Osoittanee jotain politiikanteon eroista, että torstaina salamurhattu Benazir Bhutto testamenttasi Pakistanin PPP-puolueen vallan 19-vuotiaalle pojalleen Bilawal Bhuttolle, joka opiskelee Oxfordissa. Tosin edeltä väistyi Bhutton leski Zardari. Länsimaissa oltaisiin kai haikailtu puoluekokousta paikalle, mutta käytännöt ovat muualla erilaisia - ehkä mitään puoluekokouksien kaltaisia ei Pakistanissa edes voisi järjestää. Uutiset ovat onnettomuudessaan ja tulehtuneisuudessaan mielenkiintoisia, mutta tietty perustietämys tulkita Pakistanin politiikasta yleensä mitään puuttuu — sellaisia tietämyksen työkaluja ei näköjään muutamalla poliittisen historian peruskurssilla saada. Tähän kiinnitti jo huomiota lukiessaan Royn The God of Small Thingsiä (kaunokirjallisuus todellisuuden testilaboratoriona, eittämättä) ja todetessaan Intian poliittisen kentän olevan kerta kaikkiaan käsittämätön tavanomaiseen länsimaiseen puoluejakoon tottuneelle.
Koko Pakistan ylipäätään on melkoinen ongelmakehys länsimaiselle politiikalle, etenkin amerikkalaiselle missiolle — George W. Bush saa loikkia melkoisia aitoja säilyttääkseen tukensa uskottavuuden Pervez Musharafille. Mitä ilmeisemmin painavat tuomitsemiset ovat sovitusti sallittuja, mutta terrorismin vastaisessa sodassa likaisetkin keinot sallitaan hiljaisesti. Näitä esimerkkejä tietenkin on useita, eikä Pakistan edes ole pahimmasta päästä — on jokseenkin ristiriitaista, että Uzbekistanin tapaiset valtiot keräävät U.S. Department of Staten maailman tilaa analysoivilla ihmisoikeussivustoilla pitkän listan rikkeitä, mutta silti säilyttävät asemansa liittolaisvaltioina, koska ovat yksinkertaisesti hyödyllisiä. Senhän ovat havainneet jo lukemattomat kirjoittajat. Ei ihme, että muslimivaltioissa monet kokevat länsimaat ja etenkin Yhdysvallat kaksinaisen politiikan pelaajina — siitä yksinkertaisesta syystä, että se vain sattuu olemaan niin kovin totta. Tähän ne, jotka suomalaisessa mediassa syyttelevät reaktionistista anti-amerikkalaisuutta eivät tunnu ottavan sen pidemmälti kantaa. Ja ymmärrettäväähän se, sehän osoittaisi yleensäkin tapahtumien, "hyvien" ja "pahojen" määrittelyn monimutkaisuuden kaikessa vaikeudessaan.
Koko Pakistan ylipäätään on melkoinen ongelmakehys länsimaiselle politiikalle, etenkin amerikkalaiselle missiolle — George W. Bush saa loikkia melkoisia aitoja säilyttääkseen tukensa uskottavuuden Pervez Musharafille. Mitä ilmeisemmin painavat tuomitsemiset ovat sovitusti sallittuja, mutta terrorismin vastaisessa sodassa likaisetkin keinot sallitaan hiljaisesti. Näitä esimerkkejä tietenkin on useita, eikä Pakistan edes ole pahimmasta päästä — on jokseenkin ristiriitaista, että Uzbekistanin tapaiset valtiot keräävät U.S. Department of Staten maailman tilaa analysoivilla ihmisoikeussivustoilla pitkän listan rikkeitä, mutta silti säilyttävät asemansa liittolaisvaltioina, koska ovat yksinkertaisesti hyödyllisiä. Senhän ovat havainneet jo lukemattomat kirjoittajat. Ei ihme, että muslimivaltioissa monet kokevat länsimaat ja etenkin Yhdysvallat kaksinaisen politiikan pelaajina — siitä yksinkertaisesta syystä, että se vain sattuu olemaan niin kovin totta. Tähän ne, jotka suomalaisessa mediassa syyttelevät reaktionistista anti-amerikkalaisuutta eivät tunnu ottavan sen pidemmälti kantaa. Ja ymmärrettäväähän se, sehän osoittaisi yleensäkin tapahtumien, "hyvien" ja "pahojen" määrittelyn monimutkaisuuden kaikessa vaikeudessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti