.:Vielä Perecistä:.

Luin tässä hiljattain Parnasson arvion Georges Perecin Elämä Käyttöohje-teoksesta, joka on itsellä edelleen se lukupöydällä seisova monta sataa sivua pitkä kirja. Arvostelu oli jostain aikojen takaa (en pannut merkille, mutta suhteutettuna siihen läjään joita ne yliopiston kirjastossa lehtilukusalikappaleina pitävät - varmaan jostain viime vuodelta). Parnasson kirjoittaja, jonka nimen mainitsisin jos muistaisin, on luonnollisesti paljon kriittisempi (termin kirjallisuuskriittisessä mielessä) kuin allekirjoittanut. Ja tuo tietenkin taidokkaana kriitikkona esiin sellaisia asioita joita normilukija ei havaitse.

Mutta siitä huolimatta, ammattimaisen kirjallisuuskritiikin harmina on se omakohtainen ylianalyyttisyys, johon peruslukijan on vaikea usein löytää tarttumapintaa. Vaikka kriitikko periaatteessa kehuu tekstiä, hän muodostaa monimutkaisia ongelmakehyksiä, jotka nivoutuvat tradition painolastiin. Perec suhteessa kaanoniin, Perec suhteessa aikaisemmin kirjoitettuun. Ymmärrettävää, mutta kovin kaukaista. Arvostelija alleviivasi sirpalemaisen palapelilogiikan tavoittamattomuutta ja turhuutta. Ehkä näin on, mutta en tiedä tarvitseeko sitä edes mainita tuhahdellen - kai Elämä Käyttöohjeessa moinen on jo niin itsestäänselvyys, että jopa maallikkokin sen ymmärtää - muttei samassa mielessä ongelmallista. Kirjallisuutta jäsentämättömät, siis ne jotka eivät tee sitä työkseen, eivät tällaisiin "heikkouksiin" joka tapauksessa huomiotaan kiinnitä.

On vaikea olla oikeastaan mitään mieltä ammattimaisesta kirjallisuuskritiikistä. Toki kirjallisuusintellektuellit syväluotaavien tekstien kirjoittajat ovat tarpeellista väkeä yhteiskuntaan kuin yhteiskuntaan, mutta joskus toivoisi sellaista "tavallisille lukijoille" suunnattua julkaisua. Ja kuinka moinen populismi sapettaisikaan omalla alalla...