessa yhtä jalkaa marssivat amerikkalaiset sarjakuvat ja fasistipropaganda. Mikki Hiiri, räikeät avaruusraketit, jykeväleukaiset ja kovanyrkkiset sankarit ja kevyesti pukeutuneet tulipunahuuliset neitokaiset halkiohameineen. Italian ja Il Ducen puolesta kuolevat sotasankarit rintamakertomuksissa. Yambon etsintäretket ullakolla muistuttavat totta tosiaan seikkailukertomuksia, jossa sankarit koluavat rohkeasti pitkään tyhjillään olevaa, aarteita vilisevää kartanoa.
Econ taito on tehdä kertomuksistaan valtavan määrän yksityiskohtia, kulttuuriviittauksia (tässä teoksessa osa kauniisti lähdeviitoitettunakin) ja muuta sälää, säilyttäen silti tietyn uskottavuuden niin, ettei lipsahdeta pelkän pätemisen puolelle ja juonessakin on jotain järkeä. Kuningatar Loanan... ei aina tässä tosin onnistu, vaan joskus tuntuu, että kirjailija listaa enemmänkin omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan paperille niminä, kenties ennen kaikkia ikäistensä nostalgisoitavaksi. Sukupolvikuvauksena hieno tarina sotkeutuu muutaman kerran (populaari)kulttuurireferenssien ja snobbailun suohon. Mutta ei liian monta kertaa, teoksen paras osa on ehdottomasti juuri se kulttuurimuistia kaiveleva toinen osa, "paperimuisti". Etenkin, kun väliin on laitettu isolla kädellä kuvia, joihin teksti viittaa.
Lopussa Kuningatar Loanan... alkaa jo hieman kompuroimaan, mielenkiinto horjuu ja lukemisesta tulee hieman väkisin eteenpäin matavaa, mutta ehkä loppupuolella sen hyväksyy — kun sivuja on jäljellä enää niin vähän, ettei jaksa keskenkään jättää. Kuningatar Loanan... on melko tavanomaista Ecoa — taitavasti kirjoitettua, viihteellistä ja sivistyneesti viisasta/viisastelevaa, mutta ei mitään maatajärisyttävää. Mielenkiintoisimmin Eco ehkä herättää ajattelemaan omaa (melko lähelle sijoittuvaa) lapsuutta — mitä siitä kykenisi Yambon tavoin kartoittamaan? Maakuntalaulut, viisikot ja MacGyverin vai?
Kuningatar Loanan... on yksinkertaisuudessaan tarina antikvariaatinpitäjästä Yambosta, joka kuusikymmentävuotiaana saa kohtauksen ja menettää kokonaan menneisyytensä. Hän muistaa kaiken kirjatietouden mitä on päähänsä pitkien vuosien aikana ahtanut, mutta ei mitään historiastaan. Palauttaakseen menneisyyden luokseen hän vaeltaa takaisin synnyinkartanoonsa Solanaan, johon on säilötty Yambon lapsuudessa ja nuoruudessa lukemat kirjat, sarjakuvat ja äänilevyt.
Muistiaan jäljittävää Yamboa kuvatessaan Eco luo katsauksen oikeastaan ennemminkin omaan menneisyyteensä — kaunokirjallisuuteen, populaarikulttuurin tuotoksiin ja siihen kietoutuvan 1930-40-lukujen fasistisen Italian nationalistisen kouluopetuksen. Yambon (ja siten kai myös Econ) lapsuudessa yhtä jalkaa marssivat amerikkalaiset sarjakuvat ja fasistipropaganda. Mikki Hiiri, räikeät avaruusraketit, jykeväleukaiset ja kovanyrkkiset sankarit ja kevyesti pukeutuneet tulipunahuuliset neitokaiset halkiohameineen. Italian ja Il Ducen puolesta kuolevat sotasankarit rintamakertomuksissa. Yambon etsintäretket ullakolla muistuttavat totta tosiaan seikkailukertomuksia, jossa sankarit koluavat rohkeasti pitkään tyhjillään olevaa, aarteita vilisevää kartanoa.
Econ taito on tehdä kertomuksistaan valtavan määrän yksityiskohtia, kulttuuriviittauksia (tässä teoksessa osa kauniisti lähdeviitoitettunakin) ja muuta sälää, säilyttäen silti tietyn uskottavuuden niin, ettei lipsahdeta pelkän pätemisen puolelle ja juonessakin on jotain järkeä. Kuningatar Loanan... ei aina tässä tosin onnistu, vaan joskus tuntuu, että kirjailija listaa enemmänkin omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan paperille niminä, kenties ennen kaikkia ikäistensä nostalgisoitavaksi. Sukupolvikuvauksena hieno tarina sotkeutuu muutaman kerran (populaari)kulttuurireferenssien ja snobbailun suohon. Mutta ei liian monta kertaa, teoksen paras osa on ehdottomasti juuri se kulttuurimuistia kaiveleva toinen osa, "paperimuisti". Etenkin, kun väliin on laitettu isolla kädellä kuvia, joihin teksti viittaa.
Lopussa Kuningatar Loanan... alkaa jo hieman kompuroimaan, mielenkiinto horjuu ja lukemisesta tulee hieman väkisin eteenpäin matavaa, mutta ehkä loppupuolella sen hyväksyy — kun sivuja on jäljellä enää niin vähän, ettei jaksa keskenkään jättää. Kuningatar Loanan... on melko tavanomaista Ecoa — taitavasti kirjoitettua, viihteellistä ja sivistyneesti viisasta/viisastelevaa, mutta ei mitään maatajärisyttävää. Mielenkiintoisimmin Eco ehkä herättää ajattelemaan omaa (melko lähelle sijoittuvaa) lapsuutta — mitä siitä kykenisi Yambon tavoin kartoittamaan? Maakuntalaulut, viisikot ja MacGyverin vai?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti