Kuinka romaaniin voikaan joskus ihastua. Vaikka en ole kahlannut Si.:n ystävällisesti lainaamaa järkälemäistä Georges Perecin Elämä Käyttöohje-romaania (tai romaaneita) kuin vasta toisen osan alkuun, olen jo täysin rakastunut siihen. Sirpalemainen, mutta silti ihastuttavan korttitalomaisesti itseensä rakentuva romaani tuo mieleen ainakin Borgesin novellit, mutta on silti kudelmana omalaatuinen. Se vain jatkuu ja jatkuu monipolvisena (kuin haarautuvien polkujen puutarha), vaikka perusajatuksena tarina pariisilaisen kerrostalojen erinäisistä asunnoista ei välttämättä siltä tuntuisikaan.
Joskus Perec uppoutuu deskriptiiviseen, pikkutarkkaan kirjoittamiseen jossa jokainen huonekalu piirretään lukijan mielikuvitukseen aina koristuksia ja pikkuesineitä myöden. Luetteloihin tee-se-itse-yrityksen katalogista. Joskus kadotaan taas historian tarinallisuuteen, paaveihin ja taisteluihin, joissa lukija kadottaa tajun todellisuudesta. Siis Cortázarin tavoin, käsitys todellisuudesta on joka tapauksessa toinen.
Elämä Käyttöohje ei ainakaan hieman luettuna tunnu miltään suurelta aikalaistarinalta - ennemminkin kiharaisena kertomuksena mielikuvituksen perimmäisestä hienoudesta. Jos lukija joutuu kirjallisuutta lukiessaan yleensäkin laittamaan mielikuvituksensa täysillä likoon (vertautuen, kuten Benjamin Barber kirjoittaa kulutustaloutta ruotivassa teoksessaan Consumed, television pitkälti passiiviseen mielikuvitukseen - Barberin mukaan se on kai kapitalismin infantilisoivaa vaikutusta, vaikka lasten leikit ne vasta mielikuvituksellisia olivatkin, mutta siitä joskus toiste), Perec vetää hanikat niin kaakkoon, että heikompaa huimaa. Slavoj Žižekin mukaan (kummallisesti nimetty The Perverts Guide to Cinema-dokumentti oli viimeisen osan perusteella aika hyvä) ongelma nykyään on se, ettei fiktiota oteta tarpeeksi vakavasti - siis lähinnä sitä mitä ns. "fiktiiviset" toimintaelokuvat kertovat meistä itsestämme yhteiskuntana ja kulttuuri-identiteetteinä - mutta jos fiktio on Pereciä, on lähes käsittämätöntä jäsentää mitä me sitten olemme.
Elämä Käyttöohje täytyy olla niitä kirjoja, joiden oikeasti toivoisi olevan todella päättymättömiä. Viimeksi siihen kykeni Döblinin Berlin Alexanderplatz. Mutta siitä kai lisää sitten kuin viimeinen sivu aukenee.
Joskus Perec uppoutuu deskriptiiviseen, pikkutarkkaan kirjoittamiseen jossa jokainen huonekalu piirretään lukijan mielikuvitukseen aina koristuksia ja pikkuesineitä myöden. Luetteloihin tee-se-itse-yrityksen katalogista. Joskus kadotaan taas historian tarinallisuuteen, paaveihin ja taisteluihin, joissa lukija kadottaa tajun todellisuudesta. Siis Cortázarin tavoin, käsitys todellisuudesta on joka tapauksessa toinen.
Elämä Käyttöohje ei ainakaan hieman luettuna tunnu miltään suurelta aikalaistarinalta - ennemminkin kiharaisena kertomuksena mielikuvituksen perimmäisestä hienoudesta. Jos lukija joutuu kirjallisuutta lukiessaan yleensäkin laittamaan mielikuvituksensa täysillä likoon (vertautuen, kuten Benjamin Barber kirjoittaa kulutustaloutta ruotivassa teoksessaan Consumed, television pitkälti passiiviseen mielikuvitukseen - Barberin mukaan se on kai kapitalismin infantilisoivaa vaikutusta, vaikka lasten leikit ne vasta mielikuvituksellisia olivatkin, mutta siitä joskus toiste), Perec vetää hanikat niin kaakkoon, että heikompaa huimaa. Slavoj Žižekin mukaan (kummallisesti nimetty The Perverts Guide to Cinema-dokumentti oli viimeisen osan perusteella aika hyvä) ongelma nykyään on se, ettei fiktiota oteta tarpeeksi vakavasti - siis lähinnä sitä mitä ns. "fiktiiviset" toimintaelokuvat kertovat meistä itsestämme yhteiskuntana ja kulttuuri-identiteetteinä - mutta jos fiktio on Pereciä, on lähes käsittämätöntä jäsentää mitä me sitten olemme.
Elämä Käyttöohje täytyy olla niitä kirjoja, joiden oikeasti toivoisi olevan todella päättymättömiä. Viimeksi siihen kykeni Döblinin Berlin Alexanderplatz. Mutta siitä kai lisää sitten kuin viimeinen sivu aukenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti