Rajiv Chandrasekaranin teos Imperial Life in the Emerald City: Inside Iraq's Green Zone, jota lehteilin puolihuolimattomasti kirjaston lukusalissa osoittautui melkoisen kiinnostavaksi kirjaksi. The Washington Postin journalisti kuvaa Irakin sodan jälkimyllerryksiä ja etenkin nimen osoittamaa kymmenen neliökilometrin Vihreää Vyöhykettä, jonne amerikkalaiset sotilaat, siviilityöntekijät, alihankkijat ja palkkasoturit olivat ja ilmeisesti ovat vieläkin tiiviisti linnoittautuneet Bagdadin keskustassa. Aluella oli ainakin 2004 melkoinen miniamerikka, jossa työntekijät elivät kotoisassa kuplassa kaaoksen riehuessa paksujen betonimuurien ja piikkilanka-aitojen ulkopuolella. Irakin sodalle tyypilliseen tapaan karsinassa ei myöskään välitetty pätkääkään kulttuurillisista seikoista, irakilaiset paistelivat pakosta pekonipihvejä keittiössä. Arabiaa puhuvia oli vain kourallinen koko Coalition Provisional Authoritystä (CPA), ja virkamiehet harvemmin vaivautuivat haastattelemaan kadunmiehiä uudelleenrakennuksen edistymisestä. Jää hämäräksi mistä kaikki optimistiset luvut tilastoihin edes polkaistiin.
Chandrasekaranin teksti luo myös melkoisen synkän kuvan sodanjälkeisen uudelleenrakennuksen suunnittelemattomuudesta ja resurssipulasta. Vaikka Irak oli jo lyöty sotakentillä kyykkyyn, kukaan ei oikein tuntunut tietävän mistä projekti olisi aloitettava ja ainakin kirjan mukaan etenkin Donald Rumsfeld ja Dick Cheney eivät oikein tuntuneet olevan kiinnostuneitakaan koko asiasta. Erikoista siinä kontekstissa, että molemmat naputtelivat sodan aikana ja jälkeen pitkiä artikkeleita uuskonservatiivien "nation building"-projekteista ja uudesta demokratiasta. Kiinnostavaa on myös ulkoministeriön, Valkoisen talon ja Pentagonin sisäinen kädenvääntö nimityspolitiikasta - tavalla joka saa julkisuudessa tumpelon George W. Bushin kuulostamaan melkeinpä hyvältä ihmiseltä. Ainakin suhteessa etenkin Rumsfeldiin, joka lienee Yhdysvaltain historian puolustusministerien pahin pohjanoteeraus.
Mutta eipä siinä sen erikoisempaa, Chandrasekaran kirjoittaa liian yksityiskohtaisesti, jotta koko kirjan jaksaisi kahlata läpi. Myös kaunokirjallinen projekti Elämä käyttöohje on vähän ylämäessä. Onneksi kirja ei tunnu vaativan mitään säännöllisempää lukurytmiä, lähes "juonettomassa" kirjassa ei voi unohtaa missä mentiinkään. Siksipä löysäilen vähän ja huvittelen P.G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden seurassa, tällä kertaa pöydällä The Mating Season. Brittiyläluokan toilailut eivät turhaan aivolohkoja rasita, paitsi jos yrittää painaa mieleensä kuhnurimaista Wooster-slangia.
Asiasta kolmanteen, mahtaakohan BZÖ mennä nyt saman tien katolleen, kun Jörg Haider siirtyi ajasta ikuisuuteen? Tekevätköhän ne pirulaiset nyt yhden äärioikeistolaisen (tai Hesarin kiertelevään sävyyn, laitaoikeistolaisen) mahtipuolueen Haider salaliittoteorioiden kirkastamana marttyyrinä?
Chandrasekaranin teksti luo myös melkoisen synkän kuvan sodanjälkeisen uudelleenrakennuksen suunnittelemattomuudesta ja resurssipulasta. Vaikka Irak oli jo lyöty sotakentillä kyykkyyn, kukaan ei oikein tuntunut tietävän mistä projekti olisi aloitettava ja ainakin kirjan mukaan etenkin Donald Rumsfeld ja Dick Cheney eivät oikein tuntuneet olevan kiinnostuneitakaan koko asiasta. Erikoista siinä kontekstissa, että molemmat naputtelivat sodan aikana ja jälkeen pitkiä artikkeleita uuskonservatiivien "nation building"-projekteista ja uudesta demokratiasta. Kiinnostavaa on myös ulkoministeriön, Valkoisen talon ja Pentagonin sisäinen kädenvääntö nimityspolitiikasta - tavalla joka saa julkisuudessa tumpelon George W. Bushin kuulostamaan melkeinpä hyvältä ihmiseltä. Ainakin suhteessa etenkin Rumsfeldiin, joka lienee Yhdysvaltain historian puolustusministerien pahin pohjanoteeraus.
...
Mutta eipä siinä sen erikoisempaa, Chandrasekaran kirjoittaa liian yksityiskohtaisesti, jotta koko kirjan jaksaisi kahlata läpi. Myös kaunokirjallinen projekti Elämä käyttöohje on vähän ylämäessä. Onneksi kirja ei tunnu vaativan mitään säännöllisempää lukurytmiä, lähes "juonettomassa" kirjassa ei voi unohtaa missä mentiinkään. Siksipä löysäilen vähän ja huvittelen P.G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden seurassa, tällä kertaa pöydällä The Mating Season. Brittiyläluokan toilailut eivät turhaan aivolohkoja rasita, paitsi jos yrittää painaa mieleensä kuhnurimaista Wooster-slangia.
...
Asiasta kolmanteen, mahtaakohan BZÖ mennä nyt saman tien katolleen, kun Jörg Haider siirtyi ajasta ikuisuuteen? Tekevätköhän ne pirulaiset nyt yhden äärioikeistolaisen (tai Hesarin kiertelevään sävyyn, laitaoikeistolaisen) mahtipuolueen Haider salaliittoteorioiden kirkastamana marttyyrinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti