.:Ihana elämä:.

Auteur-keskeisen elokuvakirjoittamiseni seuraavana uhrina siis Federico Fellinin La Dolce Vita (1960), joka kieltämättä kuuluu hienoimpiin Fellineihin — elokuva liittyy keskeisesti näkemyskokemukseen pienessä roomalaisessa taide-elokuvateatterissa 2006 syksyn Villa Lante-kurssilla. Elokuvateatterin omistaja näytti vuodesta toiseen La Dolce Vitaa sen taideteoksellisen arvon, sen Rooma-liitoksen takia ja oletettavasti myös siksi, että turistit varmaan pakkautuvat innokkaasti katsomaan elokuvaa, joka jää Sinä Rooma-elokuvana varmaan ainoastaan Audrey Hepburnin ja Gregory Peckin klassiselle (amerikkalaiselle) Roman Holidaylle (1953). Ja siihenkin verratessa voittaa aitoudessaan, sen minkä turistisuudessaan häviää.

Turistisesta kokemuksesta puhuttaessa, La Dolce Vita kieltämättä luo Pietarinkirkon kellotornille ja etenkin Trevin suihkulähteelle oman leimansa, joskin oikeastaan itse tunnistettavaa Roomaa ei elokuvassa paljon näykään. Ja on siinä Via Venetokin, joka kyllä onkin juuri pelkkää kiillotettua hattaraa. Tosin kuulemma Via Veneto mallinnettiin Cinecittàn elokuvastudioille. Elokuvassa on tapahtumia myös Rooman vähemmän tunnetuissa betonilaatikkomaisissa lähiöissä, paikoissa joihin turisti taitaa harvemmin eksyä ja jossa en itsekään käynyt, valitettavasti. Vaikka sellaisten paikkojen kokeminen mitenkään hirvittävän syvällisesti taitaa olla vähän niin ja näin pelkällä flanööräämisellä.

Näyttelijäsuorituksina La Dolce Vita on kyllä omaa luokkaansa, etenkin ikiklassinen räpsyripsillä varustettu (ei Anita Ekberg, vaan...) Marcello Mastroianni, hän todella hakee vertaistaan lähmäisenä playboynä. Marcello ei tosin ole mikään karikatyyri, vaan hänen päämäärättömyyttään jopa sympatisoi. Joku väitti joskus jossain tekstissä, että Mastroiannin roolit olisivat systemaattisesti Fellinin alter egoja. Tiedä häntä, en tunne ohjaajan persoonaa niin tarkkaan — 8½ on selvä, mutta että La Dolce Vita? On se vaan sellainen playboyn arkkityyppi että. Vaikka ei se Ekbergkään ole huonompi, satiirisena suihkuseurapiiriblondina ("I like a lot of things, but there is three things that I like the most — love, love, love."), jota paparazzit — joiden etymologia tulee muuten juuri La Dolce Vitasta, osoittanee elokuvan populaarikulttuurillista vaikutusvaltaa — piirittävät ja jolle tarjotaan jo lentokentälla pizzaa. Myöhemmin tarina saa tietenkin synkempiäkin sävyjä, putoavat hatut ja öiset kylvyt vaihtuvat degeneroituneiden yläluokkaisten ryyppäjäisiin. Loppupuolella oleva juhlakohtaus höyhenineen hakee ahdistuneisuudessaan vertoja. Elokuvan nähneet tietänevät mistä puhun.

Oikeastaan mykistävintä, ja mielestäni ehdottomasti Fellinin mustavalkoisten elokuvien (ne värilliset eivät ole ihan niin hyviä) charmin ydin on kuitenkin visuaalinen ilme — vahvoilla mustan ja valkoisen kontrasteilla kuvatut kohtaukset ovat esteettisesti hyvin vaikuttavia. La Dolce Vita ei ole poikkeus, joskin 8½ on oikeastaan uninäkyjensä takia vielä parempi esimerkki ja ehkä aavistuksen verran "kauniimpi" elokuva. Mustat puvut, valkeat kalkkimaalilla maalatut seinät. Valkoiset nauhat naisten mustissa hatuissa. Fellini todella hallitsi mustavalkomediumin ja minulla on heikko kohta tällaiseen estetiikkaan.

Toisaalta ajankuvassa on jotain varsin miellyttävää. Elokuva tuntuu toisaalta moraalisesti kritisoivan kevytkenkäistä seurapiirielämää, toisaalta Fellinille hyvin tyypillisesti — etenkin La Dolce Vitaa uudempien fantastisten elokuvien tavoin — suorastaan ihannoi mielikuvituksellisia ja räiskyviä juhlia. Ota siitä sitten selvää. Ehkä pitäisi lukea ohjaajan biografia tai jotain.

Vaikka ovat näyttäneet sekä La Dolce Vitan että Vetelehtijät, kyse ei näytä olevan mistään Fellini-sarjasta. nsi viikolla nimittäin ohjelmapaikalla näyttää olevan prinsessa Dianan muistokonsertti. Ehkä hyvä niin, johan televisiota on tullut taas tapitettua viime aikoina koko vuoden tarpeiksi.