Ärsytyksen aiheensa kullakin, viime aikoina siitä ovat vastanneet amerikkalaiset patriootit (tosin ei suoraan gradu-aiheeseen liittyen). Tietyn asenneryhmittymän historia- ja maailmankuva on kyllä varsin erikoinen sekoitus nationalismia, kylmän sodan uudelleenkierrätettyä retoriikkaa ja krypto-rasismia. Tälle amerikkalaistyyppiselle ajattelulle, joka kumpuaa yleensä konservatiivien, mutta myös liberaalien leiristä on tyypillistä vahva sitoutuminen Yhdysvaltain messiaaniseen rooliin Vapaan Maailman soihdunkantajana — Anatol Lieven purkaa samaa ilmiötä kirjassaan America Right or Wrong. An Anatomy of American Nationalism.
Tässä vaiheessa puhuttaisiin tietenkin vasta ideologisista eroista, mutta kun tämä sitoutetaan väkivallan ("oikeutetun" sellaisen) ihannointiin ja pinnalliseen tietoon perustuvaan stereotyyppiseen suhtautumiseen ei-läntisiin ihmisryhmiin ollaan huonoilla vesillä. Fiksaatio sotaan ja väkivaltaan tuntuu olevan rapakon toisella puolella jonkinlainen äijäjuttu, maskuliinisuus ei ole uskottavaa ilman "realistisen" maailmankuvan hyväksymistä. Tietenkin voidaan väittää, että suomalainen miesmilitarismi armeijajuttuineen vastaa samankaltaisissa ihmisryhmissä hyvin pitkälle samaa ilmiötä, mutta suurvaltana Yhdysvallat myös käy sotia ja kaikki tuntuu huomattavan paljon konkreettisemmalta.
Internetin tapauksessa tähän soppaan heitetään tosikertomuksia, valokuvia ja multimediaa Irakin verisiltä sotakentillä, jossa keskenkasvuiset pojat käyvät vammauttamassa itsensä henkisesti — tähän liittyvät internet-diskurssit ilmeisesti nojatuolipatriooteilta nousevat kuvottavuudessaan täysin uudelle tasolle. On vaikea kuvitella, että edes edellisen vuosisadan aikana käydyt sodat tavoittaisivat mentaliteetissaan jotain postmodernista väkivaltakulttuurista.
Tässä vaiheessa puhuttaisiin tietenkin vasta ideologisista eroista, mutta kun tämä sitoutetaan väkivallan ("oikeutetun" sellaisen) ihannointiin ja pinnalliseen tietoon perustuvaan stereotyyppiseen suhtautumiseen ei-läntisiin ihmisryhmiin ollaan huonoilla vesillä. Fiksaatio sotaan ja väkivaltaan tuntuu olevan rapakon toisella puolella jonkinlainen äijäjuttu, maskuliinisuus ei ole uskottavaa ilman "realistisen" maailmankuvan hyväksymistä. Tietenkin voidaan väittää, että suomalainen miesmilitarismi armeijajuttuineen vastaa samankaltaisissa ihmisryhmissä hyvin pitkälle samaa ilmiötä, mutta suurvaltana Yhdysvallat myös käy sotia ja kaikki tuntuu huomattavan paljon konkreettisemmalta.
Internetin tapauksessa tähän soppaan heitetään tosikertomuksia, valokuvia ja multimediaa Irakin verisiltä sotakentillä, jossa keskenkasvuiset pojat käyvät vammauttamassa itsensä henkisesti — tähän liittyvät internet-diskurssit ilmeisesti nojatuolipatriooteilta nousevat kuvottavuudessaan täysin uudelle tasolle. On vaikea kuvitella, että edes edellisen vuosisadan aikana käydyt sodat tavoittaisivat mentaliteetissaan jotain postmodernista väkivaltakulttuurista.
...
Yritän piristää itseäni kuuntelemalla kanadalaista kaksos-indie pop-rockia ja tavoittelemalla Döblinin viimeistä lausetta. Ei voi kyllä puhua kehuttavasta suorituksesta, jos niinkin hyvältä tuntuvan alle kuusisataa sivua pitkän kirjan lukemiseen kuluu näinkin kauan. Miten koskaan kuvittelen selviäväni Karamazovin veljeksistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti