Eilinen Diabolik (1968) oli kaikessa campissaan varsin häkellyttävää tavaraa. Mestarivaras Diabolik (John Phillip Law) varastaa dollareita, kultaa ja smaragdeja kuin vettä vaan, eikä poliisi voi mitään. Lisäksi mestarivarkaalla on hyvin hämmentävä naurunhohotus. Kireitä nahka-asuja noin työmukavuuden takia suosivan Diabolikin partnerina toimii vetyperoksidiblondi Eva (Marisa Mell), jolla vastaavasti ei kerta kaikkiaan ole vaatteita, jotka ulottuisivat yli viittä senttiä nivusista alemmas — ei edes kylpytakkia. Paitsi repaleinen yöpaita, jonka tarkoituksena on toimia asusteena mafian kaapattua tytön. Onneksi Diabolik hoitaa.
Elokuvan (ranskalais-italialaista tuotantoa) oli selvästi tarkoitus ratsastaa James Bondien nostattamalla agenttielokuvahuumalla — pistämällä kaiken vielä hemmetin paljon pidemmälle. Enemmän rajua toimintaa, villeimpiä juonia, kylmäverisimpiä sankareita ja kurvikkaita naisia. Ohjaaja Mario Bava kyllä onnistuu tässä — elokuva on eittämättä rakenteeltaan kökköisin ja juoneltaan köykäisin camp-elokuva, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Esimerkiksi mafia-pomon koneen lattialuukku on jotain siihen vanhaan Batman-sarjaan verrannollista (johon kyllä mielessä yhdistää myös elokuvan dialogien luontevuuden).
Ja camphan tietenkään ei välttämättä ole ihan huono asia, katsoessa nimittäin hihitytti useaan kertaan. Esimerkiksi poliisin sulkiessa kaupungin yökerhot, näytetään pitkä shotti ihmeellisestä 1960-luvun scifi-tyyliin sisustetusta hippiluolassa, jossa vedetään jointteja ringissä — kameramies ei unohda käyttää pitkiä aikoja zoomaillessaan lattialla noin Rakkauden Vuosikymmenen yökerhojen tapaan lojuvien vain kukkiin pukeutuneiden neitokaisten vartaloita. Muutenkin lähes kaikki sisätilat on kalustettu hykerryttävän karseilla 1960-luvun värisillä modernistisilla mööpeleillä.
Lopussa Diabolik tosin vähän väsähtää ja katsoja kyllästyy — ohjaaja olisi voinut harkita parin kohtauksen jättämistä leikkaamon lattialle. Parasta elokuvassa oli tietenkin (melkoisen nykykorvaan tökkäävä) Ennio Morriconen soundtrack.
Elokuvan (ranskalais-italialaista tuotantoa) oli selvästi tarkoitus ratsastaa James Bondien nostattamalla agenttielokuvahuumalla — pistämällä kaiken vielä hemmetin paljon pidemmälle. Enemmän rajua toimintaa, villeimpiä juonia, kylmäverisimpiä sankareita ja kurvikkaita naisia. Ohjaaja Mario Bava kyllä onnistuu tässä — elokuva on eittämättä rakenteeltaan kökköisin ja juoneltaan köykäisin camp-elokuva, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Esimerkiksi mafia-pomon koneen lattialuukku on jotain siihen vanhaan Batman-sarjaan verrannollista (johon kyllä mielessä yhdistää myös elokuvan dialogien luontevuuden).
Ja camphan tietenkään ei välttämättä ole ihan huono asia, katsoessa nimittäin hihitytti useaan kertaan. Esimerkiksi poliisin sulkiessa kaupungin yökerhot, näytetään pitkä shotti ihmeellisestä 1960-luvun scifi-tyyliin sisustetusta hippiluolassa, jossa vedetään jointteja ringissä — kameramies ei unohda käyttää pitkiä aikoja zoomaillessaan lattialla noin Rakkauden Vuosikymmenen yökerhojen tapaan lojuvien vain kukkiin pukeutuneiden neitokaisten vartaloita. Muutenkin lähes kaikki sisätilat on kalustettu hykerryttävän karseilla 1960-luvun värisillä modernistisilla mööpeleillä.
Lopussa Diabolik tosin vähän väsähtää ja katsoja kyllästyy — ohjaaja olisi voinut harkita parin kohtauksen jättämistä leikkaamon lattialle. Parasta elokuvassa oli tietenkin (melkoisen nykykorvaan tökkäävä) Ennio Morriconen soundtrack.
2 kommenttia:
Ei hitto, mistä sä sait Diabolikin käsiisi?
Se tuli Neloselta eilen yöllä.
Mietin, että olisiko pitänyt tallentaa, mutta ei tullut laitettua, valitettavasti.
Lähetä kommentti