Monet minun kanssani politiikasta keskustelleet ovat varmaan joskus kuulleet vuodatukseni protektionismin, lähiruuan ja eettisyyden kuolonsyleilystä, joten ei liene mitään syytä jättää sen ongelmallistamista pois tästäkään blogista. Tosin kysymys aiheesta saattaa olla ainoastaan kiinni omasta ymmärryksestäni. Siis, tämän viimeaikaisen kestoaiheeni kuulleet siirtyköön huoletta odottamaan seuraavaa merkintää.
Ongelman ydin kytkeytyy kuluttamisen etiikkaan - jos lähiruoka sinänsä on ympäristöarvoiltaan ja ekologisen ajattelutavan kannalta kannattavaa, miten sen tukemisen voi rationaalisin argumentein kytkeä kuluttamisen globaaliin oikeudenmukaisuuteen? Jos oletamme, että teollistuneessa ja taloudellisesti paksusti voivassa lännessä lähellä tuotettu ruoka on hyvä asia, emmekö kuitenkin protektionistisesti silloin sulje kehittyvien talouksien tuotteet kuluttamisemme ulkopuolelle ja siten epäeettisesti estä näiden kolonialismin nahkasaappaan alla hyväksikäytettyjen yhteiskuntien reaalisen kilpailupotentiaalin? Jos vedämme oletuksen, että kehittyvät taloudet etenkin Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat nimenomaan agraariseen tuotantoon keskittyviä (jo teollistumisen ja etenkin post-teollistumisen vaatiman pääoman ja teknologisen tieto-taidon takia, puhumattakaan monokulttuurihallinnasta, josta ehkä lisää joskus toiste), sulkee lähiruoan painottaminen niitä markkinoita, joilla länsituottajien kanssa olisi edes mahdollista kilpailla samoilla metsästysmailla.
Ongelma ei sinänsä liity suoraan siihen lähiruoka-liikkeeseen, mitä esimerkiksi Suomessa toteutetaan pienissä piireissä (koska sen eksklusiivisuus viime kädessä varsin rajoitettua), vaan ennemminkin laajempaan maataloustukeen - niin sanottuun positiiviseen protektionismiin (en muista keneltä olen tämän termin lainannut, ehkä Joseph Stieglitziltä, tuolta katu-uskottavuudessaan halattavimmalta liberaali-kapitalistilta). Positiivisella protektionismilla siis lähinnä viitataan siihen maataloustukeen, jota Euroopassa ja Yhdysvalloissa maksetaan viljelijöille, jotta tuotanto ylipäätään olisi mahdollista pitää hengissä globaalin markkinatalouden tunteettomilla tantereilla. Tukien rooli on yleensäkin kansainvälisesti niin keskeinen, että pahimmat EU:n kriitikot - etenkin ne Ranskaa parjaavat britit - ovat ristineet koko EU:n valtavaksi maataloustukijärjestelmäksi, jonka Common Agricultural Policy CAP:in ainoa tarkoitus on pumpata virtaa ranskalaiseen vanhentuneeseen maatalouteen. Ja vaikka tätä euroskeptisyyden määrää ei allekirjoittaisikaan, on se ainakin otettava todesta maassa, jonka maalaisliittolaiset istuvat hyperkapitalistien rinnalla Euroopan liberaalien ja demokraattien liittoumassa Euroopan parlamentissa.
Maataloustukien lisäksi kehitysmaiden pienviljelijöiden (havaitsen huolestumisessani aiempien sukupolvien Vietnam-retoriikkaa) ongelmia lisää kliseisen marxilaisesti sanottuna maataloustuotannon suurpääomatausta. En voi viitata tähän tarkemmin, mutta mieleeni on painunut muutamia kuukausia sitten näkemäni dokumentti Meksikon köyhiltä alueilta, joissa viljelijät valittelivat toimeentulon niukkuutta NAFTA-markkinoilla, jossa Yhdysvaltain maissinviljelijät vievät maataloustuillaan ja suuren pääoman kautta järjestettyine jakelukanavineen markkinat, ja joiden kanssa kilpailu on vaikeaa pientuotannollisessa tilanteessa. NAFTA:an itseensä liittyvä kritiikki on ollut molemminpuolista (etenkin kun yhdysvaltalaisessa vapaassa markkinataloudessa vapauden vaatimus on ollut aina subjektiivista ja poliittisin syin peruuttamattomasti suhteessa kansalliseen etuun), mutta näin maallikkona ongelma vaikuttaa paljon pahemmalta niiden kannalta, joiden toimeentulo on tiukemmin kytköksissä agraariseen tuotantoon ja joilla ei ole mahdollista saada positiivisen protektionismin tarjoamaa maataloustukea. Jos Kom-teatterin laulussa rakennemuutos vie rakkauden, tässä tapauksessa se vie suorastaan tuhkatkin pesästä. Pahemmaksi asian tekee se, että toivottomuus ei aja mihinkään EVA:laiseen rakennemuutokseen, vaan slummiutumiseen ja tuloerojen kasvuun yhteiskunnissa, joissa kuilut ovat jo nyt syviä.
En halua julistautua amerikkalaisittain libertariaaniksi tai yleensäkään kyseenalaistaa koko lähiruokaa käsitteenä an sich, teenhän vastaavia eettisiä kulutusvalintoja itsekin. Ennemminkin olen kiinnostunut tietämään onko tätä problematiikkaa puitu ns. tiedostavissa piireissä ja minkälaisiin lopputuloksiin on päädytty. "Vapaa markkinatalous"-retorikot tuskin potevat pahaa oloa ajattelun ristiriitaisuudesta, mutta millaisia päätelmiä sen ulkopuolella olisi tehtävä? Laitammeko uskomme reilun kaupan orientti-tuotteisiin ja suomalaisiin vihanneksiin?
Ongelman ydin kytkeytyy kuluttamisen etiikkaan - jos lähiruoka sinänsä on ympäristöarvoiltaan ja ekologisen ajattelutavan kannalta kannattavaa, miten sen tukemisen voi rationaalisin argumentein kytkeä kuluttamisen globaaliin oikeudenmukaisuuteen? Jos oletamme, että teollistuneessa ja taloudellisesti paksusti voivassa lännessä lähellä tuotettu ruoka on hyvä asia, emmekö kuitenkin protektionistisesti silloin sulje kehittyvien talouksien tuotteet kuluttamisemme ulkopuolelle ja siten epäeettisesti estä näiden kolonialismin nahkasaappaan alla hyväksikäytettyjen yhteiskuntien reaalisen kilpailupotentiaalin? Jos vedämme oletuksen, että kehittyvät taloudet etenkin Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat nimenomaan agraariseen tuotantoon keskittyviä (jo teollistumisen ja etenkin post-teollistumisen vaatiman pääoman ja teknologisen tieto-taidon takia, puhumattakaan monokulttuurihallinnasta, josta ehkä lisää joskus toiste), sulkee lähiruoan painottaminen niitä markkinoita, joilla länsituottajien kanssa olisi edes mahdollista kilpailla samoilla metsästysmailla.
Ongelma ei sinänsä liity suoraan siihen lähiruoka-liikkeeseen, mitä esimerkiksi Suomessa toteutetaan pienissä piireissä (koska sen eksklusiivisuus viime kädessä varsin rajoitettua), vaan ennemminkin laajempaan maataloustukeen - niin sanottuun positiiviseen protektionismiin (en muista keneltä olen tämän termin lainannut, ehkä Joseph Stieglitziltä, tuolta katu-uskottavuudessaan halattavimmalta liberaali-kapitalistilta). Positiivisella protektionismilla siis lähinnä viitataan siihen maataloustukeen, jota Euroopassa ja Yhdysvalloissa maksetaan viljelijöille, jotta tuotanto ylipäätään olisi mahdollista pitää hengissä globaalin markkinatalouden tunteettomilla tantereilla. Tukien rooli on yleensäkin kansainvälisesti niin keskeinen, että pahimmat EU:n kriitikot - etenkin ne Ranskaa parjaavat britit - ovat ristineet koko EU:n valtavaksi maataloustukijärjestelmäksi, jonka Common Agricultural Policy CAP:in ainoa tarkoitus on pumpata virtaa ranskalaiseen vanhentuneeseen maatalouteen. Ja vaikka tätä euroskeptisyyden määrää ei allekirjoittaisikaan, on se ainakin otettava todesta maassa, jonka maalaisliittolaiset istuvat hyperkapitalistien rinnalla Euroopan liberaalien ja demokraattien liittoumassa Euroopan parlamentissa.
Maataloustukien lisäksi kehitysmaiden pienviljelijöiden (havaitsen huolestumisessani aiempien sukupolvien Vietnam-retoriikkaa) ongelmia lisää kliseisen marxilaisesti sanottuna maataloustuotannon suurpääomatausta. En voi viitata tähän tarkemmin, mutta mieleeni on painunut muutamia kuukausia sitten näkemäni dokumentti Meksikon köyhiltä alueilta, joissa viljelijät valittelivat toimeentulon niukkuutta NAFTA-markkinoilla, jossa Yhdysvaltain maissinviljelijät vievät maataloustuillaan ja suuren pääoman kautta järjestettyine jakelukanavineen markkinat, ja joiden kanssa kilpailu on vaikeaa pientuotannollisessa tilanteessa. NAFTA:an itseensä liittyvä kritiikki on ollut molemminpuolista (etenkin kun yhdysvaltalaisessa vapaassa markkinataloudessa vapauden vaatimus on ollut aina subjektiivista ja poliittisin syin peruuttamattomasti suhteessa kansalliseen etuun), mutta näin maallikkona ongelma vaikuttaa paljon pahemmalta niiden kannalta, joiden toimeentulo on tiukemmin kytköksissä agraariseen tuotantoon ja joilla ei ole mahdollista saada positiivisen protektionismin tarjoamaa maataloustukea. Jos Kom-teatterin laulussa rakennemuutos vie rakkauden, tässä tapauksessa se vie suorastaan tuhkatkin pesästä. Pahemmaksi asian tekee se, että toivottomuus ei aja mihinkään EVA:laiseen rakennemuutokseen, vaan slummiutumiseen ja tuloerojen kasvuun yhteiskunnissa, joissa kuilut ovat jo nyt syviä.
En halua julistautua amerikkalaisittain libertariaaniksi tai yleensäkään kyseenalaistaa koko lähiruokaa käsitteenä an sich, teenhän vastaavia eettisiä kulutusvalintoja itsekin. Ennemminkin olen kiinnostunut tietämään onko tätä problematiikkaa puitu ns. tiedostavissa piireissä ja minkälaisiin lopputuloksiin on päädytty. "Vapaa markkinatalous"-retorikot tuskin potevat pahaa oloa ajattelun ristiriitaisuudesta, mutta millaisia päätelmiä sen ulkopuolella olisi tehtävä? Laitammeko uskomme reilun kaupan orientti-tuotteisiin ja suomalaisiin vihanneksiin?
Jälleen, minun täytyisi oikeastaan ottaa tämä puheeksi jonkun sellaisen perehtyneen kanssa, joka osaisi vastata tähän dilemmaan, vastaus joka oikeasti saattaa olla helpompi kuin itse kuvittelen.
Ehkäpä aihe on nyt tältä erää loppuun käsitelty. Lupaan olla / lupaan yrittää olla toistelematta asiasta reaalimaailman keskusteluissa, ellei jollain ole tyhjentäviä (vasta-)argumentteja.
Edit: Summittaisen lukemisen tuloksena päädyin johtopäätökseen (jota en siis itse vetänyt, sillä tietotasoni on rakenteista aika pinnallinen), että vastaus ongelmaan on lähiruuan ja reilun kaupan yhdistelmä. Lähiruoka vähentäisi ympäristökuormittavuutta ja siirtäisi kehitysmaiden ruokatuotantoa myös kohden kotimaisia markkinoita. Toisaalta taas reilu kauppa vähentäisi tarvetta teollistuneiden maiden ulkopuolella tuottaa hyötykasveja ja ruokatarpeita suppeaa eliittiä hyödyttävään vientitalouteen. Kuluneesti ilmaistuna jäljet johtavat sylttytehtaalle - eli globaalin talouden tunnettuihin ongelmiin ja kehitysmaiden korruptoituneihin ja voimattomiin hallituksiin. Suuri osa eettisestä vastuusta pinotaan siis jälleen "valistuneen kuluttajan" ainakin osittain imaginaarisille hartioille. Mutta työkalupakissa ei vaikuta nykytilanteessa olevan juuri muutakaan.
Tiivistäen todettuna, kysymys on asennemuutoksien luomisesta. Ajatus on kaunis ja kannatettava, mutta jää nähtäväksi auttaako sellainen patologisen ja määrä-keskeisen kuluttamisen ideaan, joka on nykyinen vallitseva käytäntö.
Ehkäpä aihe on nyt tältä erää loppuun käsitelty. Lupaan olla / lupaan yrittää olla toistelematta asiasta reaalimaailman keskusteluissa, ellei jollain ole tyhjentäviä (vasta-)argumentteja.
Edit: Summittaisen lukemisen tuloksena päädyin johtopäätökseen (jota en siis itse vetänyt, sillä tietotasoni on rakenteista aika pinnallinen), että vastaus ongelmaan on lähiruuan ja reilun kaupan yhdistelmä. Lähiruoka vähentäisi ympäristökuormittavuutta ja siirtäisi kehitysmaiden ruokatuotantoa myös kohden kotimaisia markkinoita. Toisaalta taas reilu kauppa vähentäisi tarvetta teollistuneiden maiden ulkopuolella tuottaa hyötykasveja ja ruokatarpeita suppeaa eliittiä hyödyttävään vientitalouteen. Kuluneesti ilmaistuna jäljet johtavat sylttytehtaalle - eli globaalin talouden tunnettuihin ongelmiin ja kehitysmaiden korruptoituneihin ja voimattomiin hallituksiin. Suuri osa eettisestä vastuusta pinotaan siis jälleen "valistuneen kuluttajan" ainakin osittain imaginaarisille hartioille. Mutta työkalupakissa ei vaikuta nykytilanteessa olevan juuri muutakaan.
Tiivistäen todettuna, kysymys on asennemuutoksien luomisesta. Ajatus on kaunis ja kannatettava, mutta jää nähtäväksi auttaako sellainen patologisen ja määrä-keskeisen kuluttamisen ideaan, joka on nykyinen vallitseva käytäntö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti