Blogin päivittäminen on kieltämättä vähän jähmettynyt. Täytyy yrittää parantaa tapojaan, ettei kirjoittaminen mene ihan kuolioon.
Katsoin tässä hiljattain televisiosta tulleen venäläisen 9. komppanian (9 rota), joka muistaakseni nousi viime vuonna Venäjällä otsikoihin suosituimpana sotaelokuvana. Ohjaajan paikalla häärii kiinnostavasti Fjodor Bondartšuk, neuvosto-ohjaaja Sergei Bondartšukin poika, ja Natalian veli.
On lähes herttaista, kuinka samankaltaista kaavaa sotaelokuvat noin yleensä ottaen seuraavat. Otetaan kourallinen miehiä, jotka eivät ole kovin innostuneita tehtävästään — heitetään heidät erikoisyksikköön kovaan koulutukseen, käydään läpi muutama armeijakurituksen klassikko — ja lopuksi viskataan sitkeytyneet miehet kuraiselle taistelutantereelle. Tässä suhteessa 9. komppania menee lähimmilleen venäläistä versiota Full Metal Jacketista, vaikka taistelutapahtumat perillä Afghanistanissa eivät olekaan aivan Kubrickin tapaan pasifistisia. Toisaalta, ei se myöskään mikään patrioottinen iloittelu ole, jota moni ehkä Venäjältä nykyään olettaisi. Eihän Neuvostoliittoa enää ole, eikä kansojen välistä ystävyyttä — jota nämä miehet puolustavat naamioituneita erämaan sotureita vastaan.
Onhan se vihollinen 9. komppaniassakin toiseus, vuorten kätköistä ilmestyvä palestiinalaishuivinen raivolla taisteleva karvapää, mutta ei lähellekään mitään amerikkalaisten dehumanisoitua Taliban-taistelijaa, joita pikaisissa Afghanistanin ja Irakin filmatisoinneista on rapakon takaa nähty.
9. komppanian hienoimmat piirteet ovat sen varsin taitavasti toteutettu visuaalisuus (joka tosin uppoaa muutamassa kohdaksi sotaelokuville tyypilliseen koheltamiseen, joka on ilmeisesti sitä "oikean sodan" simulaatiota) ja varsin luontevat näyttelijäsuoritukset. On mukava nähdä ulkomaalaisia näyttelijöitä, joita ei oikeastaan tunnista mistään — joita ei tosielämän henkilöllisyys (eräänlaisen) tähtikulttuurin kautta sotke. Visuaalisuudesta tekee melkein mieli allekirjoittaa osittaisia paloja roolihahmo Giocondan toteamuksesta aseiden kauneudesta — niissä ei ole mitään liikaa, sanoo taiteilija — mutta minusta niissä on ennemminkin synkeää, vastenmielistä estetiikkaa. Pelon estetiikkaa.
Mutta vaikka 9. komppanian katsoo varsin mielellään (jos sotaelokuvista pitää), se lankeaa kuitenkin kovin tavanomaiseen luokkaan — juonessa ei kertakaikkiaan tapahdu juuri mitään mielenkiintoista, mitään mitä ei voisi ennakolta jo odottaa. Piikkiä uskottavuuteen lyö myös elokuvan kerrassaan karsea tapa käyttää klassis-vaikutteista musiikkia, jonka taustalle on pistetty ruotsinlaivarock-rumpukomppi.
Katsoin tässä hiljattain televisiosta tulleen venäläisen 9. komppanian (9 rota), joka muistaakseni nousi viime vuonna Venäjällä otsikoihin suosituimpana sotaelokuvana. Ohjaajan paikalla häärii kiinnostavasti Fjodor Bondartšuk, neuvosto-ohjaaja Sergei Bondartšukin poika, ja Natalian veli.
On lähes herttaista, kuinka samankaltaista kaavaa sotaelokuvat noin yleensä ottaen seuraavat. Otetaan kourallinen miehiä, jotka eivät ole kovin innostuneita tehtävästään — heitetään heidät erikoisyksikköön kovaan koulutukseen, käydään läpi muutama armeijakurituksen klassikko — ja lopuksi viskataan sitkeytyneet miehet kuraiselle taistelutantereelle. Tässä suhteessa 9. komppania menee lähimmilleen venäläistä versiota Full Metal Jacketista, vaikka taistelutapahtumat perillä Afghanistanissa eivät olekaan aivan Kubrickin tapaan pasifistisia. Toisaalta, ei se myöskään mikään patrioottinen iloittelu ole, jota moni ehkä Venäjältä nykyään olettaisi. Eihän Neuvostoliittoa enää ole, eikä kansojen välistä ystävyyttä — jota nämä miehet puolustavat naamioituneita erämaan sotureita vastaan.
Onhan se vihollinen 9. komppaniassakin toiseus, vuorten kätköistä ilmestyvä palestiinalaishuivinen raivolla taisteleva karvapää, mutta ei lähellekään mitään amerikkalaisten dehumanisoitua Taliban-taistelijaa, joita pikaisissa Afghanistanin ja Irakin filmatisoinneista on rapakon takaa nähty.
9. komppanian hienoimmat piirteet ovat sen varsin taitavasti toteutettu visuaalisuus (joka tosin uppoaa muutamassa kohdaksi sotaelokuville tyypilliseen koheltamiseen, joka on ilmeisesti sitä "oikean sodan" simulaatiota) ja varsin luontevat näyttelijäsuoritukset. On mukava nähdä ulkomaalaisia näyttelijöitä, joita ei oikeastaan tunnista mistään — joita ei tosielämän henkilöllisyys (eräänlaisen) tähtikulttuurin kautta sotke. Visuaalisuudesta tekee melkein mieli allekirjoittaa osittaisia paloja roolihahmo Giocondan toteamuksesta aseiden kauneudesta — niissä ei ole mitään liikaa, sanoo taiteilija — mutta minusta niissä on ennemminkin synkeää, vastenmielistä estetiikkaa. Pelon estetiikkaa.
Mutta vaikka 9. komppanian katsoo varsin mielellään (jos sotaelokuvista pitää), se lankeaa kuitenkin kovin tavanomaiseen luokkaan — juonessa ei kertakaikkiaan tapahdu juuri mitään mielenkiintoista, mitään mitä ei voisi ennakolta jo odottaa. Piikkiä uskottavuuteen lyö myös elokuvan kerrassaan karsea tapa käyttää klassis-vaikutteista musiikkia, jonka taustalle on pistetty ruotsinlaivarock-rumpukomppi.
...
Pitkä kirjoitustauko on jättänyt muutamia aihealueita käsittelemättä, mutta ehkä niihin voi palata myöhemmin. Jos joskus ehtisi kirjoittaa Guy Debordista ja situationisteista, Michel Foucaultista ja Cortázarin Ruutuhyppelystä. Siis erikseen ja sitten kun niistä on luettu enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti