Eilen tuli täyteen kaksi vuotta Anna Politkovskajan murhasta, tapaus jota ei ole vieläkään todella selvitetty. Kävin sytyttämässä kynttilän pääkirjaston portaille. Politkovskajan työhön liittyi myös viimeksi lukemani kirja, Artemi Troitskin Venäjän viimeinen diversantti. Diversantti oli termi, jota neuvostohallinto käytti yleisesti "yhteiskunnan vihollisista", tihutyöläisistä.
Troitski on venäläinen kulttuuripersoona, joka suomii kirjassaan kovin sanoin Vladimir Putinin hallintoa ja Venäjän uutta (tai oikeammin vanhaa) poliittista kulttuuria. Teos on oikeastaan kokoelma verkkolehdessä julkaistuja kolumneja, jotka aiheiltaan pomppivat laidasta laitaan. Konsepti toimii melko kehnosti, blogimerkintöjen tapaisia rääpäisyjä ei ole kaksista lukea paperilta. Yleensäkin kirjan muotoon taivutellut blogit ovat aina enemmän tai vähemmän kehnohkoja.
Lisäksi Troitski on melkoinen tyyppi, mies on toiminut mm. Venäjän Playboyn päätoimittajana, ja sen kyllä tekstistä huomaa. Kirjoitukset ovat joiltakin osin melkoisen limaisia ja joiltain osin taas itsekorostusta. Vaikka kai siinä on korostamistakin, Troitski kun oli 70-luvulla neukkuhippi ja 80-luvulla undergroundmusiikkivaikuttaja, alakulttuurin hahmo siis. Ydin, eli Putinin Venäjän käsittely sitä vastoin on karkeudessaan varsin mielenkiintoista luettavaa, ja jotkut osat vitsailusta aukenevat myös marginaalisesti Venäjää tuntevalle. Kronologisesti julkaistut blogimerkinnät ovat myös kiinnostava kehitys - äkäisyydestä kohden kyynisyyttä ja epätoivoa. Kriitikot laitetaan Venäjällä yhä ahtaammalle.
Oli miten oli, Venäjän viimeinen diversantti-teosta antoisampi oli lopulta se Troitskin Helsingin sanomille tekemä kuka kukin on?-tyyppinen listaus Venäjän kulttuuri-, talous- ja poliittisesta kermasta. Älyä kirjoittajalta ei puutu, mutta blogimuotoisuus ja hieman teennäisen tuntuinen räväkkyys syövät paperikirjan pontta.
Troitski on venäläinen kulttuuripersoona, joka suomii kirjassaan kovin sanoin Vladimir Putinin hallintoa ja Venäjän uutta (tai oikeammin vanhaa) poliittista kulttuuria. Teos on oikeastaan kokoelma verkkolehdessä julkaistuja kolumneja, jotka aiheiltaan pomppivat laidasta laitaan. Konsepti toimii melko kehnosti, blogimerkintöjen tapaisia rääpäisyjä ei ole kaksista lukea paperilta. Yleensäkin kirjan muotoon taivutellut blogit ovat aina enemmän tai vähemmän kehnohkoja.
Lisäksi Troitski on melkoinen tyyppi, mies on toiminut mm. Venäjän Playboyn päätoimittajana, ja sen kyllä tekstistä huomaa. Kirjoitukset ovat joiltakin osin melkoisen limaisia ja joiltain osin taas itsekorostusta. Vaikka kai siinä on korostamistakin, Troitski kun oli 70-luvulla neukkuhippi ja 80-luvulla undergroundmusiikkivaikuttaja, alakulttuurin hahmo siis. Ydin, eli Putinin Venäjän käsittely sitä vastoin on karkeudessaan varsin mielenkiintoista luettavaa, ja jotkut osat vitsailusta aukenevat myös marginaalisesti Venäjää tuntevalle. Kronologisesti julkaistut blogimerkinnät ovat myös kiinnostava kehitys - äkäisyydestä kohden kyynisyyttä ja epätoivoa. Kriitikot laitetaan Venäjällä yhä ahtaammalle.
Oli miten oli, Venäjän viimeinen diversantti-teosta antoisampi oli lopulta se Troitskin Helsingin sanomille tekemä kuka kukin on?-tyyppinen listaus Venäjän kulttuuri-, talous- ja poliittisesta kermasta. Älyä kirjoittajalta ei puutu, mutta blogimuotoisuus ja hieman teennäisen tuntuinen räväkkyys syövät paperikirjan pontta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti