Olga Tokarczukin romaani Alku ja muut ajat osoittautui löydöksi, kun sen näkee uutuushyllystä otettuna satunnaisniteenä. Hapuilemallakin voi kai löytää jotakin.
Alku (Prawiek) on pieni vaatimaton kylä keskisessä Puolassa lähellä Kielceä. Tokarczuk luo kyläläisistä henkilögallerian, jonka vaiheita teos seurailee aina Venäjän valtakunnan ajoista kommunismin kaudelle asti. Ajallisesti Alku... käy läpi aikakauden suuret tapahtumat — ensimmäisen maailmansodan aallot, saksalaismiehityksen, venäläisten vasta-aallon ja neuvostomiehityksen. Jos Tokarczuk kirjoittaisi pelkästään ajankuvaa ja jättäisi asiat historiallisen romaanin kuvailun tasolle olisi piste tässä, eikä kirja olisi hetkauttanut suuntaan eikä toiseen.
Näin ei kuitenkaan ole — Alku on kylä, joka sijoittuu historialliseen olemiseen vain osittain, muu osa siitä on metafyysistä. Kylä ja sen ihmiset ovat toki kiinnittyneitä ajallisuuteen, mutta heidät valaistaan myyttisten piirteiden kautta. Alussa Jumala on olemassa ja pyhäinkuvat elävät oikeasti, kuten ne ihmisten mielissä tekevätkin. Tokarczuk kirjoittaa puolalaisten maalaisuskomusten tarinaa — jossa katolilaisuus ja usko taikuuteen ovat totta. Lopulta, Jumalakaan ei ole katoliseen tapaan mikään kaiken valtias vaan persoonalliseen muotoon tuotu entiteettinsä. Lampeen hukkunut maalainen, josta tulee näkki, on ehkä yhtä turhautunut henkiolento yrittäessään pyydystää taistelukenttien yllä hämmentyneinä lipuvia saksalaisten ja venäläisten sieluja kuin Jumala, joka on itse eksynyt linnanherra Popielskin rabbilta saamaan kabbalistiseen peliin, Ignis Fatuus, eli opettavainen peli yhdelle. Pakanallisen kenties keskeisin ja kirjan mukaansatempaavin hahmo on kylähullu ja yrttinoituuteen sysätty Tähkä, jonka shamanistisesta roolista ei voi olla pitämättä.
Alun... keskeiseksi teemaksi nousee varsin luontevasti ajallisuus ja kuolema — historiallisen tapahtuman läpi seuratessa päähenkilöt lähestyvät tuhoutumistaan, ja heidän ymmärrystään värittää hetkellisyys. Kun Paweł ymmärtää tulleensa elämän keskikohtaan, hän tietää, että tästä edespäin alkaa vain hämärtää ja kaikki palaa kohden maata. Lopulta hän kuoleman tiedostaessaan alkaa rakentaa itselleen ja vaimolleen hautakammiota. Tokarczukin eläimet vastaavasti ovat koko ajan lähempänä Jumalaa, koska aikaa ei niille ole — jos emäntä menee sunnuntaina kirkolle, eikä ole koiran näköpiirissä, on se koiralle sama kuin emäntä olisi mennyt ikuisiksi ajoiksi. Siksi eläimet ovat joko loputtomasti surullisia tai loputtomasti iloisia. Ihminen vastaavasti valjastaa ajallisuutensa vain kärsimyksensä käyttöön.
A. kirjoitti joskus jossain yhteydessä (viitaten johonkin toiseen kirjaan), kuinka kaunokirjallisuuden filosofisuus ei voi olla vain sitä, että päähenkilöt ovat akateemisia ja puhuvat filosofiasta. Alku... onkin juuri vastakohta tälle — sen henkilöt ovat maalaisia ihmiskohtaloineen ja inhimillisine kolhuineen. Tokarczuk kirjoittaa paljon uskonnolliseen retoriikkaan, mutta silti viime kädessä vakuuttaa myös minut, jonka mielestä metafysiikka on ainakin proosan ulkopuolella käynyt tarpeettomaksi. Ajan ongelman ehkä kovin proosallisestakin pyörittelystä — kristilliseen mytologiaan sisäänkudottuna — on vaikea olla ainakin jollain tasolla viehtymättä.
Alku (Prawiek) on pieni vaatimaton kylä keskisessä Puolassa lähellä Kielceä. Tokarczuk luo kyläläisistä henkilögallerian, jonka vaiheita teos seurailee aina Venäjän valtakunnan ajoista kommunismin kaudelle asti. Ajallisesti Alku... käy läpi aikakauden suuret tapahtumat — ensimmäisen maailmansodan aallot, saksalaismiehityksen, venäläisten vasta-aallon ja neuvostomiehityksen. Jos Tokarczuk kirjoittaisi pelkästään ajankuvaa ja jättäisi asiat historiallisen romaanin kuvailun tasolle olisi piste tässä, eikä kirja olisi hetkauttanut suuntaan eikä toiseen.
Näin ei kuitenkaan ole — Alku on kylä, joka sijoittuu historialliseen olemiseen vain osittain, muu osa siitä on metafyysistä. Kylä ja sen ihmiset ovat toki kiinnittyneitä ajallisuuteen, mutta heidät valaistaan myyttisten piirteiden kautta. Alussa Jumala on olemassa ja pyhäinkuvat elävät oikeasti, kuten ne ihmisten mielissä tekevätkin. Tokarczuk kirjoittaa puolalaisten maalaisuskomusten tarinaa — jossa katolilaisuus ja usko taikuuteen ovat totta. Lopulta, Jumalakaan ei ole katoliseen tapaan mikään kaiken valtias vaan persoonalliseen muotoon tuotu entiteettinsä. Lampeen hukkunut maalainen, josta tulee näkki, on ehkä yhtä turhautunut henkiolento yrittäessään pyydystää taistelukenttien yllä hämmentyneinä lipuvia saksalaisten ja venäläisten sieluja kuin Jumala, joka on itse eksynyt linnanherra Popielskin rabbilta saamaan kabbalistiseen peliin, Ignis Fatuus, eli opettavainen peli yhdelle. Pakanallisen kenties keskeisin ja kirjan mukaansatempaavin hahmo on kylähullu ja yrttinoituuteen sysätty Tähkä, jonka shamanistisesta roolista ei voi olla pitämättä.
Alun... keskeiseksi teemaksi nousee varsin luontevasti ajallisuus ja kuolema — historiallisen tapahtuman läpi seuratessa päähenkilöt lähestyvät tuhoutumistaan, ja heidän ymmärrystään värittää hetkellisyys. Kun Paweł ymmärtää tulleensa elämän keskikohtaan, hän tietää, että tästä edespäin alkaa vain hämärtää ja kaikki palaa kohden maata. Lopulta hän kuoleman tiedostaessaan alkaa rakentaa itselleen ja vaimolleen hautakammiota. Tokarczukin eläimet vastaavasti ovat koko ajan lähempänä Jumalaa, koska aikaa ei niille ole — jos emäntä menee sunnuntaina kirkolle, eikä ole koiran näköpiirissä, on se koiralle sama kuin emäntä olisi mennyt ikuisiksi ajoiksi. Siksi eläimet ovat joko loputtomasti surullisia tai loputtomasti iloisia. Ihminen vastaavasti valjastaa ajallisuutensa vain kärsimyksensä käyttöön.
A. kirjoitti joskus jossain yhteydessä (viitaten johonkin toiseen kirjaan), kuinka kaunokirjallisuuden filosofisuus ei voi olla vain sitä, että päähenkilöt ovat akateemisia ja puhuvat filosofiasta. Alku... onkin juuri vastakohta tälle — sen henkilöt ovat maalaisia ihmiskohtaloineen ja inhimillisine kolhuineen. Tokarczuk kirjoittaa paljon uskonnolliseen retoriikkaan, mutta silti viime kädessä vakuuttaa myös minut, jonka mielestä metafysiikka on ainakin proosan ulkopuolella käynyt tarpeettomaksi. Ajan ongelman ehkä kovin proosallisestakin pyörittelystä — kristilliseen mytologiaan sisäänkudottuna — on vaikea olla ainakin jollain tasolla viehtymättä.
...
Seuraavana monisivuisempana kaunokirjallisuusprojektina (ellei ikuisuus-Riivattuja lasketa) lähdin kahlaamaan Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, jonka H. ystävällisesti lainasi, todeten saatesanoinaan, ettei se ole kovinkaan kaksinen. Ihan alkuun luettuna se vaikuttaa lähinnä vähän kömpelösti kirjoitetulta, mutta jollakin tavalla sympaattisen herttaiselta tarinalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti