Elokuvien panttaamisen taitoni on uskomaton, vasta nyt sain katsottua varmaan yhdeksän kuukautta sitten kalliilla rahalla Roomasta ostamani Federico Fellinin Amarcordin (1973), jonka tosin nykyään saisi maahantuotujen Fellini-elokuvien aallosta halvallakin. No mutta, sitähän ei vielä silloin voinut tietää, eikä valinnan varaakaan juuri ollut, kun ei halunnut tukea Silvio Berlusconin Mediaset-firmaa, joka tuntui omistavan suurimman osan Italian DVD-levityksestäkin. Muistelen hämärästi lukeneeni jostakin aivan viime aikoina, että punakan populistin media-asemaa on hieman viime aikoina jo purettukin. Mikä ei ole pahasta. Saatan tietenkin olla väärässäkin.
Amarcord on tarina italialaisesta pienestä kaupungista, jostakin 1920-1930-lukujen paikkeilta ja perustuu löyhästi Fellinin omaan lapsuuteen. Nykyelokuvan yksinkertaiseen juoneen se ei taivu — huolimatta siitä, että ei ole samaan tapaan fragmentaarinen kuin aikaisemmin nähty saman ohjaajan Roma — vaan on ennemminkin yleisempi kertomus, joka yhdistää koomisia kohtauksia surumielisiin, väkivaltaisia kohtauksia kauniisiin kohtauksiin.
Ehkä juuri tämän takia Amarcord muistuttaakin ennemminkin jotakin vanhaa romaanikirjaa kuin standardielokuvaa. Tähän viittaa myös selvä kohtauksellisuus — ne eroavat selvemmin toisistaan ja siten ovat tietyllä tavalla mieleenpainuvampia juuri omina pieninä kertomuksellisina paloinaan. Kokonaisuus ei ole pääosassa, osaset ovat. Ja fellinimäisellä italo-huumorintajulla, tissit ja perseet, tietty. Ja ne irralliset persoonat...
Fellinin hahmot ovat karikatyyrimaisia, usein äärimmilleen vedettyjä. Mielipuoli eno Teo kiipeää puuhun naisenkaipuussaan, sokea haitarinsoittaja — joka soittaa taukoamatta Nino Rotan säveltämää elokuvan tunnussävelmää — ja alun koulukohtauksen irvikuviksi vedetyt opettajakarikatyyrit, joiden kaltaisia hahmoja löytyy ilmeisesti lähes universaalisti kaikkien maiden koululaitoksista.
Jotkin tunnelmaan painottavat kohtauksetkin ovat kyllä osoituksia elokuvanteon taidosta — taivaalta ryöppyävän lumisateen alle jäävä piazza, öisellä merellä seilaava valomerenä hehkuva valtameriristeilijä.
Ehkä elokuva pitäisi nähdä — sikäli kun elokuvia yleensä edes pitäisi nähdä jollakin tietyllä tavalla — Fellinin muistona lapsuudestaan. Jotain surrealistista ja liioitellun yliampuvaa, ettei se ole enää "tottakaan", sillä tavallahan sitä muistaa paljon omasta lapsuudestaankin, eikö totta. Ja sitten sentimentaalisia muistoja, joissa yhdistyy nostalgia ja patetia.
Parhaiden Fellinien (jotka muuten ovat mustavalkoisia - järjestys taitaa olla nyt näkemistäni osapuilleen La Strada, 8 ½, La Dolce Vita, Roma, Amarcord, La Città delle Donne) joukkoon Amarcord ei minun listallani nouse, mutta ei ohjaaja koskaan tunnu aivan pohjia vetävän.
Amarcord on tarina italialaisesta pienestä kaupungista, jostakin 1920-1930-lukujen paikkeilta ja perustuu löyhästi Fellinin omaan lapsuuteen. Nykyelokuvan yksinkertaiseen juoneen se ei taivu — huolimatta siitä, että ei ole samaan tapaan fragmentaarinen kuin aikaisemmin nähty saman ohjaajan Roma — vaan on ennemminkin yleisempi kertomus, joka yhdistää koomisia kohtauksia surumielisiin, väkivaltaisia kohtauksia kauniisiin kohtauksiin.
Ehkä juuri tämän takia Amarcord muistuttaakin ennemminkin jotakin vanhaa romaanikirjaa kuin standardielokuvaa. Tähän viittaa myös selvä kohtauksellisuus — ne eroavat selvemmin toisistaan ja siten ovat tietyllä tavalla mieleenpainuvampia juuri omina pieninä kertomuksellisina paloinaan. Kokonaisuus ei ole pääosassa, osaset ovat. Ja fellinimäisellä italo-huumorintajulla, tissit ja perseet, tietty. Ja ne irralliset persoonat...
Fellinin hahmot ovat karikatyyrimaisia, usein äärimmilleen vedettyjä. Mielipuoli eno Teo kiipeää puuhun naisenkaipuussaan, sokea haitarinsoittaja — joka soittaa taukoamatta Nino Rotan säveltämää elokuvan tunnussävelmää — ja alun koulukohtauksen irvikuviksi vedetyt opettajakarikatyyrit, joiden kaltaisia hahmoja löytyy ilmeisesti lähes universaalisti kaikkien maiden koululaitoksista.
Jotkin tunnelmaan painottavat kohtauksetkin ovat kyllä osoituksia elokuvanteon taidosta — taivaalta ryöppyävän lumisateen alle jäävä piazza, öisellä merellä seilaava valomerenä hehkuva valtameriristeilijä.
Ehkä elokuva pitäisi nähdä — sikäli kun elokuvia yleensä edes pitäisi nähdä jollakin tietyllä tavalla — Fellinin muistona lapsuudestaan. Jotain surrealistista ja liioitellun yliampuvaa, ettei se ole enää "tottakaan", sillä tavallahan sitä muistaa paljon omasta lapsuudestaankin, eikö totta. Ja sitten sentimentaalisia muistoja, joissa yhdistyy nostalgia ja patetia.
Parhaiden Fellinien (jotka muuten ovat mustavalkoisia - järjestys taitaa olla nyt näkemistäni osapuilleen La Strada, 8 ½, La Dolce Vita, Roma, Amarcord, La Città delle Donne) joukkoon Amarcord ei minun listallani nouse, mutta ei ohjaaja koskaan tunnu aivan pohjia vetävän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti