.:United 93:.

Elokuviin voi ymmärrettävästi suhtautua tiettyjen premissien kautta, ja kieltämättä sellaista oli ilmassa tarttuessani United 93:n DVD:n "yhden koneen, joka ei koskaan tavoittanut maaliaan" siivittämiin tunnelmiin. Toki tiesin arvosteluiden perusteella, että kysymys on 9/11-elokuvista vähiten alleviivaavin, mutta oletin löytäväni tiettyjä kerronnan muotoja joka tapauksessa.

Niitä tietenkin oletuksen mukaan löytyikin, mutta United 93 on taitavasti tehty elokuva siitä huolimatta. Osa sen jännitteestä perustuu tietenkin sille, ettei suurin osa katsojista tunne "tarinaa", eli tiedettyä tapahtumaketjua kovinkaan hyvin, vaikka valtaosa sitä televisiosta seurasikin. The 9/11 Commission Reportin lukeneena pohjamateriaalin tuntee, vaikka lopulta jouduin kaivamaan niteen hyllystä hamutessani pause-nappulaa, jotta pysyisin tiedostavasti kärryillä. Tyhjäähän elokuvan voisi luulla lyövän sellaisille, joille diskurssi on yksityiskohdiltaan käsittämätön.

Tunnelmallisen tehokkasti rakennettu elokuvaesitys joka tapauksessa. United 93 vangitsee paljon yleistä lentomatkustuksen kokeneen tunnelmakentästä - vinkuvan taustamelun, käytävillä vaeltavan henkilökunnan ja koneessa kaappauksen hetkellä syntyvän epätietoisuuden. FAA:n kaoottisen tiedonhaun, kun ilmassa on huhutusti ties kuinka monta kaapattua konetta. Muutamaan tuntiin kytkeytyvän dramatiikan sekavuuden. Poukkoileva käsivarakamera ja taustamusiikin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta huomattava puute pumppaa kieltämättä dokumentin ilmaisukeinovalikoimasta.

Premissinä olettamani amerikkalaisen patriotismin hehkutus tulee vain rivien välistä ja hyvin tiedostamatta - kaapparien tahtoon taipuva matkustaja on englantia murtaen puhuva saksalainen, rohkeat toimintaan panostavat äijät amerikkalaisia raavaita patriootteja. Elokuva ei kuitenkaan rakenna niin paljon tälle asetelmalle, että se kävisi edes eurooppalaisen mielestä häiritseväksi ja nationalistista lipunheilutusta etsivä analyyttinen katsoja lopulta pettyy. On vain kertomus oletetuista "tosiasioista", eikä terroristien toiseuskaan maalaudu silmään tökkäävän häiritsevästi, mitä nyt lentäjäksi kouluttautunut saksalaiseen naiseen rakastunut kaappari meloo vastavirtaan, täydellistä omistautuneisuuttaan empien. Tosin, raportin henkilöprofilointiin perusteella tämäkään ei ehkä ole ainakaan dramatisointia lukuunottamatta mikään täydellisen epätodennäköinen kuvaus.

Ehkä lopulta United 93 palvelee kuvauksessaan ainoastaan kerronnallista funktiota, sen voi nähdä kertomuksena niin monessa poliittisessa mielessä, ettei patrioottinen rummutus sen enempää ole edes välttämätöntä. Tai sitten yhdellä kerralla ei kaikkea voi nähdä. Hyvä elokuva se ei ole (elokuva ei ole mitenkään erotettavissa aiheestaan), mutta ajallisessa roolissaan omanlaatuisensa. Muut aiheesta uskalletut elokuvat ovat kuulemani mukaan paljon latteampia.

.:Sotaelokuvaa idästä:.

Blogin päivittäminen on kieltämättä vähän jähmettynyt. Täytyy yrittää parantaa tapojaan, ettei kirjoittaminen mene ihan kuolioon.

Katsoin tässä hiljattain televisiosta tulleen venäläisen 9. komppanian (9 rota), joka muistaakseni nousi viime vuonna Venäjällä otsikoihin suosituimpana sotaelokuvana. Ohjaajan paikalla häärii kiinnostavasti Fjodor Bondartšuk, neuvosto-ohjaaja Sergei Bondartšukin poika, ja Natalian veli.

On lähes herttaista, kuinka samankaltaista kaavaa sotaelokuvat noin yleensä ottaen seuraavat. Otetaan kourallinen miehiä, jotka eivät ole kovin innostuneita tehtävästään — heitetään heidät erikoisyksikköön kovaan koulutukseen, käydään läpi muutama armeijakurituksen klassikko — ja lopuksi viskataan sitkeytyneet miehet kuraiselle taistelutantereelle. Tässä suhteessa 9. komppania menee lähimmilleen venäläistä versiota Full Metal Jacketista, vaikka taistelutapahtumat perillä Afghanistanissa eivät olekaan aivan Kubrickin tapaan pasifistisia. Toisaalta, ei se myöskään mikään patrioottinen iloittelu ole, jota moni ehkä Venäjältä nykyään olettaisi. Eihän Neuvostoliittoa enää ole, eikä kansojen välistä ystävyyttä — jota nämä miehet puolustavat naamioituneita erämaan sotureita vastaan.

Onhan se vihollinen 9. komppaniassakin toiseus, vuorten kätköistä ilmestyvä palestiinalaishuivinen raivolla taisteleva karvapää, mutta ei lähellekään mitään amerikkalaisten dehumanisoitua Taliban-taistelijaa, joita pikaisissa Afghanistanin ja Irakin filmatisoinneista on rapakon takaa nähty.

9. komppanian hienoimmat piirteet ovat sen varsin taitavasti toteutettu visuaalisuus (joka tosin uppoaa muutamassa kohdaksi sotaelokuville tyypilliseen koheltamiseen, joka on ilmeisesti sitä "oikean sodan" simulaatiota) ja varsin luontevat näyttelijäsuoritukset. On mukava nähdä ulkomaalaisia näyttelijöitä, joita ei oikeastaan tunnista mistään — joita ei tosielämän henkilöllisyys (eräänlaisen) tähtikulttuurin kautta sotke. Visuaalisuudesta tekee melkein mieli allekirjoittaa osittaisia paloja roolihahmo Giocondan toteamuksesta aseiden kauneudesta — niissä ei ole mitään liikaa, sanoo taiteilija — mutta minusta niissä on ennemminkin synkeää, vastenmielistä estetiikkaa. Pelon estetiikkaa.

Mutta vaikka 9. komppanian katsoo varsin mielellään (jos sotaelokuvista pitää), se lankeaa kuitenkin kovin tavanomaiseen luokkaan — juonessa ei kertakaikkiaan tapahdu juuri mitään mielenkiintoista, mitään mitä ei voisi ennakolta jo odottaa. Piikkiä uskottavuuteen lyö myös elokuvan kerrassaan karsea tapa käyttää klassis-vaikutteista musiikkia, jonka taustalle on pistetty ruotsinlaivarock-rumpukomppi.

...

Pitkä kirjoitustauko on jättänyt muutamia aihealueita käsittelemättä, mutta ehkä niihin voi palata myöhemmin. Jos joskus ehtisi kirjoittaa Guy Debordista ja situationisteista, Michel Foucaultista ja Cortázarin Ruutuhyppelystä. Siis erikseen ja sitten kun niistä on luettu enemmän.

.:Vapauta itsesi Rahasta:.

Huonosti nukutuista öistä tulee jo tapa. Käytin aikaa melkein suden tunneille lukien wikipediaa naparetkeilijöistä (Lumen taju vain vahvisti Antarktis-mystiikan viehättävyyttä, joka eittämättä saa alkunsa teini-iässä luetusta H.P.Lovecraftin Cthulhu-novellista At the Mountains of Madness) ja eksoottisen portugalilaiskirjailijan Fernando Pessoan Anarkistipankkiirin kannesta kanteen. Lopputulos oli suurin piirtein sellainen, että naparetkeily oli hullua touhua ja Pessoassa lienee kiinnostavinta henkilö itse.

Anarkistipankkiiri on dialogimuotoon kirjoitettu poliittinen essee, etten sanoisi - joskin ei ole täysin selvää mitä mieltä Pessoa itse on pankkiirin egoistisesta itsensävapauttamisanarkismista. Lieneekö sillä edes väliä. Jos yhteistoiminta on mahdotonta, koska silloin uusinnetaan uusia tyrannian malleja ja luodaan uusia teennäisiä arvoja, luonnollisten arvojen sijaan (pankkiiri on fakkiutunut sanaan luonnollinen) - on vapautettava vain itsensä. Hauska kahvilakeskustelu, mutta täynnä ärsyttäviä aukkoja, ainakin näin besserwisserin mielestä.

Pessoa eli elämänsä luoden itselleen kirjailijapersoonallisuuksia - ei pseudonyymejä vain heteronyymejä. Hän oli syrjään vetäytyvä tyyppi, joka vietti aikaa kapakoissa, eli selibaatissa ja rahoitti elämänsä kirjoittamalla runoja pienen piirin kirjallisuuslehtiin. Lopulta hän ryyppäsi itsensä hengiltä. Kiinnostava biografia, todellinen 1900-luvun alun ahdistunut kirjailijaboheemi mustissa vaatteissa.

.:Alku ja muut ajat:.

Olga Tokarczukin romaani Alku ja muut ajat osoittautui löydöksi, kun sen näkee uutuushyllystä otettuna satunnaisniteenä. Hapuilemallakin voi kai löytää jotakin.

Alku (Prawiek) on pieni vaatimaton kylä keskisessä Puolassa lähellä Kielceä. Tokarczuk luo kyläläisistä henkilögallerian, jonka vaiheita teos seurailee aina Venäjän valtakunnan ajoista kommunismin kaudelle asti. Ajallisesti Alku... käy läpi aikakauden suuret tapahtumat — ensimmäisen maailmansodan aallot, saksalaismiehityksen, venäläisten vasta-aallon ja neuvostomiehityksen. Jos Tokarczuk kirjoittaisi pelkästään ajankuvaa ja jättäisi asiat historiallisen romaanin kuvailun tasolle olisi piste tässä, eikä kirja olisi hetkauttanut suuntaan eikä toiseen.

Näin ei kuitenkaan ole — Alku on kylä, joka sijoittuu historialliseen olemiseen vain osittain, muu osa siitä on metafyysistä. Kylä ja sen ihmiset ovat toki kiinnittyneitä ajallisuuteen, mutta heidät valaistaan myyttisten piirteiden kautta. Alussa Jumala on olemassa ja pyhäinkuvat elävät oikeasti, kuten ne ihmisten mielissä tekevätkin. Tokarczuk kirjoittaa puolalaisten maalaisuskomusten tarinaa — jossa katolilaisuus ja usko taikuuteen ovat totta. Lopulta, Jumalakaan ei ole katoliseen tapaan mikään kaiken valtias vaan persoonalliseen muotoon tuotu entiteettinsä. Lampeen hukkunut maalainen, josta tulee näkki, on ehkä yhtä turhautunut henkiolento yrittäessään pyydystää taistelukenttien yllä hämmentyneinä lipuvia saksalaisten ja venäläisten sieluja kuin Jumala, joka on itse eksynyt linnanherra Popielskin rabbilta saamaan kabbalistiseen peliin, Ignis Fatuus, eli opettavainen peli yhdelle. Pakanallisen kenties keskeisin ja kirjan mukaansatempaavin hahmo on kylähullu ja yrttinoituuteen sysätty Tähkä, jonka shamanistisesta roolista ei voi olla pitämättä.

Alun... keskeiseksi teemaksi nousee varsin luontevasti ajallisuus ja kuolema — historiallisen tapahtuman läpi seuratessa päähenkilöt lähestyvät tuhoutumistaan, ja heidän ymmärrystään värittää hetkellisyys. Kun Paweł ymmärtää tulleensa elämän keskikohtaan, hän tietää, että tästä edespäin alkaa vain hämärtää ja kaikki palaa kohden maata. Lopulta hän kuoleman tiedostaessaan alkaa rakentaa itselleen ja vaimolleen hautakammiota. Tokarczukin eläimet vastaavasti ovat koko ajan lähempänä Jumalaa, koska aikaa ei niille ole — jos emäntä menee sunnuntaina kirkolle, eikä ole koiran näköpiirissä, on se koiralle sama kuin emäntä olisi mennyt ikuisiksi ajoiksi. Siksi eläimet ovat joko loputtomasti surullisia tai loputtomasti iloisia. Ihminen vastaavasti valjastaa ajallisuutensa vain kärsimyksensä käyttöön.

A. kirjoitti joskus jossain yhteydessä (viitaten johonkin toiseen kirjaan), kuinka kaunokirjallisuuden filosofisuus ei voi olla vain sitä, että päähenkilöt ovat akateemisia ja puhuvat filosofiasta. Alku... onkin juuri vastakohta tälle — sen henkilöt ovat maalaisia ihmiskohtaloineen ja inhimillisine kolhuineen. Tokarczuk kirjoittaa paljon uskonnolliseen retoriikkaan, mutta silti viime kädessä vakuuttaa myös minut, jonka mielestä metafysiikka on ainakin proosan ulkopuolella käynyt tarpeettomaksi. Ajan ongelman ehkä kovin proosallisestakin pyörittelystä — kristilliseen mytologiaan sisäänkudottuna — on vaikea olla ainakin jollain tasolla viehtymättä.

...

Seuraavana monisivuisempana kaunokirjallisuusprojektina (ellei ikuisuus-Riivattuja lasketa) lähdin kahlaamaan Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, jonka H. ystävällisesti lainasi, todeten saatesanoinaan, ettei se ole kovinkaan kaksinen. Ihan alkuun luettuna se vaikuttaa lähinnä vähän kömpelösti kirjoitetulta, mutta jollakin tavalla sympaattisen herttaiselta tarinalta.

.:Keskittymiskyvytön lukija:.

Qissat taitaa jäädä muutamaa novellia vaillinaiseksi lukusuoritukseksi. Ei siksi, etteivät kirjoitukset maistuisi, vaan ennemminkin hyytymisen takia. Yhtäjaksoinen lukemisen ylläpitäminen vaatii tiettyä liike-energiaa, momentumia — ja sen katketessa harhailee muihin aiheisiin, muihin toimiin ja ennen kaikkea muihin lukemistoihin. Olen vielä siinä mielessä huono ihminen, että minulle tuon momentumin kadottaminen on kertakaikkisesti kovin helppoa. Enemmän luettuja alkuja kuin tavattuja loppuja, vaikka tietää lopetuksen joskus kuittaavan koko kirjan. No, tuskin se on yhtä epäreilua novellikokoelmien tapauksessa. Jos kysymys ei olisi kirjaston kirjasta, palaaminen takaisin aiheeseen ei olisi käytännöllisistäkään syistä niin vaivalloista. Kirjaston lainapalveluiden varassa uiva kirjallisuuden kuluttaja muodostaa kyllä oman lukijatyyppinsä.

Julininkulmassa jäi silti hieman epäselväksi miksi Kaminerin Ryssändiskoon tehty varaus oli tullut kirjastolta itseltään. Täsmäveloitusta toivottomilta myöhästelijöiltäkö? "Ei toi kuiteskaan palauta ajoissa, laitetaanpa sille varaus niin saadaan vähän ekstraa." Tai ehkä varaukselle on järkevä syy, en vain ymmärtänyt ihmetellä tarpeeksi.

Qissatin kohtaloksi saattoi koitua myös Olga Tokarczukin virkeä Alku ja muut ajat, joka tuntuu ainakin nyt varsin mukaansatempaavalta, ja etenkin hienolta esimerkiltä siitä, ettei eurooppalaisen käännöskirjallisuuden selkää ehkä kokonaan katkaistukaan sosialististen ystävyysprojektien päättymisen myötä (Kylmän Sodan aikainen suomenkieliseksi käännetty tarjonta näinkin pienessä kieliryhmässä on usein vaiettu valopilkku), vaan kustantajilta löytyy rohkeutta slaavilaisenkin nykykirjallisuuden kääntelemiseen.

.:Väkivalta ja instituutio:.

Lainasin lähinnä selailtavaksi kirjastosta Arto Jokisen maskuliinisuuden ja väkivallan suhdetta käsittelevän tutkimuksen Panssaroitu maskuliinisuus — sen kappale, joka analysoi sotilasslangia ja sotilaallista kielenkäyttöä yleensä (ohjesäännöissä ja taistelijan oppaassa) vaikutti kiinnostavalta. Sivuutan tässä nyt Jokisen tarkastelupisteessä olevan sukupuolittuneen kielen ja naisen/epämiehekkään miehen toiseuden kommentoinnin, vaikka Jokinen siitä ansiokkaasti kirjoittaakin.

Olen joskus aikaisemminkin pohdiskellut (tai muistellut) armeijassa opetetun väkivallan harjoittamisen taidon dehumanisoitua luonnetta — tätä Jokinen käykin perusteellisesti läpi. Vihollisen "elävän voiman tuhoaminen" viittaa ihmisten kuoliaaksi ampumiseen, kuitenkin tuhoamissanaa käytetään niin ajoneuvoista kuin ihmisistäkin. Kaivoin inspiroituneena vanhan Sotilaan käsikirjan (2000) esiin ja selailin sitä. Jopa itseen suuntautunut kuolemanriski korvataan merkillisillä eufemismeilla — "Heittolinjan tähystys niin, että vihollinen ei voi tuhota sinua heiton aikana[.]" Kuin tietokonepelistä. Myös Jokisen korostama "rationaalisuus" ampumasuorituksissa ja oikeastaan kaikissa vastaavissa — tarkkoine kulmineen ja lukuineen, aikamääreineen — todentuu käsikirjan tekstissä melkoisen selvästi. Sodan eettiseen puoleen käytetään arviolta 3-4 sivua. Sodankäynti vankasti (luonnon)tieteeseen perustuvana lähes matemaattisena suoritteena.

En ole ainakaan vielä päässyt Panssaroidussa maskuliinisuudessa niin pitkälle (selailussa siis), että tietäisin kirjoittaako Jokinen Sotilaan käsikirjan poliittisista hilpeyksistä siinä etiikkaa käsittelevässä tekstiosuudessa. Siteeraan muutaman esimerkin — niiden esiintyminen laittaa lopulta miettimään miksei propagandaa huomannut silloin omana palvelusaikana räikeämmin, kuin mitä muistikuvat antavat myöten. Tosin en muista koskaan lukeneenikaan Sotilaan käsikirjaa kannesta kanteen. No, joka tapauksessa:

[ensin sodasta koulukirjakielellä, ihmisen itsekkyydestä ja edelleen]

Esivalta ja sen osana armeija pyrkivät pitämään yllä järjestystä ja oikeudenmukaisuutta. Sota on joskus pienempi paha ja välttämätön keino oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi.

Osa ihmisistä on päätynyt pasifismiin eli aseiden ja voimakeinojen käytöstä kieltäytymiseen. Pasifistisessa ratkaisussa lähimmäisen ja yhteiskunnan etu voi jäädä toisarvoiseksi.

[...]

Pohdittavaa

• Asetutko sivustakatsojaksi, kun toista ihmistä lyödään? Jos Sinulle läheinen ja merkittävä ihminen on vaarassa, oletko valmis toimimaan häntä puolustaen silläkin ehdolla, että vaarannat toiminnallasi jonkun toisen tai itsesi?

• Mitä voit yksityisenä ihmisenä tehdä rauhan hyväksi?

• Millaisia poliittisia päätöksiä tarvitaan rauhan turvaamiseksi ja edistämiseksi?

• Onko maailmanlaajuinen rauha mahdollinen?

Taitaisi jäädä käymättä nykyään.

[sitaatit ja kuvitus: Sotilaan käsikirja 2000.]

.:Sally Mann ja valokuvia:.

Helsinki-ekskun sivussa (kirjastojen kaivelun lisäksi) kävin katsomassa Tennispalatsissa Sally Mannin valokuvanäyttelyn, näköjään viime hetkillä — kohuttu näyttely sulkee nimittäin ovensa viimeistä kertaa ensi sunnuntaina. Taas oli hyötyä olla taidehistorianopiskelijoiden ainejärjestön jäsen.

Entäpä näyttely sitten? En ollut oikeastaan kovin vaikuttunut — vaikka taitavasti otettujahan ne valokuvat olivat. Kohua näyttely on herättänyt etenkin Yhdysvalloissa (ja muistaakseni Suomessakin joku raapusti paheksuvan yleisönosastokirjeen Helsingin Sanomiin [*]). Mann nimittäin on kuvannut sarjan alastonkuvia omista lapsistaan — ja toisessa kohusarjassa ulos mätänemään jätettyjä ruumiita amerikkalaisella oikeuspatologian testipaikalla ("body farm").

Mitä tulee alastomiin lapsiin — sitä tietenkin reagoidaan voimakkaasti sellaiseen vain siksi, että kulttuuria varjostaa jonkinlainen kaikkialle ulottuva pedofilisen käyttäytymisen uhka. Julkinen alaikäinen alastomuus nähdään seksuaalisena, ja taiteessakin pornografisena. Mannin kuvista ei kyllä tähän lopputulokseen voi tulla kuin kovin paatunut konservatiivi (vaikka joissain tapauksissa kulttuuriviittaukset taiteeseen laajemmalti tietenkin saattavat jopa tukea sellaisia alluusioita, niinkuin esimerkiksi eräässä Venus-taulua imitoivassa kuvassa). Oikeastaan ainoa mikä pohditutti oli mitä Mannin lapset tänä päivänä ajattelevat kuvistaan — kuten New York Timesin Richard B. Woodward pohtii laajassa valokuvaajan haastattelussa. Artikkelista päätellen eivät kovinkaan pahasti.

Kenties yleensä niin sanottujen kohua herättäneiden teoksien ongelmana on se, että niistä ei eroteta mitään muita keskustelunaiheita, kuin se kohu — joko teoksia vastaan hyökätään tai niitä puolustetaan, sisältöä harvemmin puretaan tekstiksi. Mannin näyttelyä tosin laatuvalokuvausjäljestä huolimatta vaivaa tietty konventionaalisuus ja aihekokonaisuuksien kuluneisuus (joskin annettakoon, että skene oli varmaan erilainen 80-90-lukujen taitteessa — ja toisekseen, että Suomessa harvemmin näkee maailman valokuvaajia, taiteenmuodon ollessa aika paaria-asemassa). Tarkoitan, tällaisia elämä- ja kuolemadikotomioita tuntuu olevan nykytaiteessa jo niin paljon, että luulisi sitä nyt keksivän jotain uusiakin juttuja. Edes otsikoihin.

No ei se huono näyttely silti ollut, täytyy arvostaa sitä mitä tässä maassa voi nähdä. Tästä innostuneena tulee varmaan käytyä katsomassa ne Aboa Vetuksen Mitkatkin. Tennarin yläkerrassa olisi ollut Juhana Blomstedtin geometrista nykytaidetta, mutta minulla taitaa olla joku pitkästymisallergia sellaiseen (tai en osaa). Tuskin Kazimir Malevitšin jälkeen tähän kyettiin juuri lisäämään muuta?

.:Ramallah, Basra:.

Lähi-itäteemassa nämä melko hiljaisesti kuluneet viime päivät.

Olen lukenut rinnakkain fiktiota ja asiakirjallisuutta — Jo Glanvillen toimittamia novelleja palestiinalaisnaiskirjoittajilta (Qissat. Short Stories by Palestinian Women) ja Rory McCarthyn journalismityyppistä haastattelutarinakirjaa invaasion jälkeisestä Irakista (Nobody Told Us We Are Defeated. Stories from the New Iraq). On oikeastaan kiinnostavaa, kuinka samankaltaisesti nämä kaksi kirjaa melkoisen erilaisista taustoistaan (tyylilajeista puhumattakaan) huolimatta kertovat noista kahdesta onnettomuuden pesäkkeestä.

Palestiinalaisnaisten novellien tyylissä on myös jotakin muutakin perin tuttua, en juuri nyt vain saa paikallistettua mistä. Ehkä se tulee vielä mieleen, novelleja on vielä jokunen jäljellä. Täytyy kirjoittaa loppuun päästyä tarkemmin. Täytyy tosin tässä vaiheessa jo todeta, että hieman epäilyttää se tekstien lukutapa, josta itse asiassa joku kirjoittajista mainitseekin — tuleeko tällaisessa kokoelmassa tekstejä luettua liian tiedostaen kirjoittajan position — palestiinalaisuuden ja naiseuden? Jotkut kirjoittajista eivät toimittajan mukaan olisi mielellään edes esiintyneet niin tarkkaan määritellyn antologian yhteydessä. Etenkin juuri palestiinalaisuus antaa tietyn vaistomaisen mielikuvan ja johtaa poliittisen viestin tiedostamattomaan etsintään.

Jossain vaiheessa — huomenna tai ylihuomenna on joka tapauksessa painettava nenä gradukirjallisuuteen. En malta odottaa.

.:Summausta:.

Nyt kun vuosi 2008 on saapunut ja ollaan taas toisessa kalenterissa, saa kai vähän summata metatekstinä Lyhytaaltoradiota — vaikka ei se vielä mitään vuosia täytäkään.

Kirjoitustaidon ylläpitoon pohjautunut harjoitelma on selvästi alkanut elämään omaa rutiininkaltaista elämäänsä, ja kieltämättä päivittämisestä on muodostunut jonkinlainen instituutio. 181 merkintää on melkoinen määrä tekstiä — joskus kun läppäri jaksaa yhdistää langattomaan kerään vielä tekstin talteen tekstinkäsittelyohjelmaan ja katson monta sivua vapaa-ajan kirjoittelua on kertynyt. Tekstit nyt ovat aina toisinaan kovin vaihtelevia tasoltaan, mutta väliäkö sillä, kunhan saa olla vain äänessä. Muistikirjamaista funktiota on vähän hidastanut se, että taaksepäin selaaminen lipsuu epäselvän otsikoinnin ja pahasti jäätyneiden sivumerkintöjen (viittaan nyt elokuva- ja kirjalistoihin) takia. Jälkimmäisiä lienee syytä alkaa ylläpitää tarkemmin, ehkä tehdä jonkinlainen remontti sillä saralla ja lisätä välistä jääneet aikakirjoihin.

Osumia Lyhytaaltoradio on saanut elossaoloaikanaan vähän yli pari tuhatta, mikä ei tietääkseni ole kovin paljon — mutta eipähän koko blogin tarkoituskaan ole ollut suuntautua millekään markkinoidulle lukijakunnalle. Kommenttien vähäisyyden takia tiedän ainoastaan kourallisen ihmisiä, jotka mahdollisesti lueskelevat säännöllisesti. Eikä siinä mitään (paitsi tietenkin, että kommentit ovat aina tervetulleita), bloggaamiseni tarkoitus tulee edelleenkin olemaan lähinnä itsekeskeiseksi omaksi huviksi kirjoittaminen. Puhumattakaan kulttuurin kuluttamiseen motivoivasta vaikutuksesta, jonka weblogin ylläpito saa aikaan. Toivottavasti mahdolliset lukijatkin ovat kuitenkin jotain hupia saaneet irti näistä teksteistä.

Näihin sanoihin, hyvää vuotta 2008, katsellaan seuraavaa osavuosikatsausta sitten toukokuussa, kun vuosi verkkokirjoittelua tulee täyteen.