"Humanity will not be happy until the last book bore is hung by the guts of the last mullah." -Stewart HomeMarko Pyhtilän tutkimus Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Porvarillisen kulttuurin raunioilla avaa kiinnostavan näkymän kohden porvarillisesta taiteesta irtautumaan pyrkineitä lähinnä 1900-luvulla vaikuttaneita taidesuuntauksia — tai oikeammin antitaidesuuntauksia. Tai liikkeitä, jonka mukaan taiteen pitäisi olla jotain aivan muuta kuin mitä porvarillinen kaunotaide individualisminsa, auteurisminsa, esine-fetisisminsä ja markkinataloudellisuutensa kanssa edustaa. Todellinen Theodor Adornon vastaliike, siis.
Ensimmäisiä yrittäjiä, surrealisteja ja dadaisteja (ja vähemmän tunnettuja lettristejä) Pyhtilä ei käsittele kovinkaan perusteellisesti, vaan huomio kiinnittyy ennen muuta kansainvälisiin situationisteihin (SI - Situationist International), joista tunnetuin ja käännetyin tuottaja lienee Guy Debord spektaakkeliteorioineen ja psykomaantieteellisine filmeineen. Situationistit olivatkin hykerryttävää porukkaa. Ryhmä tuotti performanssitaiteen kaltaisia esityksiä arkielämään ja pyrki kääntämään spektaakkeliteoriaa seuraillen kapitalismin aseet sitä itseään kohtaan detourneaamalla — ottamalla käsitteitä, tekstejä, esteettisiä aineksia, jotka ovat Järjestelmän kannalta turvallisia ja käyttämällä niitä "kuin situationisti", kääntämällä ne vaarallisiksi ja arvaamattomaksi (siis sovinnaisuuden kannalta). Muistuttaa edelleen hieman modernia culture jammingia (tai subvertising).
Culture jamming on kyllä kokenut kai nykyään saman kuin situationistit — kohtalo jonka Debord ironisesti ennustaa rekuperaatioteoriassaan. Se tarkoittaa sitä, että Järjestelmä (eli spektaakkeli, joka on debordilaisittain hyvin epäakateemisesti määritelty termi) lopulta vangitsee vastarinnan keinot ja kääntää ne itseään palvelevaksi. Mainokset, jotka imitoivat antimainoksia, jotka imitoivat mainoksia. Situationisteista tuli situationismia, teoksia alettiin myydä huutokaupoissa (sikäli kun ne olivat materiaalisia) ja Debordista tuli arvaamaton tyranni, joka erotti joukosta väärän väristen housujen takia.
Pyhtilä kirjoittaa pitkästi myös Stewart Homesta, joka oli minulle aikaisemmin tuntematon suuruus. Home seurasi/seuraa sinänsä situationistien jalanjälkiä, mutta irrottautui malliensa poliittisesti dogmaattisesta marxilaisuudesta. Homekin kuulostaa mielenkiintoiselta "tuotantoineen" ja taiteilijalakkoineen (jotta olisi taiteilija, täytyy ensin saada status taiteilijana, joka edellyttää yhteiskunnan hyväksyntää jne.) ja ennen kaikkea plagiarisminsa kanssa. Vain sumeilematon plagiarismi ja toisaalta moninimet kuten Luther Blissett — "nyymit" joiden takaa kirjoittaa useampi tunnistamaton kirjoittaja — voivat rikkoa porvarillisen (kauno)taiteen yksilökeskeisyyden, eliitin ja etäisyyden. Tai ainakin jotakin sen tapaista, pääasia tuntuvat olevan ovelat jipot, hämäys ja sumutus, ja huomio niin keksittynä kuin ei-keksittynäkin. Jotkut tempuista ovat hykerryttävän oivallisia, kuten esimerkiksi lehtisten jakaminen kadulla erisnimiä vastustavan mielenosoituksen merkeissä.
Homen kaltaiset taiteilijapiirit yhden henkilön järjestöineen ja kultteineen (joiden tehtävänä ei liene mitään itsetarkoituksellisuuden ulkopuolella) tuovat kyllä lukijalle mieleen hieman erilaisen ilmiön, nimittäin netissä rehottavan Anonymous-meemin/ei-ryhmittymän/ilmiön — eli siis täysin tuntemattomista, koordinoimattomista yksilöistä, jotka tekevät jotain löyhästi sovittuna yhdessä. Kirjoitan tästä enemmän joskus toiste, ettei tämä merkintä venähdä ylipitkäksi.
Taiteen kritiikki ja kritiikin taide on juuri sopivan mittainen tutkimus, joka kadehdittavasti on laadittu Pyhtilän pro gradun pohjalta. Kirjoittaja osaa muokata tekstinsä juuri sellaiseksi, ettei sen lukeminen vaadi mitään syvällistä tuntemusta eurooppalaisesta taidehistoriasta tai sen terminologiasta. Situationistit ja Home haastavat ajattelemaan uudelleen omaakin taidekäsitystä, joka kieltämättä on, jos ei nyt aivan adornolainen, melko auteurkeskeinen ja elitisminmakuinen. Tutkimus myös avaa Debordia, jonka hitaasti edennyt lukeminen taitaa nyt viimeinkin rivakoitua, mutta jossa on otettava myös taka-askeleita.
Lisäksi on toteutettava ihan kokeilun vuoksi eräs kirjassa mainittu fluxus-tempaus. Ja kaivaa dymo taas esiin, ja etsiä hiekkarantaa katukivien alta — Turun psykomaantiedettä kartoittaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti